Artikkeli on osa Vartijan vihapuhe-teemanumeroa.
Mitä länsimaisissa yhteiskunnissa tapahtuu? Tuo on kysymys, joka nousee ihmisten huulille vuodesta vuoteen uudestaan. Maailmanpoliittiset tapahtumat, joita olemme saaneet todistaa menneen 2010-luvun lopulla, ovat olleet uudenlaisia ja radikaaleja. Joidenkin mielestä tapahtumat ovat olleet pelastavia, joidenkin mielestä taas pelottavia. Näiden tapahtumien lista on pitkä: Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 2016, Ison-Britannian Brexit-äänestys vuonna 2016 ja monet muut oikeistopopulismin nousuun liitetyt poliittiset merkkipaalut. Kannatusmittausten ja tutkimustulosten perusteella tällaiset ilmiöt eivät ole katoamassa minnekään. Päinvastoin – ne ovat kasvussa. Näiden ilmiöiden keskellä yksilö on hukassa ja kysyy, mistä on kyse. Usein puhutaan globalisaatiosta ja länsimaisen keskiluokan turhaantumisesta. Usein unohdettu näitä poliittisia ilmiöitä selittävä tekijä on yhteiskuntien arvojen radikaali kahtiajakautuminen ja siitä johtuva merkkien, symbolien ja kokonaisten merkitysten kohtaaminen.
Ilmiön juurilla
Uudenaikaista polarisaatiota ja arvomaailmojen kohtaamista on kutsuttu kulttuurisodaksi. Vaikka ilmiö yhdistetään usein internetin keskustelukulttuuriin, voidaan se ymmärtää laajemmallakin tasolla. Termin on tuonut laajaan tietoisuuteen yhdysvaltalainen James Davison Hunter, joka kirjoitti 1990-luvun alussa amerikkalaisesta moraalikäsityksestä ja siitä, miten valtio oli rajusti jakautunut konservatiiveihin ja progressiiveihin. Kiivaita erimielisyyden aiheita olivat muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeudet, abortti ja uskonnon harjoittaminen kouluissa – aiheet ovat ajankohtaisia edelleen. Nykyistä konservatismin nousua ja kulttuurisotaa ovat käsitelleet akateemisella tasolla esimerkiksi Pippa Norris ja Ronald Inglehart. Aiheena kulttuurisota on saanut samaan aikaan paljon mutta samaan aikaan yllättävän vähän huomiota.
2000-luvun kahtiajakautuminen on tullut tunnetuksi Yhdysvaltojen kautta, jonka kaksipuoluejärjestelmä lietsoo polarisaatiota. Tämä on selvää. Kaksipuoluejärjestelmä on polarisoitunut melkeinpä jo syntyessään. Vaikka se on vaikeampaa, on tärkeää ottaa huomioon, että suomalainen monipuoluejärjestelmä ei estä polarisaation tapahtumista. Elämme tällä hetkellä tilannetta, jossa oppositiopuolue perussuomalaisten kannatus on ennätyksellisen korkealla, ja ykköskilpailija on hallituspuolue SDP. Kuntavaalimittauksissa tilanne on hieman toisenlainen. Erään HS-gallupin mukaan monet hillitymmät vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat ovat siirtyneet SDP:n kannattajakuntaan. Perussuomalaiset taas ovat imeneet kannatusta melkein kaikkialta: keskustalta, kokoomukselta ja sosiaalidemokraateilta. Tilastoja tutkaillessa vaalitulos, jossa kaksi puoluetta saa suhteettoman paljon ääniä, on mahdollinen, ja se on tapahtunut monesti Suomessa aikaisemminkin.
Tämänhetkisestä tilanteesta tekee uudenlaisen se, että aikaisemmin Suomen puoluekentän puolueet ovat olleet poliittisesti aika lähellä toisiaan, ja hallituskoalitiot ovat olleet helppoja muodostaa. Nykyisessä puoluekentässä nousevat puolueet ovat arvopoliittisesti etääntyneet toisistaan merkitsevästi. Uskon vahvasti, että yhdysvaltalainen kauhuskenaario on kuitenkin kaukana. Radikaalin oikeiston kannattajajoukot eivät ole suunnittelemassa eduskuntatalon valtaamista, eikä Suomen antifa ole suunnittelemassa kaupunginlaajuisia väkivaltaisia rähinöitä. Pelko on siis pieni, mutta mahdollisuus konkreettiseen kahtiajakautumiseen on olemassa. Tällaisessa poliittisessa tilanteessa isoin skisma ei ole talouspoliittisten eroavaisuuksien välillä vaan juuri arvokysymysten välillä. Talous ei enää herätä yhtä paljon tunteita, vaan arvokysymykset ovat yhä merkityksellisempiä.
