Hans Küng vuonna 1973. Kuva: Wikipedia.

Kuka oli Hans Küng?

Hans Küng oli yksi modernin ajan tunnetuin ja samalla ristiriitaisin katolinen teologi. Vatikaanin II konsiilin jälkeen hän nousi kansainväliseksi kuuluisuudeksi erityisesti uskontodialogin ja katolisen kirkon uudistamisen puolestapuhujana. Küng oli tunnettu paitsi paavinviran kritiikistään myös radikaaleista uudistusvaatimuksistaan, joihin sisältyi katolisen papiston pakollisesta selibaatista luopumisen lisäksi sukupuolten välinen tasa-arvo, johon Küngin mukaan sisältyisi myös naisten mahdollisuus pappisvihkimykseen.

Vielä Rooman-opiskeluvuosinaan 1948–1955 Hans Küng oli kuin kuka tahansa  maltillinen ja kuuliainen roomalaiskatolinen pappisseminaristi. Esimerkiksi kun paavi Pius XII julisti vuonna 1950 ex cathedra dogmin Neitsyt Marian ruumiillisesta taivaaseenottamisesta, Küng kertoi hyväksyneensä virallisen katolisen opetuksen varauksettomasti ja jopa kritisoineensa dogmia kyseenalaistavia saksalaisia teologian professoreja heidän liiallisesta rationaalisuudestaan ja kriittisyyden ”maniastaan”.

Heti ensimmäisten opiskeluvuosiensa jälkeen Küng ryhtyi kuitenkin yhä enemmän lähestymään ajattelutapaa, jota hän kutsui ”kriittiseksi lojaaliudeksi”. Küngin kriittisen ajattelun kehitykseen vaikutti paljon se, että Roomassa asuessaan hän pääsi paitsi henkilökohtaisesti tutustumaan katolisen kirkon toisinajattelijoihin, myös näkemään useita esimerkkejä siitä, miten kirkon sisällä kriittisyyttä tukahdutettiin väkipakolla.

Vuonna 1951 Küng kirjoitti filosofian lisensiaatintutkielmansa ateistisen Jean-Paul Sartren eksistentialistisesta humanismista. Küng vihittiin papiksi 1954, ja seuraavana vuonna hän suoritti teologian lisensiaatintutkielmansa aiheenaan Karl Barthin ja Trenton vanhurskauttamisopin vertailu. Küng päätti käyttää tätä aihetta pohjana väitöskirjalleen, jota hän kirjoitti vuosina 1955–57 Pariisissa Sorbonnen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa Rechtfertigung. Die Lehre Karl Barths und eine katholische Besinnung tutkimustulokset olivat sensaatiomaiset niin protestanteille kuin katolilaisille: Küng argumentoi, että protestanttisen Barthin vanhurskauttamisoppi oli pohjimmiltaan sama, kuin mitä Trenton kirkolliskokouksessa oli esitetty, ja että koko skisma oli luonteeltaan pikemminkin semanttinen kuin todellinen. Näin ollen periaatteellista estettä katolisen ja protestanttisen kirkon ekumenialle ei ollut.

Vaikka Küngin väitöskirja välttyi sensuurilta, alkoi Küngin kyseenalainen maine herättää Roomassa epäluuloja siinä määrin, että hän sai Pyhässä virastossa (nyk. Uskonopin kongregaatio) oman arkistotunnuksen 399/57i. Kyseessä oli Pyhän viraston sisäinen menetelmä, jossa uskonopiltaan epäilyksiä herättäväksi todetun katolisen kirjoittajan tuotoksia ryhdytään keräämään kootusti yhteen mahdollisten oppiriitojen varalle. Juridisesti ja eettisesti kyseenalaiseksi tämän menetelmän teki se, että menettely tehtiin salassa asianomaiselta. Küng itse sai tietää omasta kansiostaan vasta vuosien päästä, kun sen olemassaolo paljastui kirjeenvaihdossa Uskonopin kongregaation kanssa.

