Eino Sormusen elämä ja virkaura kierrättivät häntä sekä maaseudulla että kaupungissa. Pohjois-Karjalan Tohmajärvellä vuonna 1893 syntynyt Sormunen suoritti ylioppilastutkinnon Joensuun klassisessa lyseossa, opiskeli, toimi pappina ja uskonnonopettajana Helsingissä vuosina 1915-1934, dogmatiikan ja siveysopin professorina siellä vuosina 1934-1939 ja vuonna 1939 perustetun Kuopion hiippakunnan ensimmäisenä piispana vuoteen 1962. Hän oli yhteensä ainakin 13 tieteellisen tai kirkollisen toimikunnan tai säätiön jäsen. Hän julkaisi yhteensä 50 teosta, kun muistelmateokset, oppikirjat ja näytelmät lasketaan mukaan. Sekä akateemisissa että kirkollisissa tehtävissään että kirjallisessa tuotannossaan hän pyrki löytämään vastauksen kysymykseen, mikä on kirkon rooli modernisoituvan ja kaupungistuvan elämänmuodon keskellä.
Tässä artikkelissa etsin piispa Eino Sormusen vastauksia tähän kysymykseen hänen Joensuun seurakunnassa vuosina 1946, 1955 ja 1960 pitämiensä piispantarkastusten valossa.
Joensuun seurakunta on valikoitunut artikkelin kohteeksi esimerkkinä suomalaisesta kaupungista, joka kasvoi, kaupungistui ja muuttui nopeasti toisen maailmansodan jälkeen. Erityisen nopeaa kaupungin väkiluvun kasvu oli 1950-luvulla, mihin vaikuttivat sekä yhteiskunnan rakennemuutos maatalousyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan että vuonna 1954 toteutunut Pielisensuun kunnan liittäminen Joensuun kaupunkiin. Nopea kaupungistuminen toi mukanaan monia haasteita, joihin seurakunnan oli otettava kantaa, mutta jotka myös pakottivat sen arvioimaan omaa toimintaansa, ja joihin myös piispa tarkastuksillaan reagoi.
Artikkelin tärkeimpinä lähteinä ovat Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin arkistoon sisältyvät Joensuun seurakunnan piispantarkastusten pöytäkirjat. Lähteinä on käytetty lisäksi kirkkoherrojen kutakin piispantarkastusta varten laatimia kertomuksia seurakunnan toiminnasta tarkastuksia edeltäneitä 5-vuotiskausilta.
Mitä piispantarkastukseen kuului?
Piispantarkastuksen sisältö ja rakenne oli määritelty kirkkolaissa. Piispantarkastusten kulku noudatti ohjeita, jotka tuomiokapituli oli antanut kiertokirjeessä ensimmäisenä toimintavuonnaan. Piispa (tai hänen määrämänsä sijainen) vastasi tarkastuksen etenemisestä. Myös neuvotteluille ja keskusteluille oli aikaa. Piispan lisäksi tarkastuksessa oli mukana toinen tuomiokapitulin asessoreista ja piispan määräämä notaari, joskus myös asianomaisen rovastikunnan papistoa avustamassa tarkastuksessa. Lääninrovasti vastasi siitä, että paikalla oli riittävästi naapuriseurakuntien pappeja lasten ja rippikoulunuorison kuulustelua varten. Tarkastuksen ajankohdasta ja ohjelmasta oli ajoissa seurakunnalle, ja asiasta oli kahdesti kuulutettu kirkossa. Tarkastajan saavuttua seurakuntaan kirkkoherra luovutti tälle kirjallisen selonteon seurakuntansa tilasta, tilikirjat sekä luettelot kirkon kalusto-, arkisto- ja kirjastoluettelot.
Piispantarkastukset kestivät useita päiviä, ja niihin kuului yleinen, kaikille seurakuntalaisille avoin osio, ja yksityinen, ainoastaan seurakunnan viranhaltijoille ja luottamushenkilöille varattu. Ensimmäisen tai toisen päivän iltana pidettiin neuvottelukokous, joka oli koski seurakunnan työntekijöitä, luottamushenkilöitä, kirkkohallintokunnan ja virkatalolautakunnan jäseniä, pyhäkoulun- ja kansakoulunopettajia sekä seurakunnan eri työmuodoissa mukana olevia seurakuntalaisia. Tavoitteena oli, että kokouksessa voitaisiin käsitellä seurakunnan asioita yksityiskohtaisesti. Kokouksessa tarkastaja johti kirkkoherran laatiman yksityiskohtaisen 48-sivuisen seurakuntakertomuksen pohjalta keskustelua seurakunnan tilasta. Seurakuntakertomukseen kirjattiin tietoja seurakunnan yleisistä elinoloista, taloudesta, jumalanpalveluselämästä, kouluoloista, uskonnollis-siveellisestä elämästä ja yleisistä elämäntavoista.
Yleinen tarkastus aloitettiin jumalanpalveluksella. Varsinainen tarkastustoimitus jumalanpalveluksen jälkeen alkoi perinteisesti lasten ja nuorten kristinopin taidon kuulustelulla. Papisto tutki myös vanhemman väen kristinopin tietoja testattiin, vaikka kyseessä ei ollut varsinainen kuulustelu. Samalla mitattiin hengellisen harrastuksen määrää seurakunnassa. Sormunen pyrki edistämään kristinopin kuulustelulla lukutaitoa ja oikeaoppista kristillisyyttä. Perinnettä jatkettiin edelleen, jotta saataisiin tietä seurakuntalaisten kristinopin taitotaso.
Seuraavaksi avattiin keskustelu seurakunnan hengellisistä ja maallisista asioista. Se eteni seurakuntakertomuksen mukaisesti pääpainon ollessa jumalanpalveluselämässä, kirkollisissa toimituksissa, opetustoimessa, seurakunnan työmuodoissa sekä uskonnollisessa ja siveellisessä elämässä. Tarkastaja kiinnitti huomiota jumalanpalvelusten määrään, kirkossa ja ehtoollisella kävijöiden määrän ja ehtoollisen viettoon yleensä, seurakuntalaisten kirkkotapoihin ja veisaamiskykyyn. Jumalanpalveluksessa sattuneita häiriöitä varten oli seurakuntakertomuksessa oma kohtansa. Kirkollisista toimituksista kasteiden ja avioliittoon vihkimisten määrä oli keskeinen tieto. Myös kasteen toimituspaikka ja kastetilaisuuden rakenne sananharjoituksen ja virsilaulun osalta piti mainita erikseen, koska haluttiin seurata kodin juhlien kristillisen pohjan säilymistä. Siinä oli kyse kirkon tulevaisuudesta.
