Särkyneet munat.

Kulttuuriprotestantti, puolipakana vai munaton ateisti

Professori Jouko Talosen artikkeli oli valaiseva ja tasapainoinen kuvaus Suomen kirkkohistoriasta erityisesti evankelis-luterilaisen valtionkirkon/kansankirkon näkökulmasta. Jos saisi toivoa, olisi nautinto lukea samanlaisella otteella kirjoitettu katsaus eurooppalaisen kristinuskon maisemasta niin, että mukana olisi myös 1800-luvun uskontokeskustelua, katolinen kirkko ja ne valistuksen jälkeisen ajan kulttuurisodat, joista syntyivät syötteet ja alkuarvot 1900 luvun kirkkohistorialle.

Toinen kaivattu jatko-osa koskisi syventävää läpivalaisua viime vuosikymmenten debateista koskien Raamatun lukutapoja. Tarkoitan rintamalinjaa, jonka osapuolina ovat suvaitsevuutta ja ihmiskasvoista kristillisyyttä korostava leiri ja toisaalta viidennen herätysliikkeen painotukset – huipennuksena Lähetyshiippakunnan kaltaiset rakennelmat. Artikkeli koskettelee kyllä ansiokkaasti keskeisiä vaikuttajapersoonia (Muroma, Niinivaara, Tiililä, Simojoki, Elenius, Teinonen, Juva, Vikström) sekä kalistelun aiheita (naispappeus, homoseksuaalisuus, ekumenia, vasemmistolaisuus, 1960-luvun radikalismi).

Kolmas kiinnostava aihepiiri, jota Talosen artikkelissa ymmärrettävän rajauksen vuoksi ei kosketeltu, olisi kirkon liepeillä ja lähimaastossa olevat karismaattiset ilmiöt, joiden näkyviä esimerkkejä ovat Nokia-herätys ja Patrick Tiaisen Uskon Sana -seurakunta. Jälkimmäisen teeman polttavaa ajankohtaisuutta korostaa kristinuskon globaali näkökulma, kolmannen maailman ja Aasian hengellisyyden dominoivat virtaukset.

Tämän hetken kirkollista maisemaa hallitsee hiljainen hengellinen taistelu ns. liberaalin kristinuskon näkemyksen ja konservatiivisen fundamentalistiseen raamattunäkemykseen nojaavan suunnan välillä. Tärkein osapuoli on suuri enemmistö leirien välimaastossa; ne, jotka välttävät ottamasta tuomitsevia kantoja ja oikeastaan edes pohtimasta kovin ahdistuneen mielen kanssa koko asetelmaa. Voi olla, että nämä maan hiljaiset ovat valinneet viisaasti.

Kristinusko ja ajan virtaukset

Perusta-lehden päätoimittaja Sakari Marjokorpi nosti esiin huolen oikean kristinuskon laadusta. Artikkelissa Mikä kaikki on kristinuskoa?  hahmotellaan kriteereitä sille, mikä kirjoittajan mielestä ei ole riittävää:

”Kynnyksiä laskiessa henkilökohtaista uskoa ja sen merkitystä täytyy vähätellä ja ajaa alas. Kristinusko ei ole enää niinkään uskoa Jumalaan puhumattakaan uskosta joihinkin opinkappaleisiin, vaan enemmänkin yhteistä paremman maailman rakentamista ja hengellistä etsintää. Ei tarvitse olla mitään tiettyä mielipidettä tai teologista näkemystä Jumalasta ollakseen kristitty. Riittää määrittelemätön toivo jostakin paremmasta.”

Toinen Marjokorven artikkeli nostaa esiin teeman, jonka tärkeydestä olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, nimittäin kristinuskon, ajan hengen ja modernin maailman virtausten suhteet. Olen samaan tapaan pettynyt kirkollisen pehmoviestinnän tylsähampaisuuteen, mutta noin 90 astetta eri syistä kuin ne, jotka etsivät parannuskeinoa fundamentalistisen raamatunluennan kiven alta. Marjokorpi kirjoittaa:

”Kristinuskon tulisi sen mukaan sopeutua siihen, mitä vallitsevassa kulttuurissa ajatellaan ja mihin yhteiskunta kehittyy. Kristillinen usko ja teologia on konstruoitava uudelleen modernien ajatusten valossa. […] Kun näin tehdään, nielaistaan ajan henki usein kokonaisena karvoineen päivineen. Niinpä ongelmaksi tällaisessa kulttuuriprotestantismissa muodostuu, että ohimenevät kulttuuriset virtaukset saavat teologiassa liian suuren painoarvon, eikä siksi niille pystytä olemaan kriittisiä.”