Kun Johannes XXIII:n ilmoitus Vatikaanin II konsiilista tuli julkisuuteen, se synnytti innostunutta vastakaikua eritoten niiden teologien parista, jotka olivat turhautuneet kirkon virallisen teologian vanhakantaisuuteen ja katolilaisten rajallisiin mahdollisuuksiin osallistua yhä laajenevaan ekumeeniseen toimintaan. Kenties kaikkein merkittävimmäksi yksittäiseksi puheenvuoroksi muodostui konsiiliin perituksena eli asiantuntijana osallistuneen Küngin vuonna 1960 julkaisema teos Konzil und Wiedervereinigung. Tuossa kirjassa Küng keskittyi hahmottamaan ja erittelemään niitä katolisen kirkon ongelmankohtia, joita hän toivoi Vatikaanin II konsiilin korjaavan. Samanaikaisesti Küngin akateeminen ura oli kovassa nosteessa, kun hän siirtyi Münsterin yliopiston tutkimusassistentin virasta Tübingenin yliopiston fundamentaaliteologian professoriksi helmikuussa 1960.

Vaikka Vatikaanin II konsiili tuli toteuttaneeksi suurimman osan Konzilissa esitetyistä uudistusvaatimuksista, Küng koki sen kaikista positiivisista impulsseista huolimatta epäonnistuneen ennen kaikkea yrityksessään uudistaa kirkkoa sisältäpäin, mikä oli hänen mukaansa syynä konsiilin jälkeiseen kirkon sisäiseen polarisoitumiseen ja sekasortoon. Perimmäisenä ongelmana hän näki sen, että välttämättömistä linjamuutoksista huolimatta paavi, suurin osa kuurian elimistä ja useat piispat toimivat edelleen samalla tavalla kuin konsiilia edeltävänä aikana. Koska Küngin mukaan heitä kiinnosti vakavamielisen uudistamisen sijaan enemmän oman valta-asemansa ja perinteisen status quon suojeleminen, hän ei nähnyt tässä suhteessa minkään muuttuneen.

Näin ollen Küngin etsiessä syitä Vatikaanin II konsiilin pahimmille epäonnistumisille hänen syyttävä sormensa osoitti – kuurian konservatiivien ohella – Paavali VI:ta kohti. Paavilta puuttui riittävä rohkeus ajaa konsiilin uudistuksia tarpeeksi voimakkaasti, mikä mahdollisti sen, että kuurian vaikutusvaltainen traditionalistinen siipi pystyi tukahduttamaan konsiilin jälkeen uudistusmielistä henkeä, kehitystä ja konsiilin aikaansaannoksia. Kaikkein pahimpana provokaationa ja esimerkkinä paavin aseman väärinkäytöksenä Küng piti paavin päätöstä syntyvyyden säännöstelystä, mikä myöhemmin muodostui yhdeksi hänen argumentaationsa kulmakiveksi paavin erehtymättömyysopin vastaisessa diskurssissa.

Kansainvälisestä julkkiksesta harhaoppiseksi

Kuohuvan tilanteen keskellä Küng alkoi hahmotella kahta kaikkein ristiriitaisinta kirjaansa, joiden julkaisulla tulisi myöhemmin olemaan hyvin kauaskantoisia seurauksia Küngin uran kannalta. Ensimmäinen oli vuonna 1967 julkaistu Küngin ekklesiologinen pääteos Die Kirche. Ennen konsiilia hän oli jo pitkään halunnut tutkia katolista kirkkoa uskon vaalijana ja sen suhdetta maallikoihin. Mutta konsiilin aikaisessa muuttuvassa katolisessa maailmassa häntä rupesi enemmän kiehtomaan ajatus kirjasta, joka keskittyisi pohtimaan kirkon luonnetta ja olemusta.

Ilmestyessään kirja merkitsi käännekohtaa perinteiselle katoliselle kirkko-opille, jossa kirkko kuvattiin vahvasti idealisoitunein termein nuhteettomana. Küngin lähtökohta oli nähdä kirkko luterilaiseen tapaan samanaikaisesti sekä vanhurskaana että syntisenä, ja tämän vuoksi kirja sai erittäin ristiriitaisen vastaanoton. Toisaalta kirjan ansioina pidettiin Küngin poikkeuksellista eksegeettistä ja historiallis-kriittistä lähestymistapaa, jonka johdosta hän ei päätynyt vain toistamaan perinteistä roomalaiskatolista kirkon teologiaa. Küngin kirja merkitsi etenkin ”paavalilaisuuden” sensaatiomaista paluuta roomalaiskatoliseen ajatteluun, jossa lähtökohdaksi asetettiin alkukirkko, ja jonka perusolemuksen piirteistä erotettiin erilaiset ajan myötä syntyneet vääristymät.