Ainakin piispa Sormusen tarkastusten asiakirjoista ilmenee, että eniten käsiteltiin pyhäkoulu- ja nuorisotyöhön sekä lähetystyöhön ja diakoniaan liittyviä kysymyksiä. Vahva lähetys- ja diakoniaharrastus olivat merkkejä seurakunnan elinvoimasta ja sen jäsenten hengellisestä tilasta. Sen muita indikaattoreita, joita kertomus seurakunnan tilasta sisälsi, olivat seurakuntalaisten uskonnollinen ja siveellinen elämä, lasten uskonnollisen kotiopetuksen määrä, kotihartauksien vietto, mahdolliset uskonnolliset heräämiset seurakunnassa sekä herätysliikkeiden ja lahkojen vaikutus alueella.
Näiden asioiden jälkeen sana oli vapaa ja seurakuntalaiset saattoivat nostaa esiin asioita. Niitä ei Sormusen tarkastuksissa ilmennyt. Lopuksi tarkastaja antoi arvionsa papiston viranhoidosta. Yleinen tarkastus päättyi hartaushetkeen. Yksityinen tarkastus saatettiin loppuun yleisen tarkastuksen päättymisen jälkeen pidetyssä kokouksessa, joka pidettiin tarkastajan sekä seurakunnan viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden kesken. Osa näistä asioista saatettiin käsitellä hyvinkin yksityiskohtaisesti. Asessori luki tässä vaiheessa myös yksityisen tarkastuksen tulokset, jonka jälkeen tarkastaja saattoi vielä huomauttaa mahdollisesti esiin nousseista seikoista tai antaa ohjeita. Lopuksi tarkastettiin pöytäkirja ja veisattiin virsi.
Sormuselle ominainen polemiikin tapa välittyy hyvin myös piispantarkastuskertomuksista. Hän välttää aggressiivisuutta ja yksityistä henkilöä vastaan hyökkäämistä tai yksityisen henkilön mainitsemista. Hän pyrkii myönteisiin ilmaisukeinoihin. Yksityistapausten ja yksityishenkilöiden sijaan hän puhuu periaatteista – myös kritisoiden niitä, jos kritiikkiin oli aihetta. Aiheita kritiikkiin – mutta myös myönteisiin kannanottoihin – löytyi Joensuun piispantarkastuksissa usein, ja silloin, kuten tässä artikkelissa pyritään osoittamaan, ne liittyivät juuri Sormusen ajattelumaailman ja teologian kannalta perustavanlaatuisiin asioihin.
Eino Sormusen ajatusmaailma
Tutkimuksessaan Eino Sormunen, kulttuuripiispa Antti Alhonsaari jäsentää Sormusen ajatusmaailmaa käsitteillä elämänmyönteisyys, luontokokemusten merkitys, sisäisyys ja ihmisen hätä. Ne kytkeytyvät Alhonsaaren analyysissa toisiinsa. Sormusen elämänmyönteisyyden Alhonsaari tulkitsee kiinnostukseksi ja avoimuudeksi maailman ilmiöitä, ennen kaikkea inhimillisen kulttuurin ilmentymiä, mutta myös luontoa kohtaan. Sormusen ajatusmaailmassa kosketus luontoon oli samalla kosketusta hänen omien varhaisvuosiensa maailmaan. Jos ihminen haluaa löytää ominta itseänsä, kosketus luontoon on Sormusen mielestä välttämätöntä. Sisäisyys merkitsi Sormuselle pinnallisuuden vastakohtaa. Pinnallisuus oli hänelle maallistumisen synonyymi. Hän piti pinnallisuutta ja huomion kiinnittämistä ulkoisiin asioihin ihmisyyden ja kulttuurin sairautena, joka voitiin parantaa sisäisyyden ja hiljentymisen avulla. Hiljentyminen taas oli Sormuselle mielen pysähtymistä Jumalan eteen. Jos mielellä ei ole kykyä tai mahdollisuutta tähän, sillä ei ole myöskään syvyyttä.
Kari Mäkinen katsoo Kansallisbiografiaan kirjoittamassaan artikkelissa näiden Sormusen ajatusmaailman perusosien syntyneen hänen varhaisista vaikutteistaan:
”Eino Sormunen kirjoitti 1946 muistelmakirjan Lapsuus maakylässä, jossa hän kuvasi vahvan pieteettisesti kasvuympäristöään Tohmajärvellä. Samalla hän kuvasi oman maantieteellisen ja henkisen lähtökohtansa, joka oli pohjoiskarjalainen kylämaisema ja sen elämänpiiri. Kuva oli ihanteellinen, eräänlainen sielun sisimpien kerrosten maisema, joka loi Sormusen koko ajattelun ja toiminnan taustan. Siihen kuuluivat niin agraarikulttuurin arvomaailma kuin varhaiset uskonnolliset vaikutteet, joita antoivat seurakuntaelämän ohella seudulla pidetyt herätyskokoukset ja äidin renqvistiläinen tausta.”
Ajatusmaailmaansa sisältynyttä käsitystä ihmisen hädän syistä Sormunen luonnehti neljän piirteen avulla. Niistä ensimmäinen oli ihmisen ulkoisen ja sisäisen välisen tasapainon häiriintyminen, mikä oli suunnilleen sama asia kuin edellisessä kappaleessa mainittu sisäisen ja pinnallisen vastakkaisuus. Toinen syy oli yhtenäisten maailmankatsomusten hajoaminen, jolloin ihminen ei saa vastauksia hänelle merkittäviin elämänkysymyksiin. Kolmas syy rakentui teollistumisesta, kaupungistumisesta ja niistä seuranneista vaikutteiden runsaudesta. Sormusen mukaan tällaisen prosessin keskellä ihminen ahdistuu. Sormunen piti ihmisen hädän neljättä syytä kaikkein keskeisimpänä. Se oli ihmisen jatkuva hakeutuminen poispäin Jumalasta. Ihmisyyteen kuuluu hakeutuminen Jumalan yhteyteen, mitä ihminen ei kuitenkaan toteuta. Olla ihminen on elää ristiriidassa, syyllisyydessä Jumalan edessä, luonnehti Sormunen.
Sormunen painotti näkemystä kirkon olemassaolosta koko Suomen kansaa varten. Hän liittyi suomalaisten kirkonmiesten parissa ennen toista maailmansotaa muotoutuneeseen käsitykseen erityisestä suomalaisesta kristillisyydestä. Se tarkoitti kansankirkon pitämistä Suomen kansan uskonnollisuuden ilmentymänä, johon myös suomalaiset herätysliikkeet sisältyivät. Kuten useiden muidenkin suomalaisten teologien rintamassa, myös Sormusen teologiassa oli apologian sävy. Hän tulkitsi kulttuurin muutoksen ainakin ensimmäisestä maailmansodasta alkaen olleen olemukseltaan kansojen luopumista yhteiskunnan ja kulttuurin kristillisestä perustasta, mikä ilmeni kulttuurin pirstaleisuutena ja monina moraalisesti arveluttavina ilmiöinä. Sen vastakohtana tervettä ja oikeaa kulttuuria sävyttivät kristilliset moraalinormit ja agraaris-kansalliset lähtökohdat. Sormunen ei luopunut toiveestaan yhteiskunnan palaamisesta tähän oikeaan kulttuuriin eikä edelleenkään tulkitsemasta modernisoituvaa länsimaista kulttuuria kristillisestä näkökulmasta. Modernisaatio huolestutti häntä.
