Työskentelin nuorena Ruotsissa Tukholmassa siivoushommissa ja leipomossa pakkaustehtävissä. Työkavereitani olivat enimmäkseen ulkomailta Ruotsiin syystä taikka toisesta muuttaneet ihmiset, mutta myös syntyperäisiä ruotsalaisia oli jonkin verran. Heistä jotkut olivat nuoria opiskelijoita, jotka keräsivät rahaa matkustelemiseen. Pitää oikein miettiä, oliko ja minkä verran vakituisia aikuisia ruotsalaisia työkavereinani. Oli joo joitakin.
Kuitenkin Ruotsissa näytti olevan silloin ainakin vallalla vähän sama ilmiö työpaikoissa, joihin ei pahemmin tarvinnut kouluttautua, että niitä tekivät pääasiassa ulkomailta tulleet ja oma nuoriso, vähän sama kuin meillä nyt Suomessa. Ero silloisen Ruotsin ja nykyisen Suomen mallissa on palkoissa ja työn vaatimuksissa ja määrässä.
”Hanttihommat”
Elikkäs hanttihommat Ruotsissa 80-luvulla verrattuna hanttihommat Suomessa 2000-luvulla.
Ruotsin hanttihommissa saattoi jopa rikastua. Esimerkiksi ikkunanpesijöillä oli tuttavapiirissäni suurimmat palkat. Vaarallisen työn lisä nosti liksaa mukavasti. Lisäksi ilta- ja yötyölisät olivat muhkeita ja ihan tavan tallaaja saattoi alkaa säästää itselleen pesämunaa asuntoa varten.
Töitä ei myöskään tarvinnut tehdä jaksamisen rajoilla, vaan ihan normaali ahkeruus riitti. Siinäpä sitä on mukavasti valoisaa tulevaisuudenkuvaa ja motivaatiota sitä toteuttaa, kun ei tarvitse itseä hengiltä repiä työn kuormittavuuden takia.
Olen myöhemmin tutustunut Suomessa hanttihommiin, esimerkkeinä siivousala ja kaupan hyllytystehtävät. Aivan sanoin kuvaamattomia hommia työmääriltään, vaatimuksiltaan yhdistettynä luokattoman huonoon palkkaan.
Pohjien tekijä vie muiltakin mehut
Tehokkuus ja mahdollisimman iso voitto ovat avainsanoja tämän päivän työpaikkojen työnantajilla. Työ suunnitellaan tehtäväksi mahdollisimman pienellä henkilömäärällä ja pienellä palkalla. Tässä maratonissa voittajat tekevät pohjat, joihin muidenkin on yritettävä yltää. Työmaratonvoittajat ovat ihan parhaita työkaluja työnantajille, kun he suunnittelevat henkilöstömääriä firmoissaan. Kun työ tehdään mahdollisimman vähällä väellä, rahaa kertyy enemmän firman kassaan, näin se menee. Siinä yhtälössä työntekijän terveys ja työn mielekkyys ei paina tasan mitään. Hanttihommien firmat eivät muita sanoja tunne, kuin tehokkuus ja voitto. Revipä siinä sitten itsellesi tulevaisuutta hanttihommiin syystä tai toisesta päätynyt kuolevainen.
Siivousalalla puhutaan nykyään laitoshuoltajista, ja mitä nyt ihan vastikään olen sen alan ihmisiä kuunnellut, eivät ne palkat päätä huimaavia ole edelleenkään verrattuna 2000-luvun alkuun, jolloin minä niitä töitä tein. Riippuu myös monesta muustakin asiasta, onko alalla työskentely mielekästä. Vakituisilla menee varmaan paremmin kuin esimerkiksi kesätyöläisillä, joista imetään varmasti kaikki mehut pisaroineen. Ja voi olla, että kunnan hommissa on helpompaa kuin yksityisellä, mene ja tiedä. Mutta kun itse siivosin lentokentällä, oma siivottava alue oli niin järjettömän iso, että vaikka puolijuoksua vedin päivät hikikarpalot lattialle tippuen, en saanut pidettyä kunnolla aluettani siistinä.
