Särkyneet munat.

Kulttuuriprotestantti, puolipakana vai munaton ateisti

Professori Jouko Talosen artikkeli oli valaiseva ja tasapainoinen kuvaus Suomen kirkkohistoriasta erityisesti evankelis-luterilaisen valtionkirkon/kansankirkon näkökulmasta. Jos saisi toivoa, olisi nautinto lukea samanlaisella otteella kirjoitettu katsaus eurooppalaisen kristinuskon maisemasta niin, että mukana olisi myös 1800-luvun uskontokeskustelua, katolinen kirkko ja ne valistuksen jälkeisen ajan kulttuurisodat, joista syntyivät syötteet ja alkuarvot 1900 luvun kirkkohistorialle.

Toinen kaivattu jatko-osa koskisi syventävää läpivalaisua viime vuosikymmenten debateista koskien Raamatun lukutapoja. Tarkoitan rintamalinjaa, jonka osapuolina ovat suvaitsevuutta ja ihmiskasvoista kristillisyyttä korostava leiri ja toisaalta viidennen herätysliikkeen painotukset – huipennuksena Lähetyshiippakunnan kaltaiset rakennelmat. Artikkeli koskettelee kyllä ansiokkaasti keskeisiä vaikuttajapersoonia (Muroma, Niinivaara, Tiililä, Simojoki, Elenius, Teinonen, Juva, Vikström) sekä kalistelun aiheita (naispappeus, homoseksuaalisuus, ekumenia, vasemmistolaisuus, 1960-luvun radikalismi).

Kolmas kiinnostava aihepiiri, jota Talosen artikkelissa ymmärrettävän rajauksen vuoksi ei kosketeltu, olisi kirkon liepeillä ja lähimaastossa olevat karismaattiset ilmiöt, joiden näkyviä esimerkkejä ovat Nokia-herätys ja Patrick Tiaisen Uskon Sana -seurakunta. Jälkimmäisen teeman polttavaa ajankohtaisuutta korostaa kristinuskon globaali näkökulma, kolmannen maailman ja Aasian hengellisyyden dominoivat virtaukset.

Tämän hetken kirkollista maisemaa hallitsee hiljainen hengellinen taistelu ns. liberaalin kristinuskon näkemyksen ja konservatiivisen fundamentalistiseen raamattunäkemykseen nojaavan suunnan välillä. Tärkein osapuoli on suuri enemmistö leirien välimaastossa; ne, jotka välttävät ottamasta tuomitsevia kantoja ja oikeastaan edes pohtimasta kovin ahdistuneen mielen kanssa koko asetelmaa. Voi olla, että nämä maan hiljaiset ovat valinneet viisaasti.

Kristinusko ja ajan virtaukset

Perusta-lehden päätoimittaja Sakari Marjokorpi nosti esiin huolen oikean kristinuskon laadusta. Artikkelissa Mikä kaikki on kristinuskoa?  hahmotellaan kriteereitä sille, mikä kirjoittajan mielestä ei ole riittävää:

”Kynnyksiä laskiessa henkilökohtaista uskoa ja sen merkitystä täytyy vähätellä ja ajaa alas. Kristinusko ei ole enää niinkään uskoa Jumalaan puhumattakaan uskosta joihinkin opinkappaleisiin, vaan enemmänkin yhteistä paremman maailman rakentamista ja hengellistä etsintää. Ei tarvitse olla mitään tiettyä mielipidettä tai teologista näkemystä Jumalasta ollakseen kristitty. Riittää määrittelemätön toivo jostakin paremmasta.”

Toinen Marjokorven artikkeli nostaa esiin teeman, jonka tärkeydestä olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, nimittäin kristinuskon, ajan hengen ja modernin maailman virtausten suhteet. Olen samaan tapaan pettynyt kirkollisen pehmoviestinnän tylsähampaisuuteen, mutta noin 90 astetta eri syistä kuin ne, jotka etsivät parannuskeinoa fundamentalistisen raamatunluennan kiven alta. Marjokorpi kirjoittaa:

”Kristinuskon tulisi sen mukaan sopeutua siihen, mitä vallitsevassa kulttuurissa ajatellaan ja mihin yhteiskunta kehittyy. Kristillinen usko ja teologia on konstruoitava uudelleen modernien ajatusten valossa. […] Kun näin tehdään, nielaistaan ajan henki usein kokonaisena karvoineen päivineen. Niinpä ongelmaksi tällaisessa kulttuuriprotestantismissa muodostuu, että ohimenevät kulttuuriset virtaukset saavat teologiassa liian suuren painoarvon, eikä siksi niille pystytä olemaan kriittisiä.”