Die Kirchen myötä alkoi ensimmäistä kertaa esiintyä spekulointia Küngin ”katolisuudesta”, mitä kuvasti se, että esimerksi Karl Rahner näki Küngin ajatusten edustavan enemmän protestantismia.  Tämä oli kuitenkin vielä varsin pientä sen polemiikin rinnalla, mitä Küngin seuraava kirja onnistui synnyttämään. Vuonna 1970 julkaistussa Unfehlbar? Eine Anfrage -teoksessa Küng teki jotain sellaista, mitä pidettiin tuohon aikaan ennenkuulumattomana: hän kyseenalaisti opin paavin erehtymättömyydestä. Huomionarvoista oli se, että Küng ei pelkästään tulkinnut paavin erehtymättömyysoppia uudelleen, vaan hän oli ensimmäinen merkittävä roomalaiskatolinen teologi 1800-luvun vanhakatolisen kiistan jälkeen, joka julkisesti torjui sen.

Perinteisen tulkinnan mukaan paavi on erehtymätön silloin, kun hän puhuu ex cathedra eli koko kirkon johtajan auktoriteetillaan tarkoituksenaan määritellä eli päättää lopullisesti jokin uskoon tai moraaliin liittyvä kysymys niin, että kaikkien uskovien oli yhdyttävä siihen. Paavin erehtymättömyyden määritelmä nojautui kristittyjen ainaiseen uskoon kirkon erehtymättömyydestä ja korosti lähinnä sitä, että paavilla oli kirkon johtajana myös yksityinen oikeus kyseiseen erehtymättömyyteen.

Küngin mukaan Vatikaanin II konsiilin jälkeen Pyhä istuin oli vakavasti tuhonnut ”katolisen kirkon ykseyttä ja uskottavuutta”. Hänen mielestään paavin ja kuurian muodostamalle järjestelmälle oli tunnusomaista spirituaalinen absolutismi sekä toistuva formaalinen ja epäinhimillinen lainopillisuus että traditionalismi, mikä loi sellaisen viitekehyksen, jossa kirkon aito uudistuminen oli käynyt mahdottomaksi. Küngin vahva retoriikka ei ollut tässä kohtaa yllättävää, olihan hän aiemminkin kyseenalaistanut paavillisia traditioita. Poikkeuksellista oli se, että tällä kertaa hänen kritiikkinsä kohdistui yksittäisten kysymysten sijaan suoraan paaviuden perustaan.

Küngin mielestä suurin paavillisen vallankäytön virhe oli paavi Paavali VI:n kielto syntyvyyden säännöstelystä Humanae Vitae -kiertokirjeessä (1967), joka Küngin näkemyksen tuomittiin laaja-alaisesti heti julkaisun jälkeen. Küngille kiertokirje kävi todisteeksi siitä, että paavi pystyi käyttäytymään itsevaltiaan tavoin niin tahtoessaan.

Teologisen uransa kannalta Unfehlbarin kaltaisen ristiriitaisen kirjan julkaiseminen oli Küngiltä erittäin uhkarohkea liike. Roomassa oltiin jo ennestään tyytymättömiä Die Kirchen takia, eikä roomalaiskatolisen teologian yhden keskeisimmän ja tunnusomaisimman kulmakiven kritisointi taatusti ainakaan parantunut hänen asemaansa kardinaalien ja paavin silmissä.

Kirkon johdon oli mahdotonta sivuuttaa Küngin kirjassaan esittämiä väitteitä. Jo Die Kirchen myötä Küng oli alkanut saada postia Uskonopin kongregaatiolta, ja Unfehlbarin jälkeen myös Saksan piispainkonferenssi alkoi osoittaa kirjeitse kiinnostusta Küngiä kohtaan. Uskonopin kongregaatiossa oli herännyt epäilyksiä Küngin katolisuuden oikeaoppisuudesta, ja tämän vuoksi virasto oli lähettänyt Küngille kutsun saapua Roomaan keskustelemaan kirjojen kyseenalaisimmista kohdista. Kongregaation yllätykseksi Küng kuitenkin kieltäytyi kutsusta, koska hän ei pitänyt kongregaation ehdottamaa kollokviota oikeudenmukaisena ja reiluna.