Yhteiskunnan politiikan arvokysymykset ja polarisaatio näkyvät myös oman evankelis-luterilaisen kirkkomme kirkolliskokouksessa. Monesti kielenkäytössä esiintyy kaksi puolta: kirkolliskokouksen liberaalit ja konservatiivit. Monet kolumnit, kirjoitukset ja uutiset tehostavat tätä jakoa entisestään sanavalintojen ja kielenkäytön kautta. Jos kuulisi vain puolet satunnaisesta aiheeseen liittyvästä keskustelusta, olisi hankala sanoa, puhutaanko nyt Yhdysvaltojen kongressista vai Turun kristillisen opiston auditoriosta. Eniten mediajulkisuutta kahminut kirkolliskokousaihe on avioliittokysymys, mikä on tietysti ymmärrettävää, mutta asiasta puhutaan vielä enemmän sen takia, koska se on arvokysymys, joka on aiheuttanut kirkossa suurta polarisaatiota. Mediajulkisuus ei ole mikään ihme; koko ihmiskunnan historian ajan riidat ovat olleet suurta viihdettä. Media tuottaa sisältöä, joka saa lukukertoja ja myy. Polarisaatio on hyvä tuote teksteiksi muotoiltuna.
Poliittisen filosofian tausta
Palaan taas maallisen politiikan pariin, ja pohdin kysymystä: Miksi arvomaailmat kohtaavat niin radikaalilla tavalla? Kysymys on kieltämättä haastava, ja sitä voi tutkia monilta eri tahoilta, joiden käsittelemisestä voisi peräti kirjoittaa kokonaisen kirjasarjan.
2010-luvulla konservatiivit ja oikeistopopulistit ovat keränneet runsaasti suosiota, ja on selvää, että tämän leirin edustajille arvokysymykset ovat tärkeitä seikkoja. Oikeistopopulistit ja muut konservatiivit ovat kokeneet, että moderni vasemmisto on mennyt liian pitkälle – kehitykselle on pitänyt laittaa jarrua. 2010-luvun vasemmisto ja arvoliberaalien joukko on saanut myös uusia muotoja. Nuoremman sukupolven radikaaleista vasemmistolaisista ryhmistä on käytetty monia nimityksiä: ”social justice warriors”, ”the radical left”, ”woke-vasemmisto”, tai jopa joissain yhteyksissä kotimainen ”vihervasemmisto” on ollut suosittu nimitys. Isoin filosofinen koko vasemmistoon vaikuttanut aate on tietysti marxismi, ja sitä se on epäilemättä edelleen. Nykyään marxismia ollaan maustettu monilla muillakin ajatusmaailmoilla. Filosofian postmodernistisilla suuntauksilla on ollut suuri vaikutus vasemmistoliberaalien, erityisesti nuorten piireissä, ja monet Michel Foucaultin tai Jacques Derridan ajatukset ovat muovanneet monia vasemmiston keskuudessa leviäviä uusia ajatuksia ja aatteita. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys; monet uusvasemmistolaiset eivät välttämättä ole mitenkään erityisen perehtyneitä kyseisiin nimiin, mutta epäsuora vaikutus on kiistämätön.
Foucault ja Derrida ovat molemmat niin sanottuja jälkistrukturalisteja. Tämän filosofian ytimessä on ajatus siitä, että todellisuudesta ei voi tuottaa mitään objektiivista havaintoa. Kaikki asiat ovat subjektiivisia, ja käsitykset niistä koostuvat struktuureista, eli rakenteista. Monet uudemmat ja suositut feministisen filosofian suuntaukset sopivat hyvin yhteen jälkistrukturalismin kanssa ja ovat saaneet vaikutteita siitä. Esimerkiksi Judith Butler puhuu feministisessä teoriassaan siitä, että sukupuoli ei ole olemista vaan se tuotetaan tekemisen kautta. Toisin sanoen sukupuoli on pääasiallisesti sosiaalisista rakenteista koostuva konstruktio.