Minunkin mielestäni kristinuskon tulisi olla pippurisessa debatissa ajan hengen kanssa, kritisoida kulttuurisia virtauksia, märehtiä ajan ilmiöitä ja oksentaa ulos purevia lausuntoja ilmiöistä ja kehityksen suunnista. Kulttuuriprotestantismin termiä lainaten tämä tarkoittaisi mukana oloa kriittisenä protestiliikkeenä ajan virtauksissa. Kirkon soisi olevan parannukseen kannustaja yhteiskunnallisissa prosesseissa, joiden hedelmiä ovat vaikkapa päihde-kulttuuri, kotien väkivalta, vanhemmuuden laiminlyönnit, elämänhallinnan ja omavastuullisuuden puutokset.

Kirkko voisi olla rakentava mediakriittinen megafoni, joka arvostelee sellaisia nykykulttuurin virtauksia kuin holtiton bilekulttuuri ja armoton ulkonäkömarkkina, jotka vahvistavat mm surullista sukupuolidysforian ilmiötä, liian varhain alkavaa parisekoilua ja seksuaalisen identiteetin horjuntaa. Soisin teilattavaksi älykkäällä kritiikillä sellaiset tuotteet kuin Temptation island, Viidakon tähtöset tai Ensitreffit alttarilla.

Kirkko on usein kuin vaihtopenkille jäähytetty äänetön osapuoli. Fundamentalistinen Raamatun jakeiden lukemisesta lähtevä hartausharrastelu tai tuomiopuhe ei kuitenkaan tavoita juurikaan itse ongelmakenttää eikä kohtaa kansan todellisia rivejä, ei vanhempia eikä nuorisoa. Nuorisosta näkyy vain mopon perävalot riparin jälkeen. Seurakuntien jäsenyys ja uskomista koskevat gallupit matavat alamäkeä. Fundamentalismi-leirissä tilanteen ratkaisuksi ehdotetaan Sanan kirjaimellisen totuuden omaksumista. Luulen, että tämä on pikemmin este tuoreemman protestikristillisyyden nousulle.

Kristinusko protestiliikkeenä

Marjokorpi esittelee luokitteen kulttuuriprotestantti. Tämä on hyvä termi sen herättämien ajatuskytkentöjen vuoksi, jotka pakottavat pohtimaan syvemmältä. Heikki Räisäsen sanotaan ottaneen käyttöön termin kulttuurikristitty, ja siitä taisi tulla saman tien haukkumanimi niille, joiden kristillisyyden kuvaan kuuluu kunnioitus Raamatun historiallisuutta kohtaan mutta rohkea epäilys sanan kirjaimellista lukutapaa kohtaan. Olisi hauska tietää, tunnetaanko katolisen tradition piirissä vastaava termi kulttuurikatolilainen. Arvelen, että juutalaisuuden sisällä valtaosa kuuluisi kategoriaan kulttuurijuutalainen, kun taas islamin sisällä tällainen maltillisesti maallistunut ja Koraani-kriittinen osio on vasta hiljalleen esiin nouseva vähemmistö.

Muistelen lapsuuden seurapuheita, joissa sisäpiirin totisesta uskonnollisuudesta uloslipsunut sai leiman ”maailmaan mennyt”. Hankala erikoistapaus olivat ne, joiden uloskävely ei johtanut uskonnon pilkkaan tai äänekkääseen irtiottoon vaan esimerkiksi kansankirkon matalan profiilin jäsenyyteen. Kirkkouskovainen on heitä koskeva kätketysti halventava nimitys. Viime vuosina noussut ärhäkkä uskontokriittinen suuntaus on kehittänyt termin ”munaton ateisti” (atheist without balls). Tällä tarkoitetaan väitettä, jonka mukaan fundamentalistisesta uskonkäsityksestä irtautunut, mutta samalla myös materialistista maailmankatsomusta vierastava ”kristitty agnostikko” on itse asiassa pelkuriateisti, joka ei halua tunnustautua. Teologian positivistit, mustan vyön uskovaiset käyttävät luokitetta liberaalikristitty.

