Kettunen.

Kun evakot lennähtävät Alapitkälle kesällä 1944…

Jaetun maan lapset on tietokirjailija Minna Kettusen ensimmäinen romaani, joka kertoo karjalaisten siirtolaisten asettumisesta Pohjois-Savoon. Tapahtumat alkavat kesästä 1944, jolloin Karjalaa alettiin tyhjentää sotatoimien alta. Tapahtumapaikkana on Alapitkän kylä Lapinlahdella. Kerronnan taustalla ovat todelliset tapahtumat. Tähän pohjoissavolaiseen maaseutupitäjään tuli nimittäin lähes puolitoista tuhatta kotinsa jättänyttä evakkoa Salmin kunnasta Kirkkojoelta Laatokan Karjalasta. Heitä seurataan kevääseen 1945 asti, jolloin Karjalaan ei ole enää paluuta ja siirtoväen asuttaminen pääsee vauhtiin.

Alapitkän kylän elämä muuttuu, kun sinne ”lentää” Lintuja ja Kuikkia, sillä olihan monen karjalaisen sukunimi peräisin eläinkunnasta.  Nämä uudet tulokkaat ovat suomalaisia, mutta he puhuvat toista kieltä, harjoittavat uskoaan eri tavalla ja poikkeavat muutenkin elämäntavoiltaan siitä, mihin Alapitkällä on totuttu. Tästä seuraa jännitteitä. On sopeuduttava tilanteeseen puolin ja toisin, sillä ovathan kyläläisetkin uuden edessä.

Kettusen romaanissa heimoerot pääset valloilleen etenkin kielessä. Henkilöt puhuvat kukin omaa kieltään. Nuoremmat tulokkaat saavat pian kiinni savolaisesta puheenparresta ja tulkkaavat, kun tulee täpärä tilanne. Tässä piilee romaanin erikoisuus ja kulttuurihistoriallinen merkitys. Savon murre ja livvinkarjala, josta käytetään myös nimitystä aunuksenkarjala, hersyvät romaanissa vivahteikkaasti. Vaikka meillä on ilmestynyt sekä savoksi että karjalaksi kirjallisuutta, kukaan ei ole taitanut kirjoittaa tällaista romaania. Kirjan alkulehdeltä käy ilmi, että livvinkarjalan kielen osuudet on tarkastanut Raija Pyöli, joka on julkaisut tämän kielen oppikirjojakin. Livvinkarjalaa taitamattoman ei kuitenkaan kannata jättää romaania lukematta kielen takia. Livvinkieliset osuudet ymmärtää, sillä ne on avattu suomen kielelle romaanin kerronnassa. Kulttuuriteko olisi sekin, että teos ilmestyisi äänikirjana!

Alapitkäläiset ja kirkkojokiset eroavat myös uskonsa puolesta. Luterilaisuus ja ortodoksisuus, tai kreikkalaiskatolisuus kuten tuolloin ortodoksista kirkkoa kutsuttiin, näyttäytyvät kahtena eri uskontona, vaikka Jumala on sekä ”ruočien” että ”ryssien” mielestä sama. Etenkin evakkojen kirkonmenot ja uskonnolliset tavat tuntuvat hämmentävän savolaisia ja herättävät heissä epäluuloja venäläisyydestä tai taikauskosta. Alapitkällä uskonnollista maastoa värittävät myös heränneet eli körtit, joiden kokoontumisiin varsinkin Alapitkän isommat talolliset suhtautuvat epäilevästi. Kaikille usko tuo kuitenkin myös lohtua, kun rukoillaan sodassa olevien puolesta, kun seurapuhujan sana koskettaa tai kun päästään evakkomatkan jälkeen ensimmäisen kerran liturgiapalvelukseen.

Eroja väestöryhmien välillä on runsaasti, mutta moni asia myös yhdistää. Kaikille kielestä, uskonnosta tai heimosta riippumatta on läheisiä ihmisiä rintamalla. Yhdessä kysytään, palaavatko he, ja jos palaavat, miten ehjinä. Yhteinen huoli on myös isänmaan tulevaisuus. Miten Suomen käy? Jotkut valmistautuvat torjumaan Neuvostoliiton miehitystä, toiset pistävät toivonsa kommunismin nousuun. Näiden poliittisten pohdintojen rinnalla huolta alkaa herättää, mistä saadaan tilat ja maat salmilaisille evakoille. Kuka joutuu luovuttamaan omasta maastaan? Kuka taas toisella puolen neuvottelupöytää joutuu raivaamaan tilansa keskelle korpea?