Tässä artikkelissa käsiteltävien Joensuun seurakunnan piispantarkastuksien aikaan Sormusen teologia oli rakentunut valmiiksi. Hänen teologiansa rakentui mannermaiselle protestantismille, jonka yksi keskeinen tavoite oli esittää kristinusko sivistyneistöä puhuttelevassa ja sen ymmärtämässä muodossa.
Sodan kokenut nuori pappispolvi toivoi muutosta kirkon työnäkyyn ja pyrki samalla etsimään ratkaisuja sodan aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin. Niin kutsuttu asevelipapisto korosti kirkon sosiaalisen vastuun merkitystä. Pyrkimyksenä oli muuttaa kirkon roolia yhteiskunnassa enemmän kansaa palvelevaksi. Pietistisen, herätyshenkisen suuntauksen edustajat kirkossa suhtautuivat epäillen sosiaalisen vastuun korostamiseen. Kirkon suuntautuminen maailmaan johti heidän mukaansa maallistumiseen ja uskovien yhteisön hajoamiseen. Papiston enemmistön näkemykset kirkon luonteesta jäivät kansankirkkoihanteen ja pietistisen ajattelutavan väliin. Uuskansankirkollinen näkemys kuitenkin ohjasi kirkon työmuotojen kehittymistä monipuolisempaan suuntaan sotien jälkeisenä aikana. Diakonia-, lapsi-ja nuorisotyötä uudistettiin, samoin sairaalasielunhoitoa. Uusia työmuotoja olivat perheneuvonta- ja teollisuustyö.
Sormunen kuului uuskansankirkollisuutta kritisoivaan rintamaan yhdessä professori Osmo Tiililän ja Yrjö J. E. Alasen kanssa. He näkivät niin kutsutun sosiaalisen evankeliumin syrjäyttävän pelastusta koskevan evankeliumin. Tiililä oli kansankirkollisuuden terävin kriitikko, kun taas Sormunen ei ollut yhtä näkyvä hahmo kriittisessä rintamassa, vaan suhtautui esimerkiksi sosiaalipoliittisiin uudistuksiin myönteisesti ja toivoi kirkolta samanlaista, mutta myös varovaisen kriittistä suhtautumista.
Kuinka käy lasten, nuorten, sivistyneistön ja työväestön? Vuoden 1946 tarkastus
Vuosina 1942–1946 Kuopion hiippakunnassa pidettiin 50 yleistä piispantarkastusta, kaksi kertaa niin paljon kuin Tampereen ja Turun hiippakunnissa. Pelkästään vuonna 1946 tarkastuksia oli 12. Maaliskuussa 1946 Sormunen piti kaksi tarkastusta, joista toisen Iisalmen kaupunkiseurakunnassa ja toisen Joensuun seurakunnassa. Sen kuluessa hän luennoi Niittylahden opistolla, lyseolla, kansakoulussa ja tyttölyseolla. Vierailukohteina olivat lastenkoti, kunnalliskoti ja sotainvalidien juhla. Yleisessä tarkastuksessa oli läsnä 640 henkeä.
Piispantarkastus oli toteutettu Joensuun seurakunnassa viimeksi vuonna 1931. Pohjois-Karjalan elämäntapa erityisesti oli Eino Sormuselle kuitenkin hyvin tuttu; hänhän oli syntynyt tohmajärveläiseen maanviljelijäperheeseen ja käynyt Joensuun klassillisen lyseon. Silti sodanjälkeinen Joensuu tarjosi piispalle murheellisen mielenmaiseman:
”Aineellistuminen, nautinnon- ja huvittelunhalu ovat sodan jälkeen lisääntyneet. Koti-elämässä tapahtuu hajaantumista, ja vanhempien arvovalta laskee – – Isäntäväen ja palvelijain suhde on usein pelkkä palkkasuhde – – Sukupuolisiveellisyys antaa aihetta huoleen – – Kaksimielinen puhelu, kiroilu ja korttipeli ovat valitettavasti esiintyviäpaheita – – sota-aika toi mukanaan ikävän muutoksen – – Ajatelkaa Englannin kansaa, kuinka se on mennyt läpi sangen vaikeitten aikojen.”
Sormunen halusi kuitenkin katsoa tulevaisuuteen ja keskustella vuoden 1946 yleisessä ja yksityisessä piispantarkastuksessa kirkon työn avartamisesta työläismaailman, sivistyneistön ja koululaisten keskuuteen.
Joensuun seurakunnan edellisissä piispantarkastuksissa oli vallinnut pessimistinen mieliala. Niiden aikana oli valiteltu lähinnä sivistyneistön ja työväestön vieraantumista kirkosta ja koulun uskonnollisen hengen heikkenemistä. Vuoden 1946 Suomi ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin viidentoista vuoden takainen Suomi. Sormusen piispantarkastuksen keskeiset teemat olivat samat kuin 15 vuotta aikaisemman pidetyn piispantarkastuksen teemat, mutta nyt sävy oli toinen. Syyttämisen ja pessimismin asemasta Sormunen katsoi tulevaisuuteen haastaen Joensuun seurakunnan luomaan yhteyksiä sekä työväestöön, sivistyneistöön että koulumaailmaan.
Eino Sormunen piispallisissa asusteissaan. Kuva: Wikipedia.
Eino Sormunen piti yhteistyötä kristinuskon ja työväenliikkeen välillä mahdollisena, sillä niillä on paljon yhteistä. Piispantarkastuksen yhteydessä ilmeni, että Joensuussa ja lähiseudulla oli tapahtunut työväestön ja kirkon lähentymistä ja kirkolle aiemmin vihamielisten muuttumista sille myötämielisiksi. Sormusen havaintojen mukaan Joensuussa ei esiintynyt kirkonvastaista toimintaa. Hän oli tuntevinaan, että sodanjälkeisessä tilanteessa kirkon ja työväen kesken todella etsittiin yhteistä uutta tulevaisuuden suuntaa. Eri yhteiskuntapiirien edustajat olivat neuvotelleet ja tukeneet yhdessä seurakunnan yhteiskunnallista työtä. Sormusen lääkkeet kristinuskon ja työväenliikkeen välien parantamiseksi olivat edelleenkin sosiaalinen toiminta ja keskinäinen ajatustenvaihto, jonka virikkeeksi hän suositteli itsensä sekä Yrjö J.E. Alasen, Arvid Runestamin ja Osmo Tiililän teosta Elävä yhteys. Kristillinen kanta eräissä ajan kysymyksissä (Kirjapaja 1946).