Muutama vuosi sitten Kanadan pääministeri Justin Trudeaulta kysyttiin kysymys, jossa käytettiin mankind– sanaa. Trudeau korjasi kysyjän pikaisesti vaihtamalla mankind-sanan tilalle sanan peoplekind. Yksi tärkeimmistä seikoista rakenteiden muodostumisessa on kieli. Tietynlainen kielenkäyttö ylläpitää tietynlaisia rakenteita, minkä vuoksi kielenkäyttöä tulisi muuttaa mahdollisesti sortavien rakenteiden poistamiseksi. Helpoin esimerkki tästä on se, miten kielenkäytössä ylläpidetään naiseuden tai miehuuden rakenteita vanhentuneilla stereotypioilla. Sanat rakentavat todellisuuttamme, joten niiden voima on myös suuri. Sanat voivat satuttaa ja loukata syvästi. Kaikenlaiset tyypilliset rotuun, seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuoleen liittyvät solvaukset ovat esimerkkejä sanoista, jotka kantavat satuttavaa voimaa. On myös vähemmän loukkaavia ärsyttäviä kielenkäytön malleja, joita voidaan kutsua mikroaggressioiksi.
Aikaisemmin mainitun Trudeaun tapaan monet muutkin liberaalit ja vasemmistolaiset ovat väläyttäneet toiminnassaan ja puheissaan postmoderneja ajatuksia. Sanna Marinin hallituksen vuoden 2020 tasa-arvo-ohjelmassa mainittiin, että: ”Tasa-arvo-ohjelma korostaa intersektionaalisuutta – – ”, ja: ”Tasa-arvon edistäminen sukupuolten välillä edellyttää intersektionaalista näkökulmaa – – ”. Intersektionaalisuus on työväline, jolla pyritään rakentamaan tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että sukupuolen lisäksi analysoidaan esimerkiksi yksilön yhteiskuntaluokkaa, etnisyyttä, seksuaalista suuntautumista ja ikää. Kasaantuessa nämä yleensä vähemmistöidentiteetit muodostavat risteyksiä, eli ”intersektioita”, ja epätasa-arvoisuus kasaantuu näihin risteyksiin. Tämän takia tasa-arvon parantamiseksi tulisi tutkia muitakin identiteettejä kuin sukupuolta. Intersektionaalinen näkökulma on ollut yleinen kulttuurisota-aihe. Se on herättänyt julkisuudessa närkästystä ja saanut osakseen paljon kritiikkiä, mutta myös paljon ylistystä. Intersektionaalisuus on jopa vakiinnuttanut asemaansa akatemian parissa.
Kulttuurisodallisten malliesimerkkien parissa
Tässä vaiheessa mielessäni herää yksinkertainen kysymys: Miksi tästä väitellään, eikö vastaus ole ilmiselvä? On mautonta ja loukkaavaa käyttää joitakin sanoja, ja vihapuhe on vakava asia, josta tulisi päästä eroon. Tästä monet suomalaiset ovat varmasti samaa mieltä. Vihapuhekeskustelu on kuitenkin keskittynyt muihin asioihin, kuten vihapuhe-käsitteen määrittelemiseen ja kriminalisointiin. Täällä kotimaassa aiheiden tiimoilta käyty keskustelu osoittaa selkeitä kulttuurisodan merkkejä. Tämä on huomattavissa jo siitä, että monissa tapauksissa esimerkiksi Ylen A-studiossa ovat olleet keskustelemassa kaksi tyypillistä osapuolta: perussuomalaiset ja vasemmistoliberaalit. Eskimo-puikkojen ja muiden tuotteiden vanhanaikaisista nimistä on puhjennut useita keskusteluja, jotka ovat rohmunneet käsittämättömän paljon tilaa uutisoinnista ja julkisuudesta. Eskimo-sanan tapaan monista muista vanhanaikaisista sanoista ollaan pyritty pääsemään kokonaan eroon niiden solvaavan ja loukkaavan olemuksen takia. Tuotteiden nimistä käytävät keskustelut ovat malliesimerkkejä kulttuurisodallisista ilmentymisistä. Toinen osapuoli loukkaantuu tuotteiden nimistä, ja toinen osapuoli loukkaantuu siitä, että toiset loukkaantuvat kyseisistä tuotteiden nimistä. Noidankehä on valmis.