Yhteisymmärrys tuntuu kuitenkin vallitsevan siitä, että asutustoiminta on hinta, joka Suomen itsenäisyydestä joudutaan maksamaan. Yhteiseloon on vain sopeuduttava puolin ja toisin. Eikä aikaakaan, kun nuorison sydämet alkavat sykkiä ylitse heimorajojen. Tämä ei miellytä kaikkia alapitkäläisiä, sillä joidenkin mielestä evakkojen kotoutuminen uusille asuinsijoilleen etenee turhan sutjakkaasti.

Karjalaisten evakkotaipaleesta ja siirtoväen asuttamisesta on kirjoitettu romaaneja, tehty elokuvia ja esitetty lukuisia versioita teatterilavoilla. Jaetun maan lapsia lukiessani nämä tulivat mieleeni. Tekstin muuttuminen kuviksi ja näytöksiksi selittynee sillä, että Kettusen romaanin taustana on samanniminen kesäteatteriesitys, joka on niin ikään kirjailijan tekemä ja jota on esitetty Alapitkällä. Vaikka en ole nähnyt kesäteatteriesitystä, arvelen, että romaanin rakenne seuraa näytelmätekstiä. Tästä seuraa, että romaanissa on runsaasti kohtauksia. Henkilöhahmoja on myös paljon.

Kohtausten ja henkilöiden paljoudella ovat etunsa ja haittansa. Lukijalle avautuu useampi tarina ja tilanne, joissa heimoerot tulevat värikkäästi esiin. Kääntöpuolena on, että laajan henkilögallerian kuljettaminen syö tilaa henkilöhahmojen sisäiseltä maailmalta. Kaipasin henkilöhahmoihin enemmän elävyyttä ja syvyyttä. Tämä silläkin uhalla, että moni herkullinen tilanne savolaisten ja karjalaisten kohtaamisessa olisi saattanut jäädä kuvaamatta. Romaanissa jokainen henkilöhahmo on kuitenkin uskottava. Kirjailijan suuri ansio on, että hän on tehnyt huolellista työtä historiallisten faktojen selvittämisessä ja tarkistamisessa, vaikka kyseessä onkin kaunokirjallinen teos. Vaikutelmaa lisää se, että kirjassa esiintyy myös todellisia henkilöhahmoja.

Kaunokirjallinen Jaetun maan lapset valottaa hauskasti, mitä tapahtuu, kun kaksi erilaista kulttuuria kohtaavat ja etsitään yhdessä tapaa elää yhdessä. Romaania voi lukea myös historiallisena kuvauksena, sillä sopeutuminen evakkojen tuloon ja asettumiseen uusille asuinsijoilleen tapahtui pääpiirteissään kuin romaanissa.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa käydä tutustumassa Alapitkällä sijaitsevaan Suomen Asutusmuseoon, joka on romaanissankin mainittujen Mureen perheen kotitila. Mureen perheen keskinäisestä kirjeenvaihdosta Hannu Heikkilä on tehnyt vuonna 2021 väitöskirjan Mureen kirjeet: Evakkous ja elämäntavan muutos rajakarjalais-ortodoksisten sisarusten kirjeenvaihdoissa 1930-luvulta 1970-luvulle. Lapinlahden ja Ylä-Savon ortodoksisen väestön sopeutumista uusille asuinsijoilleen käsittelee Heli Kanasen väitöskirja vuodelta 2010 Kontrolloitu sopeutuminen: ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946–1959)”. Myös Annika Grofin vuonna 2020 valmistunut pitkä näytelmäelokuva Syksyn jälkeen saapuu kevät kuvaa salmilaisten ja lapinlahtelaisten kohtaamista ja jännitteitä, joita tästä syntyy. Elokuvaa on markkinoitu kielikärjellä: filmissä puhutaan livvinkarjalaa ensimmäistä kertaa suomalaisessa elokuvassa.

Arvioitu teos: Minna Kettunen: Jaetun maan lapset. Väyläkirjat. 2022.

Matti Peiponen on kotoisin Maaningalta Pohjois-Savosta, jonne asutettiin runsaasti salmilaista väestöä toisen maailmansodan jälkeen. Hänen isänsä perhe tuli Maaningalle Salmin Mantsinsaaresta.


Kirjoittaja

TT Matti Peiponen on kirkkohistorioitsija, jonka väitöskirja käsitteli ekumeenisen liikkeen historiaa, etenkin Kirkkojen maailmanneuvoston roolia maailmanpolitiikan areenoilla. Tällä hetkellä hän työskentelee monikulttuurisuustyön asiantuntijana Espoon seurakuntayhtymässä. Hän toimi arkkipiispa John Vikströmin kansliasihteerinä Turussa vuosina 1990–1994.


'Kun evakot lennähtävät Alapitkälle kesällä 1944…' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.