Metropoliitta Panteleimonin tämänsyksyisen rikosromaanin taustat johtavat Vienaan. Karjalaiset korpisissit olivat nousseet suomalaisten apuvoimien tuella kapinaan uutta bolševikkihallintoa vastaan. Kapinan kukistamisen jälkeen 1922 Suomen puolelle Kainuuseen saapui auki vielä olleen rajan takaa pakolaisia niin paljon, että esimerkiksi Kuhmoon perustettiin Opetusministeriön määräyksestä pakolaiskoulu.
Saman perheen jäseniä saattoi taistella linjojen molemmilla puolella. Sellainen menneisyys on Panteleimonin romaanin vienalaisveljeksillä, kun näiden punaisten puolelle menneet veli ja sisko olivat jääneet Neuvostoliittoon.
Eletään piispan romaaneista tutulla, fiktiivisellä paikkakunnalla, yläsavolaisella Koskijärvellä. Romaani alkaa täydellisellä hiljaisuudella. Kuin joskus elokuva tai teatteriesitys. Tai jumalanpalvelus. Tämän teoksen prologin hiljaisuus on kuitenkin pahaenteistä.
Tapahtumat saavat vauhtia, kun maalaiskylän metsiköstä löytyy maanmittaustöiden yhteydessä salahauta ja sieltä vainajan jäänteet sekä slaavilainen risti-ikoni. Tutkimuksissa ilmenee kuoleman aiheutuneen päähän osutetusta voimakkaasta iskusta.
Alkupuolella teosta tunnelma on verkkainen, odottava, painostavakin. Paljastuu, että vainaja on seudulla takavuosina tutuksi tullut mutta vuonna 1923 kadonnut vienalainen laukkukauppias, jolla on ollut vientiä naisten parissa. Tunnelma tiivistyy nopeasti, kun kylässä äskettäin sattunut itsemurhakin osoittautuu murhaksi.
Asetelmassa on hieman Juhani Ahon Juhaa (1911), jota metropoliitan murhamysteereitä ennenkin ratkonut poliisin leskirouva Elisabet Urhonen on lukemassa, kuin vihjeeksi tämänkertaisen ongelman ratkaisulle.
Monia kuulusteluja pannaan toimeen. Herkkä ihminen saattaa sellaisiin syyttömästi joutuneena antaa itsestään epäilyttävän kuvan, vaikka on ainoastaan tilanteen johdosta hermostunut ja virkavallan edessä epävarma. Siitä tietenkin seuraa lisäkuulusteluja. Tämä vaatisi poliisilta tarkkaa psykologista silmää, jota aina ei ole.
Onneksi sellainen on kirjailijalla. Varsinkin kun alkaa käydä selväksi, että keritään auki intohimorikostarinaa. Aiemmissakin teoksissaan piispatason kirkonmies on osoittanut syvää ymmärtämystä ihmisen eroottisia tunteita ja seksuaalisia tarpeita kohtaan. Naissalapoliisi taitaa tässä kertomuksessa olla ensimmäinen, joka hoksaa yhdistää murhan motiivin eroottisiin intohimoihin.
Rakkautta kaipaavia ihmisiä olemme tavanneet metropoliitan romaaneissa ennenkin. Mutta tässä heitä on poikkeuksellisen paljon, poliiseissakin. Koska moni tarinassa punoo lemmenjuonia ja riutuu rakkauden tuskissaan, se tarjoaa useita murhaajakandidaatteja niin tarinan henkilöille kuin sen lukijalle. Vaan pieleen menevät – murhamysteerin logiikka vaatii sitä – tottuneenkin poliisin ja salapoliisin veikkailut, lukijan arvailuista puhumattakaan.
Tilanteen vihdoin ratkettua elämä näyttää jatkuvan ristiriidattomana, ainakin jonkin aikaa. Teoksen saa päättää lemmekäs näkymä nuorestaparista.
Arvioitu teos: Metropoliitta Panteleimon, Vienan risti. Rikosromaani. Myllylahti 2021.