Samalla Küng asetti viisi ehtoa omalle saapumiselleen, joista tärkeimpänä hän piti sitä, että hän saisi tutustua Vatikaanin häntä itseään koskevaan arkistoon 399/57/i. Küng piti kollokviota epäreiluna, jos hän ei saisi etukäteen tutustua itseään koskeviin virallisiin asiakirjoihin, ja viittasi samalla siihen, että länsimaisissa oikeuslaitoksissakin syytetyllä oli tämänkaltainen oikeus. Keskustelun rinnastaminen maalliseen oikeudenkäyntiin kuvasi hyvin paitsi Küngin ennakkoluuloja kongregaation menettelyjä kohtaan myös sitä tapaa, jolla hän koki kongregaation lähestyvän häntä. Küng tunsi olevansa syytettynä ja hän kaipasi oikeusturvaa itselleen.

Tästä seurasi useita vuosia kestänyt kiivas kirjeenvaihto, jossa väiteltiin lähinnä kollokvion ehdoista. Koska yhteisymmärrystä ei saavutettu, koki Uskonopin kongregaatio olleensa pakotettu tuomitsemaan kyseiset Küngin mielipiteet kirkon opin vastaisiksi vuosina 1973 ja 1975 julkaisemissaan kahdessa deklaraatiossa. Merkittävää näissä deklaraatioissa oli kuitenkin se, että Küngille ei asetettu mitään rangaistuksia. Häntä pyydettiin vain lopettamaan ristiriitaa aiheuttaneiden mielipiteiden esittämisen.

Küng kuitenkin päätyi toistamaan uudelleen kritiikkinsä erehtymättömyysoppia kohtaan vuonna 1978, kun hänen maanmiehensä August Hasler julkaisi erehtymättömyysoppia käsitelleen kirjansa ja pyysi Küngiä kirjoittamaan siihen esipuheen. Siinä Küng lähinnä vain toisti aiemmissa kirjoissaan esittämänsä kritiikin. Uskonopin kongregaatio koki tämän selkeänä provokaationa ja merkkinä välinpitämättömyydestä deklaraatioissa asetettuja ehtoja kohtaan.

Tämän vuoksi Uskonopin kongregaatio julkaisi joulukuussa 1979 kiistan lopullisesti päättäneen deklaraation, jossa todettiin, että ”professori Hans Küng poikkeaa kirjoituksissaan katolisen uskon täydellisestä totuudesta. Siksi häntä ei voi pitää katolisena teologina, eikä hän saa sellaisena opettaa.” Küng putosi merkilliseen limboon, jossa hän pysyi sekä pappina että katolilaisena, mutta ei saanut enää harjoittaa julkista opetusvirkaansa.

Kiista Küngin asemasta yliopiston sisällä ratkesi lopulta niin, että Küng siirtyi Tübingenin yliopiston sisällä teologisesta tiedekunnasta ekumeenisen laitoksen professoriksi ja ekumeenisen tutkimuksen instituution johtajaksi. Molemmat olivat konkordaatista riippumattomia ja näin ollen katolisen kirkon viranomaisten ja deklaraation sanktioiden ulottumattomissa.

Mihin Küngin arvovalta katosi?

Jo ennen Vatikaanin II konsiilia katolisen kirkon sisällä oli havaittavissa kehityslinja, jossa perinteinen konservatiivinen ja muuttumaton katolinen tulkintatraditio ja opinkäsitys olivat saaneet rinnalleen liberaalimman tulkinnan, joka modernismin tavoin peräänkuulutti kirkon uudistamista. Vaikka Vatikaanin I konsiilissa tämä liberaali siipi oli ollut vielä selvästi vähemmistössä, se oli II konsiilin mennessä muodostunut jo niin huomattavaksi, että konservatiivien ja paavin oli mahdotonta olla kuulematta heidän ääntään ja ottamatta heitä huomioon.

Tämän ristiriitaisen tilanteen keskellä Paavali VI keskittyi ennen muuta kirkon yhtenäisyyden varjelemiseen pyrkien löytämään kultaisen keskitien näiden kahden osapuolen väliltä, mikä tarkoitti kompromisseja molempien suuntaan. Vaikka hän saikin tästä runsaasti kritiikkiä molemmilta puolilta, hän piti linjastaan kiinni paaviutensa loppuun asti. Vaikka Uskonopin kongregaatiossa Hans Küngin provokatiivinen persoona aiheutti selvää ärtymystä kardinaaleissa, he eivät onnistuneet saamaan kurinpitotoimille ja julkiselle tuomitsemiselle paavin hyväksyntää. Näin ollen kaikesta paaviutta kohtaan esittämästään kritiikistä huolimatta Hans Küng oli ainakin epäsuorasti Paavali VI:n suojeluksessa.