Nämä yhteenotot saattavat vaikuttaa mitättömiltä ja jopa huvittavilta, kunnes otetaan huomioon vakavammat esimerkit. Cancel-kulttuuri on ilmiö, jossa henkilö, jolla on eriäviä mielipiteitä, yritetään pudottaa pois pelistä viemällä häneltä pois puhealustat, esiintymiset, mainosdiilit tai pahimmassa tapauksessa työpaikka. ”Cancelaaminen” eli Suomeksi ”peruuttaminen” tai ”poistaminen” on radikaalin vasemmiston ase, jonka avulla vastapuoli pudotetaan pois pelistä. Monet näistä uusista ilmiöistä ovat kytköksissä sosiaaliseen mediaan; erityisesti Twitter-palvelu on välillä varsinainen taistelutanner. Monet radikaalivasemmistolaiset jakavat jopa Twitterissä listoja tileistä, jotka kannattaa blokata. Suuri osa näistä on trolleja ja vihapuhujia, mutta joukossa on myös rauhallista rationaalista keskustelua kannattavia yksilöitä. Radikaalit vasemmistolaiset liikkeet ovat valitettavan usein yhdistettävissä aggressiiviseen keskustelukäytökseen, ja rauhallisia keskusteluja vastapuolen kanssa yritetään välttää. Yhdysvalloissa joissain yliopistoissa ollaan haluttu estää joitain konservatiivipuhujia tulemasta luennoimaan. Miksi esimerkiksi rauhallinen väittely heidän kanssaan ei sopisi? Jos toinen osapuoli on väärässä, miksi heitä ei pystyisi julkisesti todistamaan vääräksi? Samat kysymykset pätevät moneen muuhun vastaavanlaiseen tilanteeseen.
Toisaalta tuntuu, että toinen ääripuoli, radikaali oikeisto, ei ole yhtään parempi. Monet radikaalit oikeistolaiset käyttävät työkaluna usein trollaamista, eli tahallista ärsyttämistä, joka ei sekään rakenna hyvää keskustelukulttuuria. Trollaamisessa käytetään usein vasemmistoliberaalien ”kiellettyjä termejä”, eli asiattomia solvauksia, joilla pyritään saamaan vasemmistolaiset loukkaantumaan. Myös radikaali oikeisto loukkaantuu ja raivostuu pienistä piikityksistä radikaalin vasemmiston lailla. Asiaton kielenkäyttö, solvaukset ja niitä käyttävät henkilöt ovat paheksuttavia. Kertooko niiden käyttö taustalla piilevistä oikeista syrjivistä asenteista? Kysymyksestä on oltu monta mieltä. Kontekstilla pitäisi tietysti olla aina suuri merkitys tällaisissa kysymyksissä.
Aiheeseen liittyy eräs toinenkin mielenkiintoinen kielenkäytöllinen ilmiö. Ylilauta on internetfoorumi, jolla käy sivuston mukaan 5 miljoonaa kuukausittaista kävijää. Sivusto kutsuu itseään sananvapauden puolestapuhujaksi ja alustaksi, joka on anonyymi ja yksityisyyttä kunnioittava – ylilaudalla voi keskustella mistä tahansa. Sivusto koostuu alalaudoista, jotka ovat eri osa-alueiden keskusteluille jaoteltuja alustoja. Alalautoja on lähes jokaista aihetta varten. Mediajulkisuudessa sivusto on esiintynyt syrjäytyneiden nuorten miesten ”incel-alustana”, äärioikeiston asuinsijana, vihapuheen kehtona, hakkereiden kotisivuna ja vaikka minä muuna. Ylilautaan on liitetty paljon yksittäisiin henkilöihin kohdistuvaa loukkaamista, mutta en tällä kertaa keskity siihen, vaan sivuston poliittiseen puoleen.