Minunkin mielestäni kristinuskon tulisi olla pippurisessa debatissa ajan hengen kanssa, kritisoida kulttuurisia virtauksia, märehtiä ajan ilmiöitä ja oksentaa ulos purevia lausuntoja ilmiöistä ja kehityksen suunnista. Kulttuuriprotestantismin termiä lainaten tämä tarkoittaisi mukana oloa kriittisenä protestiliikkeenä ajan virtauksissa. Kirkon soisi olevan parannukseen kannustaja yhteiskunnallisissa prosesseissa, joiden hedelmiä ovat vaikkapa päihde-kulttuuri, kotien väkivalta, vanhemmuuden laiminlyönnit, elämänhallinnan ja omavastuullisuuden puutokset.

Kirkko voisi olla rakentava mediakriittinen megafoni, joka arvostelee sellaisia nykykulttuurin virtauksia kuin holtiton bilekulttuuri ja armoton ulkonäkömarkkina, jotka vahvistavat mm surullista sukupuolidysforian ilmiötä, liian varhain alkavaa parisekoilua ja seksuaalisen identiteetin horjuntaa. Soisin teilattavaksi älykkäällä kritiikillä sellaiset tuotteet kuin Temptation island, Viidakon tähtöset tai Ensitreffit alttarilla.

Kirkko on usein kuin vaihtopenkille jäähytetty äänetön osapuoli. Fundamentalistinen Raamatun jakeiden lukemisesta lähtevä hartausharrastelu tai tuomiopuhe ei kuitenkaan tavoita juurikaan itse ongelmakenttää eikä kohtaa kansan todellisia rivejä, ei vanhempia eikä nuorisoa. Nuorisosta näkyy vain mopon perävalot riparin jälkeen. Seurakuntien jäsenyys ja uskomista koskevat gallupit matavat alamäkeä. Fundamentalismi-leirissä tilanteen ratkaisuksi ehdotetaan Sanan kirjaimellisen totuuden omaksumista. Luulen, että tämä on pikemmin este tuoreemman protestikristillisyyden nousulle.

Kristinusko protestiliikkeenä

Marjokorpi esittelee luokitteen kulttuuriprotestantti. Tämä on hyvä termi sen herättämien ajatuskytkentöjen vuoksi, jotka pakottavat pohtimaan syvemmältä. Heikki Räisäsen sanotaan ottaneen käyttöön termin kulttuurikristitty, ja siitä taisi tulla saman tien haukkumanimi niille, joiden kristillisyyden kuvaan kuuluu kunnioitus Raamatun historiallisuutta kohtaan mutta rohkea epäilys sanan kirjaimellista lukutapaa kohtaan. Olisi hauska tietää, tunnetaanko katolisen tradition piirissä vastaava termi kulttuurikatolilainen. Arvelen, että juutalaisuuden sisällä valtaosa kuuluisi kategoriaan kulttuurijuutalainen, kun taas islamin sisällä tällainen maltillisesti maallistunut ja Koraani-kriittinen osio on vasta hiljalleen esiin nouseva vähemmistö.

Muistelen lapsuuden seurapuheita, joissa sisäpiirin totisesta uskonnollisuudesta uloslipsunut sai leiman ”maailmaan mennyt”. Hankala erikoistapaus olivat ne, joiden uloskävely ei johtanut uskonnon pilkkaan tai äänekkääseen irtiottoon vaan esimerkiksi kansankirkon matalan profiilin jäsenyyteen. Kirkkouskovainen on heitä koskeva kätketysti halventava nimitys. Viime vuosina noussut ärhäkkä uskontokriittinen suuntaus on kehittänyt termin ”munaton ateisti” (atheist without balls). Tällä tarkoitetaan väitettä, jonka mukaan fundamentalistisesta uskonkäsityksestä irtautunut, mutta samalla myös materialistista maailmankatsomusta vierastava ”kristitty agnostikko” on itse asiassa pelkuriateisti, joka ei halua tunnustautua. Teologian positivistit, mustan vyön uskovaiset käyttävät luokitetta liberaalikristitty.

