Kristus ja runebergintorttu,

Kristus ja runebergintorttu

Kirkko Helsingissä -Facebook-sivulla 5.2. ilmestynyt Taivaallisen hyvää Runebergin päivää -toivotus herätti kirkon kuplassa pienen keskustelun – tai jos olisin iltapäivälehden toimittaja, kirjoittaisin että meemi repäisi taivaallisen raivoisan somemyrskyn.

Kiiltokuvajeesuksen käsiin istutetut runebergintortut olivat monien keskustelijoiden mielestä liikaa, vähintäänkin mauttomia, jumalanpilkkaa, väärää huumoria, masentavia, myötähäpeää herättäviä sisäpiirin juttuja. Toimittajakollega Risto Nordell ilmoitti omalla FB-seinällään olevansa lähinnä vaivautunut ja kyseli ortodoksina, mitä Helsingin seurakuntayhtymän postaus luterilaisissa ystävissä herätti. Vastauksia kertyi päivässä lähes 200.

Myönnän, että yli 70-vuotiaana papparaisena en ole tämän meemihuumorin varsinaista kohderyhmää, kuten ei moni muukaan ikätoverini näytä FB-keskustelun perusteella olevan. Eikä ole varmaan tarkoituskaan, koska Helsingin seurakuntayhtymä asettaa strategiassaan nimenomaan nuoret aikuiset toimintansa keskiöön.

Haastavaa tietysti, koska juuri he ovat tutkimusten mukaan vähiten kirkosta kiinnostuneita ja herkimpiä eroamaan. Eläkeläiset nyt ilmeisesti käyvät kirkossa kuin luonnostaan – mistä en kyllä olisi niinkään varma. Ja kaiken markkinoinnin perussääntö on se, että älä unohda tai aliarvioi kanta-asiakkaita. Heidät on kaikkein vaikein saada takaisin. Kysykää vaikka Stockmannilta.

Eivät nämä meemit mitään jumalanpilkkaa kuitenkaan ol,e eikä huumoria pidä kieltää, mutta siitä voidaan keskustella, miten hyvin ne välittävät kirkon ydinviestiä – on sitten kohderyhmänä nuoret tai aikuiset, meistä senioreista puhumattakaan.

Kristillistä taidetta, onko sitä?

Kuva on kirkon historiassa ollut aina keskeinen viestin välittäjä. Kuva oli tärkeä lukutaidottoman kansan valistaja, eikä kuvan merkitys nykyisen TikTok -kuvatulvan aikana ole ainakaan vähentynyt.  Taivaan iloja ja helvetin kauhuja ovat kuvittaneet hyvinkin realistisesti niin keskiajan ja renessanssin suuret mestarit kuin vähemmän taiteelliset pyhäkoulun kiiltokuvien tekijät. On myös luotu käsite kristillinen taide, kristillinen kirjallisuus. Nyt ilmeisesti myös kristillinen meemi.

En voi välttyä muistamasta, mitä kirjoitin muutama vuosi sitten Kari Latvuksen toimittamassa ja jo edesmenneessä Kirkonkellari-verkkolehdessä. Arvioin silloin toimittaja-lauluntekijä Heimo Hatakan toimittamaa Juhani Rekolan vanhojen kirjoitusten kokoelmaa Herääminen pimeään (Kirjapaja 2016).

Suuresti arvostamani teol.tri Juhani Rekola oli 1960-80 luvuilla ahkera esseisti ja kolumnisti, joka kirjoitti Kotimaahan, Helsingin Sanomiin ja Uuteen Suomeen varsin laajalla skaalalla arvioita ajan ilmiöistä ja kulttuurista erityisesti.

Heimo Hatakka oli poiminut kirjaansa pari Rekolan esseetä kristillisestä taiteesta ja kirjallisuudesta. Rekola ei lämmennyt ollenkaan koko käsitteelle: kristillistä taidetta ei hänen mielestään ole, on vain hyvää taidetta tai huonoa taidetta, on vain hyvää kirjallisuutta tai huonoa kirjallisuutta.

Ja sitten ovat aivan erikseen kiiltokuvat, nämä sädekehien kehystämät lempeät Kristukset, joista Rekolan mielestä pahin on Bertel Thorvaldsenin tunnettu ja ylen määrin kopioitu Kristus-veistos. Rekola kertoo nähneensä sen alkuperäisenä Kööpenhaminan Vor Freu Kirkessä: mutta ”yksi käynti riitti, enkä ole halunnut sinne enää poiketa.” Miksi ihmeessä?

Thorvaldsenin Kristus-veistos.

Thorvaldsenin Kristus-veistos.

”Thorvaldsenin kuva tavoittelee hyvää paimenta, mutta en näe tämän paimenen seuraavaan lampaita pimeään laaksoon”, Rekola perusteli Kotimaassa 3.1.1967.

Niin, pimeän laakson kulkija tämä Rekola todella oli. Hän oli sitä erityisesti Ruotsin silloisten mamujen eli syrjään sysättyjen alkoholisoituneiden suomalaissiirtolaisten parissa, joita Volvon autotehtaan liukuhihnalla vähän paremmin pärjänneet omat maanmiehensäkin häpesivät, kantaruotsalaisista puhumattakaan.

