Fryn aikakirjat -teoksen kansi. Kuva: Schildts & Söderströms
Taustaa: tämä on Stephen Fryn muistelmien kolmas osa ja ensimmäinen tutustumiseni Stephen Fryn kirjoihin. Muistelmien kaksi aikaisempaa osaa ovat nimiltään ”Virtahepo” ja ”Koppava kloppi”. Kronikka-sana tämän osan alkukielisessä otsikossa (”The Fry Chronicles”) antaa ymmärtää, että odotettavissa on jonkinlainen ajassa loogisesti ja vuodesta toiseen etenevä omaelämäkerta.
Tämä ei ole sellainen muistelmateos. Ja sitä jonkin matkaa luettuaan ymmärtää hyvin, että sellainen se ei voisikaan olla.
”Fryn aikakirjat” on muistelma pääosin vuosista 1978–1987. Tästä rungosta irtaudutaan moneen otteeseen, Fry vie lukijansa milloin 1960-luvun alkuun, milloin vuoteen 2003. Kirja on kuvaus huippuälykkään ja huippulahjakkaan moniosaajan asioimisesta omilla talenteillaan.
Vuoteen 1978 mennessä siinä vaiheessa 21-vuotias kirjoittaja on elänyt läpi lukuisat kouluista erottamiset, epäonnistumiset sosiaalisissa kuvioissa ja opiskelussa sekä ”vankeuden lopullisen nöyryytyksen”. ”Pelastuminen” Cambridgen yliopistoon saa aikaan valintatilanteen: ryhtyäkö opettajaksi vai näyttelijäksi?
Ensiksi mainittu vaihtoehto rajautuu nopeasti pois. Nuorukaisen lahjat kirjoittajana ja kielinerona havaitaan pian, hän ajautuu yliopiston monenlaisiin ja sekaviin näyttämöharrastuksiin ja pian menestyvästä käsikirjoittajasta menestyväksi näyttelijäksi ja muistelmien tämän osan viimeisinä vuosina myös stand up -koomikoksi.
Kirjan alkupuoli on eloisaa kuvausta 1970- ja 1980-lukujen taitteen brittiläisen huippuyliopiston vilkkaasta elämästä varsinkin opetustilanteiden ulkopuolella; ”… koko sinä kolmen vuoden aikana kävin kolmella luennolla. Muistan vain kaksi, mutta olen varma, että kävin kolmannellakin”. Ulkomaalaista lukijaa hämmästyttää akateemisen taustan merkityksellisyys tuonnoisissa näyttelijäpiireissä. Kirjassa monesti esiintyvän Rowan Atkinsonin kohdalla Fry jaksaa muistuttaa tämän olevan Oxfordin kasvatti.
Fry tuntee heidät kaikki: Rowan Atkinson, John Cleese, Robbie Coltrane, Ben Elton, Hugh Laurie, Emma Thompson … Melkein kaikkien heidän, ja monien muiden, kanssa hän on tehnyt töitä. Melkein kaikista hänellä on vain hyvää sanottavaa. Kirjassa ei ole henkilöhakemistoa. Se olisikin tosi pitkä. Mutta arvostelijalle ei tule missään vaiheessa ikävää name droppingin tuntua.
Aika ajoin Fry muistuttaa, että elettiin Margaret Thatcherin aikaa. Sillä ei selitetä mitään eikä sillä pyydetä mitään anteeksi. Kirjoittajan elämään pääministerin henkilöllisyys ei sinänsä vaikuttanut. 1980-luvulla tv- ja radioviihteen resurssit ja kysyntä kasvoivat. Tässä Fry oli mukana. Töitä riitti. Rahaa tuli ovista ja ikkunoista. Sitä jäi ylikin. Kiinnostus herää Australiassa ja Yhdysvalloissa. Omien sanojensa mukaan Fry oli ”kroonisesti tyytyväinen”.