Menneen vuosituhannen suuri uskonnollinen tragedia oli koko kristinuskon maaosaa riivaava ennakkoluulo ja viha juutalaisuutta kohtaan. Etnonationalistinen puhtausvietti synnytti tunnetut karmeat seuraukset. Perusteluja löytyi Raamatun lehdiltä. Tämän ajan peruskristittyjen joukoissa rehottaa ennakkoluulo ja vihapuhe islamia ja homoseksuaaleja kohtaan. Perusteluja ja puolustelua löytyy jälleen Raamatun lehdiltä.

Näen yllättävän valonpilkahduksen juuri nyt mieliä kuohuttavan homoseksuaalisuutta ja vihapuhetta koskevan oikeusjutun ympärillä käydyssä keskustelussa. Jos uskonnollista suvaitsemattomuutta sisältävä syrjivä, solvaava puhe tunnustetaan mielipiteeksi, sen on katsottava kuuluva sananvapauden piiriin. Nyt haetaan rajankäyntiä siihen, milloin esitetään mielipidettä voimakkaampi, kuin oikeusnormin kaltainen tai yhteiskunnallisesti sanktioiva moite. Ts. milloin Raamatun jakeita voi heiluttaa kuin lain ja asetuksien rivejä ihmisoikeuksia halventaen.  Tapio Puolimatka kirjoittaa mielestäni ratkaisevan tärkeän huomion:

”Valtakunnansyyttäjän päätös on ristiriidassa rikoskomisario Markku Silenin 13.9. 2019 tekemän päätöksen kanssa, jonka mukaan pamfletin osalta ei ole syytä epäillä rikosta. Silen perustelee kymmensivuisessa päätöksessään, että kyse on mielipiteistä, jotka kuuluvat sananvapauden suojan piiriin. ”

Toivon, että yllä oleva huomio auttaa etsimään rajaa. Kristikunnalle on jätetty vastuu muuttaa kulttuurinsa käytäntöjä ja ajatustapoja, ja suhde homoseksuaalisuuteen on tällainen esimerkki. Raamatun ajan käsityksistä pitää irrota siellä missä perusteet ovat riittävän vahvat. Kristinuskossa Nasaretin miehen alkuun panema ajatustapojen muutos oli vallankumous, jossa inhimillisyys ja myötätunto korvaa tarvittaessa Mooseksen ja Paavalin kirjoituksiin päätyneet rivit – toki vasta perusteellisen ja hartaan harkinnan jälkeen.

Jokainen, jolla on ”normaali” seksuaalinen tarve ja eroottisen mielihyvän aisti, voisi tehdä ajatuskokeen ja kuvitella, miten suhtautuisi siihen, jos häntä vaadittaisiin kieltämään tämä tarve, nujertamaan väkisin ja poistamaan elämästään tällaiset ajatukset, haaveet ja teot. Voisi harjoitella pidättymällä veden juomisesta aluksi yhden kuukauden ajaksi. Juuri näin tekevät ne, jotka julistavat: Rakastamme kyllä homoseksuaalia ihmistä mutta tuomitsemme hänen taipumuksensa.

Ne, jotka lukevat Raamattua jae jakeelta eivätkä uskalla kuunnella tai ottaa huomioon historiallisen tarkastelun näkökantoja, ovat toki oikeutettuja pitämään käsityksensä, mutta heidän tulisi taipua myöntämään, että tämä on mielipide. Jokainen voi omassa elämässään noudattaa oikeaksi kokemaansa askeesi- ja puhtausprotokollaa, mutta hänen tulisi pidättyä toisen elämään puuttumisesta tuomitsemalla, vaatimalla, pelottelemalla, Raamatun jakeita jyrisemällä. Tiukka mielipide on jokaisen oikeus, mutta lähimmäisen vastaavaa mielipideoikeutta tulee kunnioittaa.


Kirjoittaja

Matti Heiliö on filosofian tohtori ja dosentti Lahdesta.


'Kulttuuriprotestantti, puolipakana vai munaton ateisti' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 6.5.2021 @ 21.26 Felix

    Pidän termistä kulttuurikristillisyys ja samastun siihen. Kulttuurikristitty tuntee ja arvostaa kristillistä perinnettä, muttei niele sitä karvoineen päivineen. Kulttuurikristitty koettelee kristillisessä traditiossa kaiken ja pitää sen mikä on kestävää. Haaviin jää riittävästi arvokasta, vaikkei kaikkiin perinteisiin käsityksiin voisikaan yhtyä.