Polarisoituneessa kirkossa konsiili oli synnyttänyt uudenlaisen jännitteen liberaalien ja konservatiivien välille, kun osapuolet tulkitsivat kirkon tulevaisuuden eri tavalla. Vaikka kirkko oli vasta toipumassa konsiilin massiivisista uudistuksista ja sillä oli vielä täysi työ sopeutua uusiin käytäntöihin, Küngin tavoin liberaali siipi oli jo peräänkuuluttamassa kolmatta Vatikaanin konsiilia.

Johannes Paavali II:n paavius merkitsi käännekohtaa kiistan kannalta. Kirkon johtoon ei jäänyt enää ketään, joka olisi pitänyt Küngin puolia. Toisin kuin Paavali VI, Johannes Paavali II oli valmis ottamaan vastaan sen negatiivisen julkisuuden, mikä katolisten teologien julkisesta tuomitsemisesta väistämättä seurasi julkisuudessa. Kuvaavaa oli se, että Johannes Paavali II:n noustua paaviksi Uskonopin kongregaatio sai hyvin nopeasti paitsi Küngin tapauksen ratkaistua myös Edward Schillebeeckxin, Jacques Pohierin ja Charles Curranin tapaukset. Nämä lisäksi osoittavat sen, että Küng ei ollut ainoa kirkollinen toisinajattelija, joka joutui vaikeuksiin kirkon viranomaisten kanssa.

Olisi kuitenkin väärin vierittää syy täysin Uskonopin kongregaation piikkiin. Küng ei kaikessa periksiantamattomuudessaan ollut kaikkein helpoin kiistakumppani. Kiistan aikana oli myös havaittavissa, että vaikka Küngin kohtelua kritisoitiin paljon ja moni ryhtyi tukemaan häntä kiistan aikana, asettui ajan myötä moni merkittävä katolinen teologi myös häntä vastaan. Esimerkiksi Karl Rahnerin ja Hans Urs von Balthasarin voidaan katsoa olleen myötämielisiä Küngiä kohtaan vielä 1960-luvulla, mutta 1970-luvulla he selvästi asettuivat yhä vahvemmin Uskonopin kongregaation puolelle.

Küngin suhde Joseph Ratzingeriin, josta myöhemmin tuli paavi Benedictus XVI, oli myös kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Vielä Vatikaanin II konsiilin aikaan voi katsoa, että Küng ja Ratzinger olivat molemmat samalla puolella edustamassa kirkon progressiivista siipeä, ja 1960-luvun lopulla he olivat vielä läheisiä työtovereita Tübingenissä. Kuitenkin vuoden 1968 opiskelijamellakointi ja Prahan kevät jättivät merkittävän jäljen Ratzingeriin, ja tämä huomasi yhä enemmän etääntyvänsä reformistisesta ajatusmaailmasta kohti perinteisempää katolista opetusta.

Ratzinger ei todellisuudessa halunnut muuta kuin vain olla professori, mutta vastoin hänen omaa tahtoaan hänestä alettiin tehdä pikkuhiljaa kirkon johtavimpia hahmoja. Mitä korkeammalle hän nousi kirkon hierarkiassa, sitä suurempana arkkivihollisena Küng alkoi nähdä hänet itselleen. Lokakuussa 1979 antamassaan radiohaastattelussa juuri Ratzinger oli ensimmäinen henkilö, joka käytti julkisuudessa termejä missio canonica kurinpidollisten vaihtoehtojen yhteydessä. Tämä eittämättä vaikutti suuresti Küngiin, ja kun Ratzingerista tuli Uskonopin kongregaation prefekti kiistan jälkeen vuonna 1980, hänen yli 20 vuotta kestäneen virkakautensa ajan Küng oli hänen kaikkein kovaäänisimpiä arvostelijoitaan.

Kiistan merkittävin seuraus ei näin ollen ehkä ollutkaan deklaraation jälkeen tapahtuneet viralliset toimenpiteet, vaan Küngin katkeroituminen. Ratzingerista tuli lopulta katolisen kirkon ylin johtaja, kun taas Küngin merkitys katolisuudelle alkoi päinvastoin hiljalleen hiipua 1970-luvun huippuvuosien jälkeen.