Jos piispa oli perehtynyt Joensuun seurakunnan tilastoihin, hän tuskin piti työväestöä kirkon kannalta täysin menetettynä väestöryhmänä. Jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä oli tosin laskenut tasaisesti Joensuun seurakunnassa vuodesta 1925 alkaen sekä absoluuttisesti että suhteessa väkilukuun. Ennen sotia ajateltiin yksioikoisesti sosialistien lopettaneen jumalanpalveluksiin osallistumisen ja sivistyneistön käyvän silloin tällöin, mutta sota-aika toi uusia ihmisiä jumalanpalveluksiin. Kaikissa yhteiskuntaluokissa huomattiin olevan sodan jälkeen sekä jumalanpalveluksissa kävijöitä että niissä käymättömiä. Kirkossa kävijöiden ydinjoukkoon laskettiin keskiluokkaan kuuluvat, työläiset sekä keski-ikäiset ja heitä vanhemmat.
Kaikesta huolimatta ehtoollisella käyntien määrä lisääntyi Joensuun seurakunnassa vuodesta 1920 alkaen tasaisesti ja alkoi vähentyä vasta 1950-luvulla. Tämä oli poikkeuksellista muihin hiippakuntiin verrattuna, ja merkinnee sitä, että pelkän tavan vuoksi kirkossa käyminen väistyi tietoisen kristillisen vakaumuksen takia ehtoollisella käymisen tieltä. Piispan ainakin varovainen optimismi perustui siihen, että hän piti suomalaisia jollakin tavalla erityisen uskonnollisina. Se taas oli seurausta kasvatustyöstä, jota kirkko oli tehnyt satoja vuosia. Sormunen piti luonnollisena myös uskon kuulumista suomalaiseen sielunrakenteeseen sen olennaisena osana. Piispan ajatusmaailmassa kirkko kuului suomalaisen sisäiseen rakenteeseen häviämättä siitä koskaan.
”Meillä on ainoa maa maailmassa, jossa sivistyneistö on kirkolle vieras”, totesi Sormunen vuoden 1946 tarkastuksen yhteydessä. Syynä siihen hän piti 1880-luvulta periytynyttä kirkon tympeää suhtautumista sivistyneistöä kohtaan. Tähän Joensuun tilanteeseen Sormunen tarjosi helsinkiläistä ratkaisua; ollessaan pappina Helsingissä 1920- ja 1930-luvuilla Sormunen oli pannut alulle sivistyneistön edustajille suunnatut raamatunselitystilaisuudet, joihin oli osallistunut ”yli 50 valtioneuvoston ym. virkamiestä, joukossa kenraaleja”. Kirkon ja sivistyneistön kohtaamisen ongelma kiteytyi kysymykseksi: miksi sivistyneistö ei löydä kirkkoa? Ruotsissa toiminut ”Kyrkobröder”-järjestö pyrki 15000:n jäsenensä voimin löytämään vastauksen juuri tähän kysymykseen. Joensuussa päätettiin tarkastuksessa läsnä olleen metsänhoitaja K. Kettusen aloitteesta toteuttaa aluksi paikallinen versio Sormusen helsinkiläisestä sivistyneistön raamattupiiristä.
Asiakirjoista ei ilmene keitä joensuulaiseen sivistyneistöön tarkkaan ottaen ajateltiin kuuluviksi. 1940-luvun lopun Joensuussa sivistyneistön määrän voi kuvitella olleen sangen pieni. Mutta Sormuselle sivistyneistön koostumus ei ollut pääasia, vaan tärkeämpää oli sivistyneistön olemassaolo ja velvoite. Hän oli itse saanut Joensuun lyseossa klassisen sivistyksen, pappina ollut väistämättä sivistyneistöön kuuluva, ja yliopiston professorina tulevan sivistyneistön kasvattaja. Sivistyneistön oli tärkeää olla selvillä roolistaan ja asemastaan. Klassisen sivistyksen saaneena Sormunen katsoi länsimaisen kulttuurin rakentuvan suoraan antiikin Kreikan ja Rooman kulttuurien perustalle. Tämän kulttuuriperinnön synty ja jatkuvuus ovat olleet ja ovat yksityisten henkilöiden panosten varassa. Siitä riippuu myös nykyisen kulttuurin terveys tai sairaus – pystyvätkö yksilöt ja erityisesti sivistyneistö ylläpitämään ja uudistamaan kulttuuria, kysyi Sormunen.
Joensuulla oli mainetta koulukaupunkina, mutta Sormusen havaintojen mukaan kristillinen panos oli pieni joensuulaisten koululaisten elämässä. Sormusen omana kouluaikana koululaisten piirissä oli syntynyt herätystä, mutta vuoden 1946 havainnot olivat toisenlaiset: ”Täällä koululaiset ovat kuin lampaat, joilla ei ollut paimenta”. Ratkaisuksi ehdotettiin papiston ja uskonnonopettajien yhteistyötä semminkin, koska osa uskonnonopettajista oli myös pappeja. Myös partiotyön liittämistä tähän yhteistyöhön pidettiin tärkeänä. Kirkon tehtävä oli täyttää aukko, joka syntyi nuorison kadotettua ”hyvät harrastukset”:
”Joensuu on huomattava koulukaupunki: täällä on lyseo, tyttökoulu, yhteiskoulu, keskikoulu sekä lisäksi kauppakoulu, naiskäsityökoulu, talouskoulu, vapaa opisto ja myös Rajaseudun kansakorkeakoulun toimintaa; Niittylahden kansanopisto on Joensuun läheisyydessä. Tämä koulujen runsaus velvoittaa seurakuntaa. Nuorten, jotka herkkinä hetkinään tänne saapuvat, pitää saada uskonnollista hoitoa.Toivottavaa olisi, että tähän koulumaailmaan saataisiin kristillistä toimintaa.”
Sormunen otti vuoden 1946 tarkastuksen asiakirjojen valossa nuorisotyön esille useaan otteeseen, ja vaati kiinnittämään siihen erityishuomiota:
”Nuoriso on kansan herkin kohta. Nuorison elämässä vaikeudet ovat suuret, ja paljon nuoria sortuu näihin vaikeuksiin. Jos vastuu painaisi, silloin olisi asiassa paljon tehty. Huvittaa lukea rippikoulun päiväkirjasta poissaolon syyksi, että pojat ovat olleet veneentervuussa ja joku tyttö kävelemässä sotilaiden kanssa.”