    Kulttuurikristillisyys ei tarkoita sitä, että sen edustaja on kaiken aikaa hyvää pataa kulloistenkin kulttuuristen olojen kanssa. Outoja tai arveluttavia kulttuurisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä saa ja pitää kritikoida kristinuskon parhaiden ihanteiden valossa.

    Toisaalta pidän väärinkäsityksensä myös niin kaavamaista ajattelua, että kristittyjen tehtävä on kaiken aikaa vastustaa kaikkea, mitä yhteiskunnassa kirkosta riippumatta tapahtuu ja mikä yhteiskunnassa kirkosta riippumatta muuttuu.

    ”Ajan henki” on monille kristityille kirosana, erityisesti äärikonservatiivisille. Ajan henki ei kuitenkaan mitenkään voi aina olla paholaisesta. Kristityt rukoilevat jatkuvasti Jumalan valtakunnan saapumista, mikä on vain synonyymi lauseelle ”Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä”. Olisi omituista, jos näin ei koskaan kävisi, ja kristityt olisivat ympäröivässä yhteiskunnassa ikuisesti opponentin ja kriitikon asemassa. Joonan kirja on hieno symboli siitä, ettei oikeita profeettoja suinkaan aina vainota ja vastusteta. Eikä vastustus yhteiskunnassa ole aina tae siitä, että nyt ollaan Jumalan asialla.

    Aina aika ajoin kirkon olisi kiitettävä yhteiskuntaa siitä, että se jossain kohtaa tekee lähimmäisenrakkauden ja oikeudenmukaisuuden saralla täsmälleen niin kuin kirkko on aina julistanut, tai ainakin pyrkinyt julistamaan. Esimerkiksi muuttunut, ”liberaali” käsitys homoseksuaalisuudesta nousee kristallinkirkkaasti Raamatusta itsestään, jos kirjan henki ja suuret linjat ymmärretään aikuiseen tapaan. Suurin osa eksegeeteistä, eetikoista ja muista yliopistoteologeista näkee tämän vaivatta, ja kirkon työntekijöistäkin jo huomattava osa. Käsitys avioliitosta vain miehen ja naisen välisenä liittona tulee häviämään lähitulevaisuudessa sataprosenttisella varmuudella. Miehen ja naisen väliset avioliitot eivät tule häviämään eivätkä vähentymään.

    Ja jos kristillisellä kirkolla on mitään käsitystä nöyryydestä, sen tulisi toisinaan myöntää, että ympäröivä ”sekulaari” yhteiskunta on ymmärtänyt jonkin kristillisen periaatteen aikaisemmin ja selvemmin kuin se itse. Muna on alkanut opettaa kanaa. Valitettavasti kirkko tai sen tietyt konservatiiviset piirit ovat usein oman oletetun erehtymättömyytensä lumoissa, ja suhtautuvat ”sekulaarin” ihmisen yksinkertaiseen, rakkauskeskeiseen etiikkaan ja moraaliin halveksuvasti. Kuinka usein kuuleekaan jonkun ns. oppineen teologin sanovan, ettei lähimmäisenrakkaus edes ole uskon ydinasia. Ja kuitenkin se on, aivan kiistatta. Sellaisella lauseella kuin ”Jumala on rakkaus” ei ole tekopyhää hölinää kummempaa merkitystä, ellei Jumalan kaltaiseksi luotu ihminen kykene rakastamaan toista ihmistä edes hiukan samantapaisella tavalla kuin millä Jumalan sanotaan ensin rakastaneen häntä.

    Ps. Matti, jos artikkelia pystyy modifioimaan, niin Perustan päätoimittajan etunimi on Santeri eikä Sakari.

    Vastaa

    • 7.5.2021 @ 7.36 Matti Heiliö

      Sanoitit kauniisti ajattelutapaa ja kristinuskon näkemystä, joka tuli lähelle omia tuntemuksiani. Kiitokset nimen oikaisusta. Pyydän anteeksi Santeri Marjokorvelta huolimattomuuttani.