Kauppojen hyllytyshommiin en suosittele kenenkään menevän. Jos ei ihan joka päivä tarvitse hyllyttää, se käy kuntosaliharjoituksesta, mutta säännöllisesti ja pidemmän päälle se on kaikkea muuta kuin kuntoa kohentavaa.
Sielläkin on joku onneton mennyt tekemään sellaiset pohjat, että jos siihen samaan yrittää, voi saman tien heittää terveytensä romukoppaan.
Hyllytyshommissa etenkään ei riitä normaali ahkeruus, eikä vähän isompikaan ahkeruus, vaan siellä pitää tunkea tavaraa hyllyyn kieli pitkällä läähättäen ja hiki selkärankaa pitkin juosten. Syke neljä tuntia tapissa ja edes pissalla ei toivota kenenkään käyvän välissä. Johonkin tuntimäärään sisältyi pieni tauko, en enää muista, niin sumussa sitä työtä tein. Työ itsessään mukavaa, ei siinä mitään, mutta jos se on sekuntipeliä ja ajanottaja huomauttelee, jos ei tahti miellytä, työ onkin yhtäkkiä vihoviimeistä.
Kaupan, kuten myös monella muullakin alalla, pelataan pitkälle nuorten kustannuksella. Palkataan nuoria töihin, imetään heistä kaikki mehut ja kun he eivät enää jaksa, aina riittää lisää nuoria yrittämään onneaan. Tämä on niin väärin.
Töihin vai työttömäksi?
Jos vaihtoehtoina ovat työ, jossa normaali ahkeruus ei riitä ja palkka on pieni, kannatan ehdottomasti työttömyyttä, jos se on mahdollista. Miksi mennä mukaan ralliin, missä työnantaja saa sairastuttaa sinut työmäärällä eikä maksa siitä edes kunnon korvausta? Miksi hanttihommia ei arvosteta siinä määrin, että työssä kokisi pärjäävän ja siitä maksettaisiin edes kohtuullisesti.
Ei hanttihommalle
Nyt kun nuoriso Suomessa miettii tulevaisuuttaan ja käy työkokeiluissa ja kesätöissä milloin missäkin paikoissa, en ihmettele yhtään, että halutaan tehdä tulevaisuudessa kaikkea muuta kuin hanttihommia, joihin nykyään myös hoitoala mielletään.
Jos et muualle pääse, mene amikseen.
Totta kai nuoren kannattaa valita ammattinsa it-alalta, jos sinne pääsee, koska silloin on mahdollista pysyä terveempänä kuin esimerkiksi just hoitoalalla. Ja lisäksi siitä maksetaan hyvä palkka. Niin paljon kuin työtäni lähihoitajana hoivakodissa rakastankin, en voi oikein käsi sydämellä suositella sitä kenellekään nuorelle. Olen vaivoin välttänyt uupumisen, niin pää ja osa kaulaakin kainalossa olen työtäni joutunut tekemään. Miten tähän on tultu?
Välillä olen itkenyt mieheni kainalossa tyystin uupuneena ja valitellut, etten kyllä enää kovin kauan jaksa lähihoitajan töitä tehdä. Mies on kehottanut menemään lääkärin pakeille hakemaan sairaslomaa. Huoh, en ole mennyt. Olen tehnyt sellaisen sotasuunnitelman, että lepään kaiken vapaa-aikani, jotta jaksan tehdä työni. Toistaiseksi tämä strategia on toiminut ja riittänyt. Lisäksi osastollemme on palkattu lisää henkilökuntaa ja se kyllä on keventänyt työkuormaani huomattavasti. Mutta ei tarvitse kovin montaa puutospäivää olla, kun uupumus alkaa hiipiä rinnuksiin. Voi olla, että jossakin vaiheessa on pakko mennä muihin hommiin, mene ja tiedä.