Rippikouluun liittyneet asiat eivät tämän tarkastuksen aikana olleet muutenkaan piispan toivomusten mukaiset, sillä luetukseen eli kahden edellisen vuoden rippikoululaisten kuulusteluun ei tullut ketään. Vertailukohdiksi voi ottaa luetuksissa kävijät edellisissä Joensuun seurakunnan piispantarkastuksissa 1920 (O.I.Colliander), 1925 ja 1931 (E. Kaila). 1920 luetuksessa oli neljä poikaa ja 19 tyttöä, 1925 29 lasta. Vuonna 1931 luetukset oli korvattu nuorisojuhlalla, mutta Sormunen näyttää siis ottaneen luetuksen uudelleen piispantarkastuksen ohjelmaan.
Kun tarkastuksessa läsnä ollut asessori Eero Lehtinen oli vielä kertonut kokemuksiaan nuorisoherätyksestä Saarijärvellä ja Sormunen maininnut tiedossaan olevista nuorisoherätyksistä Savossa ja Kainuussa, hän kehotti Joensuun papistoa kiinnittämään vakavaa huomiota rippikouluun. Hän varotti ilmeisesti muualla hiippakunnassaan kohtaamastaan vaarasta: kaupunkiseurakuntien rippikoulut toteutettiin liian kevyesti. Sormunen ei pitänyt Joensuussakin yleistä käytäntöä rippikoulujen järjestämisestä oppikoulujen yhteydessä suotavana, koska se jätti rippikoulun ja seurakunnan välille syntyvän yhteyden ohueksi:
”Joensuu on suuri ja arvokkaiden perinteiden kannattama koulukaupunki, jossa kristillisyyden otetta koululaismaailmaan, tulevaan sivistyneistöön, olisi lujitettava – – Suhde työväestöön ja toisaalta sivistyneistöön antaa työtä ja huolta.”
Kuinka maaseudun käy? Vuoden 1955 tarkastus
Samoihin aikoihin kun muu Suomi juhli tietoa Porkkalan palautuksesta, Joensuussa valmistauduttiin vuoden 1955 piispantarkastukseen. Edellisen piispantarkastuksen jälkeen kaupungissa oli tapahtunut paljon:
”Kaupunki on siirtymässä hiljaiselosta Pohjois-Karjalan ja karjalaisuuden keskukseksi. Elintaso on noussut, kodit parantuneet, mutta samalla kiire lisääntynyt ja kotielämää hajoittavat voimat kasvaneet – – sukupuolisiveellisyydessä on toivomisen varaa – –väkijuomien käyttö on – – runsaanlaista. Pyhätyötä esiintyy, mutta sitä paheksutaan. Sulkisin erityisesti tämän seurakuntalaisten huomioon. Pyhätyö hävittää pyhän tunteen. Kaikki muuttuu arkiseksi. Kevyitä huvituksia on, mutta myös vakavia aatteellisia harrastuksia ja urheilua. Lienee syytä mainita, että Joensuu voitti erään kohteliaisuuskilpailun. Joensuu elää siis siirtymiskautta teollistuvaksi kaupungiksi, jossa henkinen taistelu tulee kiristymään.”
Kirkkoherra, teologian tohtori Olavi Tarvainen oli kirjannut saman asian kertomukseen seurakunnan tilasta hieman toisessa sävyssä:
”Elintason kohoaminen, elämän vilkastuminen. Joensuu on yhä nopeammin muuttumassa hiljaisesta ja rauhallisesta pikkukaupungista kiireiseksi ja suureksi Pohjois-Karjalan keskipisteeksi.”
Joensuussa oli meneillään poikkeuksellisen suuri muutos. Vuoden 1954 alussa Joensuun kaupunkiin oli liitetty Pielisensuun kunta, joka oli sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan Joensuuta suurempi. Liitoksen myötä Joensuun kaupungin asukasluku viisinkertaistui, ja se sai täten Suomen kaupunkien suuruusjärjestyksessä sijan 13. Pinta-alaltaan siitä tuli Suomen seitsemänneksi suurin kaupunki. Aikaisemmin kauppa-, virasto- ja koulukaupungiksi profiloitunut Joensuu muuttui melkein yhdessä yössä teollisuuskaupungiksi. Poliittisesti siitä tuli samalla myös vasemmistoenemmistöinen kaupunki. Varmaan näistä syistä johtuen piispa Sormusen vierailuohjelma rakentui hieman eri tavalla kuin edellisen tarkastuksen yhteydessä. Tällä kertaa kohteiksi valikoituivat Karjalantalo, Itä-Suomen seminaari, seurakuntien kesäkoti, eräät koulut sekä Itä-Suomen Faneritehdas ja Rauma-Repolan Joensuun tehdas.
Vuoden 1955 piispantarkastuksen yleisteemana oli tutkia, mitä keinoja vanhalla evankeliumilla on käytettävänä päästäkseen koteihin ja sydämiin nopeasti muuttuvassa kaupungissa. Seurakunnan työntekijöiden kanssa pitämänsä neuvottelun avauspuheenvuorossa Sormunen kuvasi suomalaisen yhteiskunnan nopeaa muuttumista. Sääty-yhteiskunnan aika oli ohi, mutta Sormusen mukaan evankeliumin vieminen teollisuusyhteiskuntaan oli vaikeampaa kuin sen vieminen agraariyhteiskuntaan. Se kyläyhteiskunta, jolle vanha suomalainen yhteiskunta rakentui, oli hajoamassa. Kirkonkylät muuttuivat kaupunkimaisemmiksi, ja tehtaan piiput nousivat kirkontornia korkeammalle. Vaarana oli se, että tehtaanpiippujen sanoma kuullaan kirkontornin sanomaa paremmin. Sormunen ei sallinut pappien sekaantuvan politiikkaan, mutta suhteessa työväestöön ja muihinkin yhteiskuntaluokkiin ei saanut tehdä eroa; ”Toivoisin, että häviäisi iskulause kirkosta määrätyn luokan kirkkona”.
Tämä näkökulma, jota voidaan nimittää ”eettiseksi”, oli osa Sormusen kirkkokäsitystä, joka oli muotoutunut hänen professorikautenaan, ja jota hän noudatti ja syvensi seuraavina vuosikymmeninä. Tämän näkökulman mukaan kirkon on tunnettava vastuunsa kaikista ihmisryhmistä, jokaisesta kansan jäsenestä. Tässä suhteessa se eroaa yhdistyskirkoista, jotka hoitavat vain niihin kuuluvia jäseniään. Kansankirkko hyväksyy jäsenikseen nekin, jotka ovat siitä vieraantuneet. Sormusen kirkkokäsityksen teologinen näkökulma täydentää eettistä näkökulmaa. Teologinen näkökulma sisältää ajatuksen vapaasta armosta, joka on rajoitukseton, ja joka edellyttää mahdollisimman avointa kirkon jäsenyyttä.