Menneen vuosituhannen suuri uskonnollinen tragedia oli koko kristinuskon maaosaa riivaava ennakkoluulo ja viha juutalaisuutta kohtaan. Etnonationalistinen puhtausvietti synnytti tunnetut karmeat seuraukset. Perusteluja löytyi Raamatun lehdiltä. Tämän ajan peruskristittyjen joukoissa rehottaa ennakkoluulo ja vihapuhe islamia ja homoseksuaaleja kohtaan. Perusteluja ja puolustelua löytyy jälleen Raamatun lehdiltä.

Näen yllättävän valonpilkahduksen juuri nyt mieliä kuohuttavan homoseksuaalisuutta ja vihapuhetta koskevan oikeusjutun ympärillä käydyssä keskustelussa. Jos uskonnollista suvaitsemattomuutta sisältävä syrjivä, solvaava puhe tunnustetaan mielipiteeksi, sen on katsottava kuuluva sananvapauden piiriin. Nyt haetaan rajankäyntiä siihen, milloin esitetään mielipidettä voimakkaampi, kuin oikeusnormin kaltainen tai yhteiskunnallisesti sanktioiva moite. Ts. milloin Raamatun jakeita voi heiluttaa kuin lain ja asetuksien rivejä ihmisoikeuksia halventaen.  Tapio Puolimatka kirjoittaa mielestäni ratkaisevan tärkeän huomion:

”Valtakunnansyyttäjän päätös on ristiriidassa rikoskomisario Markku Silenin 13.9. 2019 tekemän päätöksen kanssa, jonka mukaan pamfletin osalta ei ole syytä epäillä rikosta. Silen perustelee kymmensivuisessa päätöksessään, että kyse on mielipiteistä, jotka kuuluvat sananvapauden suojan piiriin. ”

Toivon, että yllä oleva huomio auttaa etsimään rajaa. Kristikunnalle on jätetty vastuu muuttaa kulttuurinsa käytäntöjä ja ajatustapoja, ja suhde homoseksuaalisuuteen on tällainen esimerkki. Raamatun ajan käsityksistä pitää irrota siellä missä perusteet ovat riittävän vahvat. Kristinuskossa Nasaretin miehen alkuun panema ajatustapojen muutos oli vallankumous, jossa inhimillisyys ja myötätunto korvaa tarvittaessa Mooseksen ja Paavalin kirjoituksiin päätyneet rivit – toki vasta perusteellisen ja hartaan harkinnan jälkeen.

Jokainen, jolla on ”normaali” seksuaalinen tarve ja eroottisen mielihyvän aisti, voisi tehdä ajatuskokeen ja kuvitella, miten suhtautuisi siihen, jos häntä vaadittaisiin kieltämään tämä tarve, nujertamaan väkisin ja poistamaan elämästään tällaiset ajatukset, haaveet ja teot. Voisi harjoitella pidättymällä veden juomisesta aluksi yhden kuukauden ajaksi. Juuri näin tekevät ne, jotka julistavat: Rakastamme kyllä homoseksuaalia ihmistä mutta tuomitsemme hänen taipumuksensa.

Ne, jotka lukevat Raamattua jae jakeelta eivätkä uskalla kuunnella tai ottaa huomioon historiallisen tarkastelun näkökantoja, ovat toki oikeutettuja pitämään käsityksensä, mutta heidän tulisi taipua myöntämään, että tämä on mielipide. Jokainen voi omassa elämässään noudattaa oikeaksi kokemaansa askeesi- ja puhtausprotokollaa, mutta hänen tulisi pidättyä toisen elämään puuttumisesta tuomitsemalla, vaatimalla, pelottelemalla, Raamatun jakeita jyrisemällä. Tiukka mielipide on jokaisen oikeus, mutta lähimmäisen vastaavaa mielipideoikeutta tulee kunnioittaa.


Matti Heiliö

Kirjoittaja

Matti Heiliö on filosofian tohtori ja dosentti Lahdesta.


'Kulttuuriprotestantti, puolipakana vai munaton ateisti' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.