Mistä tekijöitä hoitoalalle?
Hoitoalojen pelastus on nykyään ulkomailta alalle tulleet työntekijät. Ilman heitä olisi tilanteemme vieläkin nykyistä kurjempi. Omat hankaluutensa tuo joidenkin työntekijöiden kohdalla kielimuuri, mutta useimmiten tarkennuksilla ja selvennyksillä niistäkin selvitään.
Kuitenkaan hoitajia ei ole tarpeeksi ja tilanne vain pahenee koko ajan. Mitä se tarkoittaa kohdallani vuoden, kahden tai viiden vuoden päästä? Hakeudunko takaisin koulunkäyntiavustajaksi? Ei, en, henkinen kanttini ei taas sitä työtä kestä. Päiväkotiin? Arggh, haluan Ruotsiin hanttihommiin. Sieltä on taas vaikea saada asuntoa ja sitä rataa.
Kuka tai ketkä löytävät viisasten kiven vallitsevalle tilanteelle hoitoalalla? En usko, että edes palkkojen nousu auttaisi korjaamaan tilannetta. Jos mistä tahansa muusta hommasta lähtee helpommalla elanto, se valitaan.
Mikä houkuttelee hoivatyöhön?
Punaisella matolla asteleminen kera hurraahuutojen olisi varmasti ihan mukava kokemus kenelle tahansa, mutta jos tiellesi levitetäänkin hieman haiskahtava ruskea matto, on ymmärrettävää, että se ei niin houkuttelekaan.
Voisin muuten ajatella hoitoalaa, mutta en kestäisi sitä kakkapyllyjen pesua.
Ajatella, ja lähes joka päivä omankin ruusukaisemme pyyhkäisemme puhtaaksi. Ihmiselämähän on syömistä ja paskomista hamasta kehdosta hautaan asti, että silleen. Normisettiä. Loppujen lopuksi se on hoivatyössä kaikkein helpointa settiä, sanon sen kokemuksestani, sillä kyllähän minuakin hirvitti alkuun se ruskea eteeni levitetty matto. Nyt ei tipan tippaa. Enempikin sitten ollaan ongelmissa jos ja kun kakka ei kulje.
Noh, kakkarallin lisäksi hoivatyöhön liittyy kuolaa, limaa, verta, neuloja, kipua, itkua, ikävää, surua, murhetta, heikkoutta, kyvyttömyyttä ja niin edelleen. Ihmisen haavoittuvuus on kaiken aikaa läsnä – ja kuolema.
Onko tämä kaikki liikaa nykyihmiselle? Eli mikä kaikki saa kiertämään hoitoalan kaukaa? En usko, että pelkkä matala palkka. Miksi hoitaminen ei ole enää kutsumusammatti?
Kun toimin kouluavustajana, välillä kyseltiin haaveammateista. Rekkakuski, sairaanhoitaja, lääkäri, kirjastonhoitaja, poliisi, niitä ainakin olen kuullut mainittavan. Mutta myös uusimpina haaveina ammatti laulajana tai tubettajana, joissa tienataan kuulemma miljoonia.
Istumisesta on tullut nykyään niin mukavaa, että ohjaako sekin ammatinvalintaa? Ovatko myös ammattien ja alojen arvostukset muuttuneet? Voi olla. Tosiasia on kuitenkin se, että yhtään kakkavaippaa tai sydänleikkausta ei vielä ainakaan tehdä etätyönä tai tietokoneavusteisesti alusta loppuun. Hoitoalalle tarvitaan vielä ihmiskontaktia ja käsiä tekemään töitä. Mutta mistä niitä saadaan? Ja minkälainen on tulevaisuutemme, jos väkeä hoitoalalle ei saada?