Diakonian merkitys korostui muuttuvissa oloissa, ja sen painopistettä tuli piispan mukaan suunnata aikaisempaa enemmän yksityisiin koteihin, kotikäynteihin. ”Persoonallisen linjan” tulisi olla työtä johtavana periaatteena. Se olisi piispalle läheisen kansankirkkoajatuksen mukaista ihmisten henkilökohtaista etsintää. Tässä yhteydessä piispa ehdotti helsinkiläistä käytäntöä myös Joensuuhun: Helsingissä pidettiin hartauksia liikkeissä, joten olisiko Joensuussa syytä harkita pappien käyntejä työmailla? Ja eikö esimerkiksi seurakunnan nuorisopappi voisi pitää aamuhartauden suurella keskuskansakoululla? Seurakunnalla ja (uskonnon)opettajilla oli monenlaisia yhteyksiä. Kouluja oli runsaasti, joten Joensuu oli lasten ja nuorison kasvamisen kannalta erinomainen paikka, totesi piispa Sormunen:
Teollistuva maailma on yksinäisyyden maailma. Yksinäisyyttä eivät useimmat ihmiset kestä. Mielisairaiden ja itsemurhien lukumäärä kasvaa. Meidän tehtävämme olisi vähän heittää valoa toisten tielle. Viimeisellä tuomiolla kysytään juuri tällaisia pikkuasioita. Huolto kulkee persoonallisen huollon linjoille. Tämä on jokaisen kristityn tehtävä ympäristössään.
Muita ongelmia, joiden Sormunen katsoi seuranneen yhteiskunnallisesta muutoksesta agraariyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi, olivat eri ikäkausien ja miesten huomioiminen seurakunnan toiminnassa. Kaikki seurakunnan toiminta tulisi piispan mukaan järjestää ikäkausien erilaisiin tarpeisiin sovellettuna. Miesten erityisenä ongelmana on se, että he kuolevat nuorina. Kuinka heidän henkisiä paineitaan voitaisiin seurakunnan toimesta ja sen keinoin helpottaa sekä tarjota heille virkistystä, Sormunen kysyi. Hänen mukaansa kuitenkin agraariyhteiskunnassa voi parhaiten toteutua luonnollisin ja ihmisen tarvetta parhaiten vastaava elämänmuoto. Sitä vastoin teollistunut suurkaupunki sille ominaisine elämänmuotoineen ei ole ihmisluonnon mukainen:
”Suurteollisuus on luonut suurkaupungit, tehtaat ja asutuskeskukset. Niihin siirtynyt ihminen on kuin kasvi, joka temmataan irti ympäristöstään ja istutetaan vieraaseen multaan. Lintujen laulun, metsien huminan ja kukkien tuoksun saa korvata koneiden räminä ja asfaltin haju. Luonnollisen elämänympäristön sijalle on tullut keinotekoinen, kodin sijaan asunto.”
Teollistuminen oli Sormusen mukaan välttämätöntä, mutta Suomi tuli hänen mukaansa säilyttää maaseudunomaisena, jotta kosketus luontoon ei häviäisi. Sormusen ajatusmaailmassa teollisuuskeskuksissa asuminen synnytti juurettomuutta ja tyytymättömyyttä. Hän piti tehdastyötä ihmisluonnon vastaisena, kun taas maanviljely vaikutti ihmiseen tervehdyttävästi. Siksi maaseutu tulisi säilyttää houkuttelevana asuinpaikkana. Kun yhteisö kaupungistuu, elämänmuodot teollistuvat, ihmisen saamat vaikutteet moninaistuvat ja tunne-elämä pirstoutuu. Siksi nykyajan ihminen on ahdistunut, sanoi piispa.
Sormunen piti opillisten kysymysten käsittelemistä sosiaalisten kysymysten rinnalla erittäin tärkeänä. Tämä johtui siitä, että hänen havaintojensa mukaan kirkkotieto oli heikentynyt suuresti seurakuntalaisten keskuudessa; kristinuskosta tiedettiin hämmästyttävän vähän. Yhtenä keinona tämän asian korjaamiseksi piispa esitti seurakuntailtojen järjestämistä. Niiden avulla saataisiin ”jykevyyttä” seurakunnan kasvatustehtävään. Myös kirkkolain mukaan kaupungeissa pidettävien viikkosaarnojen kasvatuksellista roolia voitaisiin terävöittää käsittelemällä niissä jatkuvasti määrättyä Raamatun kirjaa. Myös kirkkovuoden rytmi tulisi saada elämään kaikessa seurakunnallisessa toiminnassa.
Varsinkin tässä piispantarkastuksessa Sormunen kohtasi Joensuun seurakunnassa jokseenkin kaikki tekijät, joita hän useiden vuosikymmenien ajan sekä puheissaan että kirjallisessa tuotannossaan esitti ”pinnallisuuteen” kuuluvina piirteinä. Niitä olivat uusi yhteiskuntarakenne ja sen mukanaan tuoma parantunut elintaso liiallisine mukavuuksineen ja viihdekulttuureineen. Pinnallisuuteen kuuluivat edelleen maallistuminen, uskonnon merkityksen väheneminen ja kaiken kaikkiaan pinnalliset ja helpot harrastukset sekä epäaidot elämykset.
Joensuun evankelis-luterilainen kirkko. Kuva: Wikipedia.
Kuka meistä huolehtii? Vuoden 1960 tarkastus
Vuoden 1960 piispantarkastus oli viimeinen, jonka Sormunen suoritti Joensuun seurakunnassa. Tällä kertaa tarkastuksen teemoina olivat yhteyksien luominen seurakunnan ja ihmisten, erityisesti työväestön välille, yhteistyö seurakunnan, Itä-Suomen seminaarin ja oppikoulujen välillä sekä Joensuun seurakunnan alueen sosiaaliset ongelmat. Piispan vierailukohteet olivat valikoituneet teemojen mukaisesti siten, että kasvatus- ja oppilaitokset olivat vierailuagendassa etusijalla. Piispa vieraili Mutalan koulussa, tyttölyseolla, kauppaoppilaitoksella, yhteiskoulussa, talouskoulussa, keskuskansakoulussa ja Itä-Suomen seminaarilla sekä Nepenmäen ja Gävlenlinnan päiväkodeissa.
Työväestöyhteyksiä ajatellen hän vieraili Pohjois-Karjalan Kirjapaino oy:ssä. Ihmisen elinkaaren ääripäät näyttäytyivät piispalle vierailuilla vanhainkotiin. Pohjois-Karjalan Kirjapainossa piispaa varmasti miellytti päätoimittajan ilmoitus, että kirjapainossa oli seurattu mielenkiinnolla seurakunnan työpaikoilla järjestämiä tilaisuuksia. Edellisen tarkastuksensa yhteydessähän piispa oli kehottanut seurakuntaa juuri tällaisten tilaisuuksien järjestämiseen. Kirjapainon työntekijöille pitämässään puheessa piispa muistutti, että alussa oli sana; kirjapainotaito, sana, luo ikuisuuden. Tämä oli se suuri ja arvokas, joka kirjapainotyöntekijöiden työhön liittyy, lausui Sormunen.