Kirja on harvinaisen tarkka kuvaus viihteen tekemisestä, oikeiden ihmisten etsimisestä ja löytämisestä oikeisiin rooleihin, lahjakkuuksista ja heidän yhteentörmäyksistään, luovuudesta ja sen hinnasta. Fry hallitsee henkilökuvauksen. Itseään kohtaan hän on ironinen, muita kohtaan ei. Hän antaa arvostuksensa sataa useimmille tapaamilleen taiteilijakollegoille, itselleen hän valuttaa sitä vähemmän. Tämä on toki omaelämäkerta. Muistelmien kahden ensimmäisen osan nimet antavat ymmärtää, että jotkut kenties näkevät kirjoittajan toisessakin valossa.
Aika ajoin Fry muistuttaa, että noina aikoina tulivat markkinoille myös Macintosh-tietokoneet, ja siitä, että hän oli yksi niiden ensimmäisistä käyttäjistä. Sekään ei loppujen lopuksi muuttanut itse työntekoa kovin paljon. Kirjoittajalle tyhjä paperi on dead linen lähestyessä yhtä tuskallinen kuin tyhjä tietokoneen näyttöruutu, sanoo Fry. Macintoshia nyt vain oli kiva esitellä kavereille samaan tapaan kuin niitä lukuisia luottokortteja, joita kirjoittajalle alkoi noihin aikoihin kertyä.
Fry on puhunut ja kirjoittanut avoimesti syklotymiastaan (”… josta minulla on diagnoosi ja johon emme HURRAA! palaa tässä kirjassa.”) ja seksuaalisesta suuntautumisestaan. Jälkimmäiseenkään ei palata. Tämä kirja on silti kuin kirjoittajansa mieli; yleensä suunnattoman iloinen, humoristinen ja värikäs, yhtäkkiä taas surumielinen ja itsekriittinen.
Kun Fry oli tämän kirjan ilmestyessä vuosien mittaan tuottanut mailikaupalla käsikirjoitusliuskoja mitä erilaisimmista ja eksentrisimmistä aiheista, voi lukija odottaa värikästä tekstiä. Toden totta: ”… en yltänyt niin korkealle tragedian ja epätoivon huipulle kuin näytelmä vaati. Oikeastaan en yltänyt edes alarinteille”; ”… yhtä paljon sääliä ja kauhua kuin banaanipirtelössä”.
Intertekstuaalisuus iskee tässä kirjassa usein, toisinaan yllättäen ja kovaa: ”Niin loistelias kuin Stouts Hillin karkkikauppa kenties olikin, se oli pahainen Johannes Kastaja verrattuna Uleyn kyläkaupan messiaaniseen kirkkauteen, arvoton solmimaan edes Uleyn kaupan punaisia lakritsakengännauhoja tai nuolemaan sen mehujauhomakeisia”.
Kirjan ensimmäisen luvun otsikko on ”Esipuhe”. Kirjan kaikkien muiden pää- ja alalukujen otsikot alkavat k-kirjaimella. Suomentaja Titia Schuurman on löytänyt niihin osuvia ilmauksia. Adjektiiveja pursuileva teksti on varmaan ollut kääntäjälle vaativaa. Tulos on värikkyydessään ja yllättävyydessään erinomainen.
Viimeisen, sivulta 387 alkavan alaluvun otsikko on pelkkä K-kirjain. Alaluku on vajaan sivun mittainen. Se kertoo kymmenen punnan setelistä ja kokaiinista; ”tästä oli alkava uusi näytös elämässäni. Sen draaman tragediat ja farssit kuuluvat toiseen kirjaan”.
Sitä odotellessani otan hyllystäni tähän asti lukematta jääneen kirjan Stephen Fry in America.
Ja luen sen.
Arvioitu teos:
Stephen Fry: Fryn aikakirjat. Muistelma. Suom. Titia Schuurman. Schildts & Söderströms 2014. 388 s.