Sivustolla käytetään usein mustaa ja ihmisryhmiä loukkaavaa ”huumoria”, ja usein vaikuttaakin siltä, että sivusto todella on jonkin sortin äärioikeiston asuinsija. Kuitenkin totisempia keskusteluja luettaessa monien käyttäjien poliittiset mielipiteet vaikuttavat neutraaleilta, myös äärioikeistolle naureskellaan ja heistä vitsaillaan. Tietynlainen äärioikeistolainen presenssi on kyllä myös totisimmissa keskusteluissa iso, mutta ei niin iso kuin luulisi. ”Persuille” naureskellaan yhtä paljon kuin ”vihervassareille”. Miksi huumori on sivustolla niin loukkaavaa? Ylilautaa verrataan usein sen Yhdysvaltalaiseen vastineeseen, 4chaniin. 4chanin käyttäjäkunta on poliittiselta suuntautumiseltaan paljon radikaalimpaa kuin ylilauta. 4chanin huumori jakaa kuitenkin paljon samoja piirteitä Ylilauta-sivuston kanssa.
Uskon, että huumorissa on kyse vastareaktiosta. Käyttäjät kokevat turhautumista monista vasemmistoliberaaleista sananvapauteen liittyvistä ilmiöistä, jolloin hiljentämisen aiheuttama turhautuminen puretaan anonyymille sivustolle aivan ylivietynä törkynä. Sivustolla käytetty huumori on kuin painekattilan höyryjen vapautuminen. Se, onko tämä huumori hauskaa tai hyvän maun mukaista, on kysymys erikseen. Mielenkiintoista on se, kuinka paljon sivustolla on käyttäjiä ja kuinka suuri osa käyttäjistä on nuoria miehiä. Ilmiö kertoo kulttuurisodan osapuolten sukupuolittuneisuudesta.
Lopuksi
Suurin osa näistä kulttuurisodallisista esimerkeistä on Suomessa toistaiseksi pieniä ilmiöitä. Uudessa perinteisen ja sosiaalisen median luomassa hybridissä mediaympäristössä ne saavat kuitenkin todella paljon huomiota ja näkyvyyttä. Suurin osa vasemmistolaisista ei tietysti ole radikaaleja vasemmistolaisia, mutta esimerkiksi vihreissä ja vasemmistoliitossa radikaaleimmat henkilöt ovat saaneet entistä enemmän valtaa puolueiden sisällä. Tämä selittää myös näiden puolueiden viimeaikaista huonoa gallup-menestystä. Sama koskee myös perussuomalaisia; monet edustajat ovat entisiä Suomen Sisun jäseniä, ja puolue on mennyt yhä oikeammalle vuoden 2017 hajoamisen jälkeen. Lisäksi haluan huomauttaa, että kulttuurisotaa sotivat muutkin kun oikeisto- ja vasemmistoradikaalit. Yleensä polaarisaation ja kulttuurisodan ongelmaa selitetään oikeistopopulismilla. Nyt on oikea aika tajuta, että ongelma johtuu monesti myös vasemmiston toiminnasta. Molemmat ovat vastuussa.
2015 tapahtuneessa avoimen ja monikulttuurisuuden Suomen puolesta järjestetyssä #meilläonunelma-tapahtumassa perussuomalaisten lehden päätoimittaja Matias Turkkila aloitti puheensa, joka vaientui kovaäänisten buuausten mereen. Vieressä seurannut Ali Jahangiri reagoi tähän karjahtamalla buuaajat hiljaiseksi, ja totesi, että ”Nyt meillä on mahdollisuus dialogiin, te ette pilaa sitä!” Teko oli peräti ihailtava. Yhteiskunnan kahtiajakautuminen on vakava ilmiö, jota kukaan ei halua kokea. Tulisi tavoitella julkista sfääriä, jossa vallitsee avoin ja rationaalinen keskustelu ja jossa politiikka olisi perinteiseen suomalaiseen tapaan konsensushakuista. Tämä vaatii kuitenkin tilanteen mahdollisen vakavuuden tajuamista; amerikkalaisen politiikan ilmiöiden maahantuonti on lopetettava.