Piispa kertoi ”ihastuneensa” nuorisoon, jota hän oli tavannut joensuulaisissa kouluissa, mutta hänen huolenaiheensa liittyi Itä-Suomen seminaariin, jonka yhteistyö seurakunnan kanssa ei toiminut yhtä hyvin kuin Kajaanin seminaarin yhteys sikäläiseen seurakuntaan. Kajaanin seminaari vastasi piispan tietojen mukaan itse asiassa koko seurakunnan nuorisotyöstä. Piispan mielestä olisi kovin toivottavaa, että Itä-Suomen seminaari ja seurakunta ryhdistäytyisivät keskinäisen yhteistyönsä suhteen. Hän esitti yhteistyötä musiikkitoiminnan alueella; seurakunnan torvisoittokunta, tyttölyseon orkesteri ja seminaarin kuoro voisivat kehittää seurakunnan, oppikoulun ja seminaarin välistä nuorisotyötä järjestämällä ”musiikkipitoisia juhlia”. Yksittäisten opettajien oppilaitosten jo nyt järjestämä nuorisotoiminta tyydytti tarpeen vain osittain. Tarvittaisiin koulujen teinikunnista muodostettu toimikunta hoitamaan nuorisotyön järjestämistä ja koordinointia. Silloin ei tehtäisi, mitä vanhemmat tahtovat, vaan sitä, mitä nuoret itse tahtovat.
Tämän jälkeen yleisessä ja yhteisessä tarkastuksessa siirryttiin sosiaalisen ongelman käsittelyyn, joka fokusoitui tällä kertaan yhteisvastuun ja diakonian kysymyksiin. Piispa kehotti jatkuvasti tarkkailemaan sosiaalisten ongelmien verkkoa. Hän liitti tämän kysymyksen myös itselleen läheiseen apologeettiseen lähestymistapaan. Ihmiset, ”jotka eivät varsinaisesti uskonnollisista asioista ymmärrä mitään”, ottavat kantaa sosiaalisiin ongelmiin. Siksi seurakunnan on pyrittävä niiden hoitamiseen, mutta ei yksin, vaan yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa. Joensuu eli tuolloin keskellä vilkasta muuttoliikettä, mikä asetti diakoniatyölle haasteen: piispan mukaan otteen saaminen ihmisistä on silloin vaikeaa.
Vuonna 1960 Sormunen pohti yhteisvastuuta ja sosiaalipolitiikkaa muissakin yhteyksissä. Koko ajanjaksolla, jota tämä artikkeli käsittelee, asevelipapit suhtautuivat sodassa saamiensa kokemusten perusteella myönteisesti sekä yhteiskunnallisiin että kirkollisiin uudistuksiin avoimesti pyrkien käynnistämään kirkossa uusia työmuotoja kuten perhetyötä ja avioliittoneuvontaa. Sormunen oli julkaissut vuonna 1958 kirjasen Hyvinvointivaltio ja henkinen elämä, jossa hän suhtautui periaatteessa myönteisesti uusiin työmuotoihin ja myös laajempaan, käynnissä olleeseen valtiollisen tason sosiaaliturvan laajentamiseen. Hänen mielestään koko Suomen kirkon tulisi suhtautua siihen myönteisesti.
Oli kuitenkin yksi alue, joille valtion ei tulisi sosiaalipoliittista syistäkään ulottua. Sellaisena Sormunen piti naisten kotona tekemää hoivatyötä. Sen syrjäyttäminen tai korvaaminen horjuttaisi yhteiskunnan moraalista perustaa. Sormunen piti perhettä, kotia, äitiä, lapsia ja vanhuksia sosiaalisen elämän ytimenä. Näitä perussuhteita ei saanut rikkoa edes kehittymässä olevan suomalaisen hyvinvointivaltion nimissä. Sormusen mukaan ihanneperheeseen kuului kolme sukupolvea: isovanhemmat, vanhemmat ja lapset. Ei siis voinut olla oikein, että vanhukset lähetettiin laitoksiin ja lapset ”lastenkoteihin”. Sormunen piti paitsi tarkastustensa yhteydessä moneen otteeseen kritisoimaansa teollistuvaa yhteiskuntaa, myös naisten palkkatyötä ja julkisia sosiaalipalveluita näyttäytyivät perheen vihollisina, joita hyvinvointivaltion tulo vain vahvisti.
Tämä teema ei ollut piispalle uusi. Hän oli esitellyt aikaisemmin samana vuonna näkemyksiään suomalaisesta sosiaalipolitiikasta arvovaltaisella foorumilla; hän saarnasi vuoden 1960 valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta varoittaen samalla hyvinvointivaltiopolitiikan vaaroista. Naiset ja perheet olivat saarnassakin hänen suurin huolenaiheensa. Ikääntyvä piispa pelkäsi hyvinvointivaltion repivän äidit kodeistaan ja sijoittavan vanhukset laitokseen.
Kirkkoherran jokaiseen piispantarkastukseen erikseen täyttämässä kertomuksessa seurakunnan tilasta kysyttiin: ”Minkälaista on harrastus opinkysymyksiin ja hengellinen arvostelukyky? Minkäverran (sic!) tunnetaan ja käsitetään kirkkomme opin ja tunnustuksen perusajatuksia?” Vuosien 1955–1959 kertomuksessa vastattiin:
”Ei mainittavaa harrastusta. Hengellinen arvostelukyky heikonpuoleinen, koska kaikki lahkot aina mormooneja (sic!) myöten saavat kannatusta.”
Hyvinvointivaltion rakentamisen aiheuttamien seurausten lisäksi piispa oli huolestunut Joensuun uskonnollisen elämän opillisesta sekavuudesta, joka johtui siitä, että ”jokseenkin kaikki lahkot ja suunnat” olivat siellä edustettuina. Seka-avioliitot olivat yleistymässä. Se taas muodosti piispan mielestä vaaran kristilliselle kasvatukselle puolisoiden joutuessa ”eri linjoille”. Piispa kiitti kirkkoherra Tarvaista tiedollisten seurakuntailtojen järjestämisestä; niissä oli valaistu luterilaisuuden peruskysymyksiä pätevällä tavalla. Sellaisia tarvittiin, jotta kirkko voisi pitää oman linjansa selvästi esillä.