      Vastaa

  2. 14.5.2021 @ 14.43 Simo Laitila

    Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisussa 273 TT Tommi Lehtonen kirjoittaa Jeesuksen ja ihmisen Jumala-uskosta. Hän kirjottaa, että Jeesuksen Jumala-usko on tietyllä tavalla Jumalan läsnäoloon keskittyvää. Ihminen voi olla uskonnollinen ilman, että hän uskoo teistiseen Jumalaan. ”Raamatunlukija voi esimerkiksi ajatella, että Jumala on pyrkimys hyvään tai että Jumala on nimi halulle ja taipumukselle tehdä hyvää.”
    Ihminen voi ”tykätä” kristinuskosta riippumatta siihen sisältyvistä opinkappaleista vain sen vuoksi, että on syntynyt kristityksi. Se riittää monelle nykyään.

    Vastaa

    • 15.5.2021 @ 10.00 Felix

      Aivan järkeenkäypiä ajatuksia. Vaihtoehdot jumalauskon suhteen eivät ole teismi tai ateismi.

      Vastaa

  3. 27.5.2021 @ 17.00 heidi wikström

    Minkä takia vähättelevä sävy niitä kohtaan, jotka ajattelevat homoseksuaalisista teoista ns vanhanaikaisesti? Eivät heidän mielipiteensä välttämättä ole uskalluksen puutetta. Minusta pikemminkin päinvastoin, ottaen huomioon käynnissä olevan oikeusjutun. Veden juomattomuutta ei voi rinnastaa seksistä pidättäytymiseen, ilmeisestä syystä. Mitä tulee seksistä pidättäytymiseen laajemmassa kontekstissa, niin ns vanhanaikaisen Raamatuntulkinnan perusteella kovin monen heteronkin olisi parempi pidättäytyä siitä: naimattomien ja eronneidenkin. Paavali itse suosittelee, kuten tietänet, naimattomuutta ja siten seksittömyyttä sillä perusteella, että elämä on siten selkeämpää ja helpompaa. Hassu nykyajan ajatus on minusta se, että seksistä pidättäytyminen olisi jotenkin epäinhimillistä ja vääjäämättä suuren kärsimyksen lähde. Ihmiseloon kuuluu monistakin haluista ja mieliteoista pidättäytyminen. On ollut aikoja, jolloin itsensä hillitsemistä ja ruumiin nautinnoista kieltäytymistä on pidetty arvostettavana mielenlujuutena, tällä hetkellä erilaiset nautinnot on nostettu elämän pääsisällöiksi ja ihmisarvoisen elämän kriteereiksi. Aika näyttää, tuleeko asketismi joskus muotiin antiteesinä nykyajan hedonismille.

    Vastaa

    • 29.5.2021 @ 17.20 Felix

      Heidi, missä sinä näet vähättelyä? Matti H:han sanoo selvästi, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Myös ns. vanhanaikaisesti ajattelevilla. Ja mitä uskallukseen tulee, niin Räsäsen kaltaisilla henkilöillä on sankka selkääntaputtelijoiden armeija omassa sosiaalisessa viitekehyksessään. Todellista rohkeutta häneltä olisi puhua homoseksuaalien oikeuksista ja teologian uudistamisesta sellaisessa äärimmäisen konservatiivisessa ja ehdottomassa ympäristössä.

      Normaalien läheisyyden tarpeiden rinnastaminen hedonismiin on yliampuvaa. Lienee empiirisesti todistettavissa oleva fakta, että pitkäaikainen seksistä pidättäytyminen tuntuu useimmista ihmisistä epäinhimilliseltä ja tuottaa useimmille ihmisille suurta kärsimystä. Askeesi ja selibaatti ovat aina vapaaehtoisia ja vain harvoille sopivia elämäntapoja, olivatpa ne sitten elinikäisiä tai määräaikaisia. Ketään ihmistä ei pitäisi niihin lähtökohtaisesti pakottaa eikä niitä pitäisi pitää keskivertoelämään kuuluvina asioina.

      Paavalin vähättelevä suhtautuminen avioliittoon johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että hän kuvitteli elävänsä aivan maailmanlopun edellä (1 Kor 7). Apokalyptisissä poikkeusoloissa piti elää eri tavalla kuin ennen: aika oli käymässä vähiin ja nykyinen maailma sosiaalisine konventioineen oli katoamassa. Kaikesta huolimatta jopa Paavalin mukaan naimisiinkin sai edelleen mennä, jos ei kyennyt hillitsemään itseään, sillä kuten hän hilpeästi sanoi (KR 33/38), ”parempi on naida kuin palaa”.

      Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.