Kuinka usko puhdistui

Vartija aloitti ilmestymisensä vuonna 1888. Lehden perusti kolme pappismiestä, jotka olivat huolissaan kirkon ja sen opetuksen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhtäältä vapaat protestanttiset tunnustuskunnat ja toisaalta tapakulttuurin höltyminen sekä toisaalta työväestön omaksuma sosialismi ja älymystön darwinismi kuin myös muut eteläisemmästä Euroopasta puhaltaneet sekulaarin ajattelun tuulet horjuttivat kukin omalla tavallaan kirkon perinteistä asemaa. Vartijan perustajille kysymys oli pohjimmiltaan luterilaisen identiteetin vaalimisesta – siitä, että Suomi pysyisi uskonpuhdistuksesta kasvaneen yhtenäiskulttuurin maana. Toivottiin, että puhdasoppisen luterilaisuuden ja sitä korjanneen pietismin perintö säilyttäisi asemansa maassa, jota maallistumisen tuulet eivät riepotelleet yhtä armottomasti kuin manner-Eurooppaa.

Tästä perinnöstä Vartija on säilyttänyt selvästi yhden asian: se on koko 127-vuotisen historiansa ajan ollut lehti, joka on hakeutunut rajapinnoille, kohdannut ajan haasteet ja vastannut niihin. Haasteet ovat kohdistuneet kirkkoon ja kristinuskoon, niiden historiaan ja nykyhetkeen sekä niihin liittyviin inhimillisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin – suuria ja ikuisia kysymyksiä unohtamatta. Joka tapauksessa monet omana aikanaan tärkeät kysymykset ovat jääneet historian hämärään, ja lehden historia muistuttaakin siitä, että kunkin ajan suomalaisia kristittyjä ovat yhdistäneet heitä juuri sillä hetkellä vaivaavat asiat.

Kun Vartijasta vuoden 2017 alkaessa tulee verkkolehti, tämä keskustelu jatkuu toisessa muodossa. Lehden päätoimittajia mietityttää yhtäältä lehden ympärille syntyneen yhteisön etääntyminen virtuaaliseen maailmaan. Miten säilyttää yhteys tilaajiin, jotka tähän viimeiseen painettuun numeroon saakka ovat saaneet lehden käsiinsä, kun se on pudonnut postiluukusta? Miten seurata lehden lukijakunnan toiveita ja tarpeita, kun tästä kasvavaa lukijapalautetta ei enää tule? Toisaalta mietityttää lehden talous: saadakseen sähköisessä muodossa – yleensä ilmaiseksi – ilmestyvien kulttuurilehtien tukea lehden on koottava osa varoistaan itse. Tähän muutaman tuhannen euron omavastuuseen eivät auta mainostulot eivätkä yhä epävarmemmiksi muuttuneet avustushakemukset. Lehden tulevaisuus on tältä osin toimituksen ja yksityisten lukijoiden käsissä.

Muutoksen keskellä Vartija katsoo kuitenkin tulevaan, ja tässä numerossa reformaation juhlavuoteen 2017. Haluamme avata reformaation teemaa joistakin kiinnostavista näkökulmista, jotka ovat vähemmän tunnettuja. Hannu Saloranta selvittää Philipp Melanchthonin roolia luterilaisessa reformaatiossa ja Sini Mikkola avaa Martin Lutherin mieskuvaa. Päivi Räisänen-Schröder ravistelee perinteisen reformaation tutkimuksen ja siihen liittyvien poliittisten tulkintojen käsitystä radikaalireformaatiosta ja reformaation ruohonjuuritason historiasta, ja Seppo Väisänen tekee selkoa Lutherin työstä virsirunoilijana. Pienen trilogiansa viimeisessä osassa Hannu Taanila sanoo, että me emme voi ymmärtää länsimaista kulttuuriamme, ellemme ymmärrä Raamattua, suhtauduimmepa Raamattuun kirjana miten tahansa.

Monesti on peräänkuulutettu uutta uskonpuhdistusta ja yhtä usein on todettu, että sitä ei tule – siitä yksinkertaisesta syystä, että ei ole olosuhteita, joista käsin sellainen tapahtumasarja voisi syntyä. Reformaatio ei alkanut vuonna 1517, jolloin Lutherin oletetaan julkaisseen 95 teesiään. Sen hidas alku on jo myöhäiskeskiajan uudistusliikkeissä, vaikka vasta Lutherin anekaupan vastainen taistelu sai aikaan käänteentekevän poliittis-uskonnollisen konfliktin.

Meiltä luterilaisilta unohtuu usein, että Jéan Calvinin nimeen liitetty reformoitu liike valtasi 1500-luvun jälkipuoliskolla enemmän alaa kuin luterilaisuus, joka jähmettyi pohjoisen Saksan, Skandinavian ja Baltian maille. Tuolloin ei ollut aivan mahdotonta, että Puolasta ja Ranskasta olisi tullut reformoituja maita, mutta toisin kävi. Uskonsodat repivät Eurooppaa pitkään, ja reformaation ja vastareformaation välinen taistelu totuudesta ja vallasta johti 30-vuotiseen sotaan (1618–48).

Kirkkokuntien keskinäinen vihanpito jähmettyi alueellisten rajojen syntyyn, ja vuoden 1700 vaiheilla alettiin elää uutta aikaa. Uskonto ei enää hallinnut eurooppalaisten kristittyjen ja heidän johtajiensa intohimoja samalla tavalla kuin se oli johtanut niitä yli tuhannen vuoden ajan. Samalla harhaoppisten tappaminenkin päättyi. Reformaatioajan saldon arvioidaan olleen noin 5 000 silkasta väärin ajattelemisesta teloitettua miestä ja naista.

Matti Myllykoski
Vartijan 5–6/2016 pääkirjoitus.
Artikkelikuva: Reformaation merkkivuoden kunniaksi Luther seikkailee jopa Playmobil-figuurina.