Piispan huoleen luterilaisuuden peruskysymysten esillä pitämisestä liittyivät myös hänen esille nostamansa kysymykset ns. sivujumalanpalvelusten ja kulttuurielämän järjestämisestä. Päiväjumalanpalvelus oli elpymässä koko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, ja uusi vuoden 1958 käsikirja oli vienyt sitä lähemmäksi sen alkukristillisiä ja reformaation aikaisia juuria. Sen lisäksi tarvittaisiin piispan mielestä hiljaisia rukoushetkiä, sivujumalanpalveluksia, jollaisia oli alettu pitää Kuopiossa psalminselitystilaisuuksina, joissa kävi runsaasti seurakuntalaisia. Piispa Sormunen vaikutti pitävän tämänkaltaisia tilaisuuksia myös opetuksellisesti tärkeinä. Opetuksellinen tehtävä vaikutti piispan ajattelussa liittyvän myös hänen aivan uuteen, aiemmissa tarkastuksissaan esittämättä jääneeseen toivomukseensa seurakunnasta kulttuurielämän ja yleisen kehityksen seuraajana sekä järjestäjänä tilaisuuksille, ”jotka eivät ole keskeisesti uskonnollisia vaan valaisevat ajan suuria kysymyksiä”.
Miksi piispa oli huolissaan?
Joensuun seurakunnassa pidettyjen piispantarkastusten aineistojen valossa piispa Sormusen ajatusmaailman ja teologian eri aspektit esiintyivät hänen muotoilemissaan ratkaisuissaan kirkon ajankohtaisiin ongelmiin kaupunkiseurakunnassa, joka oli keskellä yhteiskunnallista rakennemuutosta ja väestönkasvua. Se teologinen ajattelumalli, joka näyttää muotoutuneen Sormusen piispuuskauden alkuun mennessä, kantoi edelleen, vaikka oltiinkin kokonaan toisenlaisten vaatimusten edessä.
Sormusen kirkkokäsitys nousi esille hänen jokaisella tarkastuskerrallaan eri tavoin ilmaisemassaan huolessa toisaalta kirkon ja työväestön, toisaalta kirkon ja sivistyneistön vieraantumisesta toisistaan. Hän näki sodanjälkeisessä ilmapiirissä rohkaisevia merkkejä työväestön hakeutumisesta kirkon ulottuville, mutta sivistyneistön suhde kirkkoon oli ongelmallisempi. Sormunen piti ratkaisevana kirkon työntekijöiden ja eri yhteiskuntaluokkien edustajien saamista tavalla tai toisella yhteisiin keskusteluihin. Tilanteeseen oli syytä puuttua, koska kirkko oli Sormusen ajatusmaailmassa kaikkien kirkko ja kaikille yhteiskunta- ja ikäluokille avoin, ja koska kirkko kuuluu suomalaiseen sielunrakenteeseen häviämättä sieltä koskaan. Kirkko ei saanut ottaa yhteiskuntaluokkiin etäisyyttä eikä tehdä eroa niiden välille. Ajatus kaikille avoimesta kirkosta aktualisoitui toisella tavalla huolena nuorison etääntymisestä kirkon vaikutuspiiristä. Kosketus nuorisoon saataisiin parhaiten koululais- ja opiskelijatyössä, johon piispa määräsi Joensuussa paneuduttavan.
Kaupungin ja maaseudun vastakohtaisuus, joka tuli esiin Sormusen ajattelu- ja kokemusmaailmassa, oli vuoden 1955 tarkastuksessa korostuneesti esillä; olihan Joensuu kasvamassa voimakkaasti juuri tarkastuksen aikoihin. Hänen mukaansa maaseudun säilyttäminen asuinkelpoisena oli olennaista urbanisoitumisesta huolimatta. Sormunen liitti pinnallisuuden kaupunkeihin ja kaupungistumiseen, ja pinnallisuus taas oli uskonnollisuuden vihollinen.
Opilliset ja sosiaaliset kysymykset olivat esillä vuoden 1955 ja 1960 tarkastuksissa. Sormunen kytki ne ajattelussaan yhteen rinnakkain käsiteltäviksi asioiksi. Yleinen tieto kristinuskon perusasioista oli heikkenemässä, ja sen estämiseksi tarvittiin yhteisiä keskustelutilaisuuksia ja uudentyyppisiä kokoontumisen muotoja, kuten raamatunselityksiä. Jos kirkko ei onnistuisi terävoittämään linjaansa ja lisäämään opillista tuntemusta, sen vaikutus kulttuuriin heikkenee tai häviää ja sen tilalle tulevat vahvemmat ja äänekkäämmät julistajat.
Sormusen esittämät ratkaisut kirkon roolista yhteiskunnan muutosten keskellä eivät olleet välttämättä uusia eivätkä omaperäisiä, mutta eräällä tavalla konstekstuaalisiksi niitä voi kyllä kutsua. Sormunen tunsi oman elämänhistoriansa perusteella maaseudun ihmisen ajattelu- ja elämäntapaa ja osasi eläytyä tilanteeseen, jossa niitä uhkasi toisenlainen kulttuuri ja yhteiskuntarakenne. Hänen ratkaisujensa juuret löytyvät, kuten Antti Alhonsaari osoitti, Lutherin teologiasta, 1920- ja 1930-lukujen kulttuurikeskustelusta, humanismista ja kulttuurintutkimuksesta ja -tuntemuksesta. Näistä vaikutteista käsin hän rakensi vastauksia omalle ajalleen ja oman kotimaakuntansa ja koulukaupunkinsa ajankohtaisiin ongelmiin.
Arkistolähteet
Kansallisarkisto, Joensuu
Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin arkisto, Piispantarkastusten pöytäkirjat
Kirjallisuus
Alhonsaari, Antti (1987). Eino Sormunen, kulttuuripiispa. Kirkon tutkimuskeskus, sarja A N:o 47. Pieksämäki.
Kallo, Pirita (2013). Nämä kellot kutsuvat eläviä ja itkevät kuolleita. Piispantarkastukset Kuopion hiippakunnassa jälleenrakennuskaudella 1945-1949. Kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto, filosofinen tiedekunta, teologian osasto, läntinen teologia.
Kinnunen, Erkki (2000). Joensuun uskonnollinen elämä 1954-1999. Joensuun historia VII. Gummerus Kirjapaino. Jyväskylä.
Markkola, Pirjo (2017). Kirkko, naiset ja hyvinvointivaltion historia. Maan suola 1.12.2017. https://www.maansuola.fi/kirkko-naiset-ja-hyvinvointivaltion-historia/ (viitattu 15.3.2021)
Mäkinen, Kari (2001). Sormunen, Eino. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 15.3.2021).
Rimpiläinen, Olavi (1975). Joensuun seudun uskonnollinen elämä 1848-1953. Joensuun kaupungin historia V. Kirjapaino Osakeyhtiö Maakunta. Joensuu.
Artikkelikuva: Eino Sormunen 1950-luvulla. Kuva: Pekka Kyytinen/Finna.