Samanlainen laskusuhdanne oli havaittavissa myös suomalaisessa Küng-tutkimuksessa. Vielä 1970-luvun lopulla Hans Küng oli yksi ajankohtaisimpia dogmatiikan ja ekumeniikan tutkimusaiheita, ja Helsingissä Küngiä tutkivat tuolloin Eero Huovinen, Risto Cantell ja Simo S. Salo. Küng-ilmiön laantumista kuvaa se, että 1980-lukuun mennessä jokainen heistä oli jo siirtynyt muiden aiheiden pariin, ja seuraava Küng-aiheinen opinnäytetyö syntyi vasta vuonna 1996.

Vaikka Küngillä oli ja on edelleen oma fanikuntansa, jolle Küng oli toiminut jo pitkään katolisuuden esikuvana, yhä useampi alkoi nähdä hänet maineensa vankina, joka rakentavan keskustelun sijaan jaksoi väsyttävyyksiin asti nostaa esiin kokemansa vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden, ja joka aina jaksoi syyllistää Ratzingeria kaikesta tästä. Siinä missä aiemmin häntä pidettiin vielä lupaavana toisinajattelijana ja kirkkokriitikkona, esiintyi hän monien mielissä enää harhaoppisena kiukuttelevana häirikkönä.

Tämä on sääli, sillä vaikka Küngin persoonasta voi olla monta mieltä, on osa hänen esittämästään kritiikistä ainakin protestanttisesta näkökulmasta edelleen perusteltua ja ajankohtaista. Jääkin nähtäväksi, missä määrin paavi Franciscus vie kirkkoa sveitsiläiskriitikon toivomaan suuntaan.

Artikkelin alkuperäinen versio julkaistiin Vartijan printtilehdessä 3/2013.

 

Jälkikirjoitus 7.4.2021.

Haastattelin 85-vuotiasta professori Küngiä puhelimitse toukokuussa 2013. Opinnäytetyön loppuvaiheilla olin lähestynyt häntä sähköpostitse, kertonut tutkimuksestani ja lähettänyt hänelle gradun johtopäätösten tiivistelmän englanniksi. Liitteeksi laitoin muutaman kysymyksen, joista olisin halunnut kuulla vielä lisää. Sovimme puhelinkeskusteluajan, ja parinkymmenen minuutin ajan juttelin tutkimuskysymyksistäni hänen kanssaan. Hän vastaili kysymyksiini ja lopuksi kysyi minulta vielä jatkosuunnitelmistani ja kohteliaasti kannusti jatkamaan hyvää tutkimustyötä väitöskirjan muodossa.

Puhelinkeskustelusta välittyi kuva ikäisekseen erittäin virkeästä ja hyväkuntoisesta intellektuaalista, jolla oli hämmästyttävän tarkka muisti. Lisäksi hän oli hyvin huomaavainen ja kohtelias. Tuosta puhelusta jäi itselleni erittäin miellyttävä ja positiivinen muisto, ja etenkin kirkkohistorioitsijana olin etuoikeutetussa asemassa, kun dialogi oman tutkimuskohteeni kanssa ylipäänsä oli mahdollista.

 

Heikki Leskisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielma ”Professori Hans Küngin ja katolisen kirkon viranomaisten konflikti vuosina 1967–1980” löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Artikkelikuvassa Hans Küng puhumassa vuonna 1973. Kuva: Wikipedia.

 


Heikki Leskinen

Kirjoittaja

Heikki Leskinen (s. 1984) on teologian maisteri ja ammatiltaan liha- ja kalamestari. Palkkansa hän saa kalapastorin työstä Stokkan Herkussa, mutta aina aika ajoin hän haaveilee sapattivapaasta tutkimuksen parissa ja paluusta yliopistolle. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat seuraavat teemat: katolinen kirkko, paavi, seksuaalietiikka, antisemitismi sekä televisio- ja elokuvatutkimus.


'Kuka oli Hans Küng?' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 7.4.2021 @ 16.52 Matti Taneli

    Kiinnostava ja hyvä kirjoitus Heikki Leskiseltä. Kiitos.

    Vastaa

  2. 14.4.2021 @ 21.39 Heidi Wikström

    Sattumalta törmäsin tähän juttuun ja koko Vartija -sivustoon. Olipa kiinnostava kurkistus katoliseen kirkkoon, joka on minulle täysin tuntematon instituutio.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.