Pahan maailman kuva on rujo

Tämä maailma on paha. Ja kuva siitä on rujo. Ehkä raastavimman esimerkin siitä Rekola avaa kahdessa esseessään, kun hän kirjoittaa ns. kristillisestä taiteesta ja päätyy siihen, että missään se ei ole niin epäonnistunut kuin kuvatessaan Betlehemin perhettä:

”Maria on kaunotar, Josef jalopiirteinen, vastasyntynyt täydellinen. Eläimetkin ovat valioyksilöitä. Ensimmäinen jouluyö ei ollut tällainen idylli. Tai kuvat pakomatkasta Egyptiin, se on kuin kuutamoratsastus,” Rekola ironisoi.

Rekola kääntää kaiken päälaelleen ja ottaa esimerkiksi Kölnin St. Maria im Kapitol –kirkossa olevan lähes tuhat vuotta vanhan veistoksen Itkevä enkeli. Tuskaisin vääristynein katsein enkeli ilmoittaa Jeesuksen syntymästä kauhistuneille paimenille. Rekolan selitys on käänteisen yksinkertainen: enkelit itkevät jouluyönä ennakoidessaan Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa, pitkäperjantaina he iloitsevat kuuluttaessaan voittoa.

Ilo on etsittävä pinnan alta

Toinen järisyttävä esimerkki ”oikeasta kristillisestä taiteesta” on böömiläissyntyisen Hans Holbeinin maalaus Pääsiäislauantain Kristus, josta puhutaan myös Fjodor Dostojevskin romaanissa Idiootti. Äärimmäisen realistinen ja rujo maalaus vaikutti Rekolan mukaan niin ratkaisevasti Dostojevskiin, ettei hän päässyt siitä koskaan irti – ja samoin taisi käydä myös Rekolalle.

Hans Holbein: Kristus haudassa.

Hans Holbein: Kristus haudassa.

Maalauksessa runneltu ja ristillä venytetty Kristus makaa haudassaan, mutta hänen silmänsä ovat auki: hän elää kuollessaankin. Holbeinin maalauksen nähtyään voi vain ymmärtää mitä Rekola tarkoittaa ”kristillisen taiteen” kritiikillään.

Maalausten äärellä Rekola toteaa, että ilo ei ole pinnalla vaan syvemmällä. Se on etsittävä, löydettävä ja koettava.

Kristus ja orjantappurakruunu

Kolmas hätkähdyttävä Jeesuskuva löytyy Wienin Taidehistoriallisesta museosta. Se on 1500–1600-lukujen vaihteessa eläneen renessanssitaiteilija Caravaggion maalaus Orjantappurakruunajaiset (arviolta vuosilta 1602–07), jossa orjatappurakruunua runnotaan väkipakolla kepeillä tiukasti Jeesuksen päähän.

Caravaggio, Orjantappurakruunajaiset.

Caravaggio, Orjantappurakruunajaiset.

Wienin museon Caravaggiosta tulee suora hyppy tähän päivään, dekkarimaailmaan. Kuuntelen parhaillaan Jyrki Erran kirjaa Orjantappurakruunajaiset (Otava 2014), joka sijoittuu taideväärennösten ja taidemaailman valtataistelujen pimeään ytimeen. Trillerin päähenkilö, Caravaggion vanhojen taideteosten jäljittämiseen erikoistunut taidemaalari Alex Wallas saa vihjeen kadonneesta maalauksesta, ja matkallaan Roomaan hän pysähtyy Wienin taidehistoriallisessa museossa tutkimaan Caravaggion orjantappura maalausta. Näin puhuu Erra päähenkilönsä suulla:

”Samassa näin maalauksen. Se hallitsi puolihämärää saliaan täysin suvereenisti – ei pelkästään maalaus, vaan sen Kristushahmo, joka erottui salin oviaukolla saakka, kasvojen katse tästä maailmasta irtautuneena, olemus kiduttajiensa piinaamana, mutta omituisesti valoa loistaen. Pysähdyin.”

”Tuijotin työtä. Caravaggion tekniikka oli ylittämätön; neljäsataa vuotta eivät olleet kyenneet himmentämään hänen maalaustensa värejä, eivät työn sommittelua. Sen sanoma oli yhä yhtä hirvittävä kuin syntyhetkellään. Jollain merkillisellä tavalla maalaus vaati pysähtymään, sitä ei voinut vain ohittaa. Kristuksen kiduttamiseen ja nöyryyttämiseen uppoutuneet miehet ja tapahtumaa välinpitämättömänä seuraava haarniskoitu hahmo olivat niin keskittyneitä tehtäväänsä, ettei se voinut olla vaikuttamatta näyttelyvieraaseen: katso, näin toimii tunteeton ja brutaali väkivallan koneisto.”

Dekkarit ovat dekkareita. Mutta välillä ne onnistuvat iskemään suoraan ytimeen.

Maailma ei ole kiiltokuva

Caravaggio ja Holbein, totta kai he edustavat kristillisen taiteen yhtä ääripäätä, he kuvittavat oman aikansa maailmaa, Kristuksen kärsimyksen brutaalia todellisuutta ja viattomuuden loppua. Mutta kuvaus on totta, kuten Rekola kirjoitti yli 70 vuotta sitten: tämä maailma on paha ja kuva siitä on rujo.

Eikä tuo kuva ole muuttunut, se on tänään ihan yhtä rujo niin Ukrainassa ja Gazassa kuin lukemattomissa muissa sodissa, jotka eivät edes ylitä uutiskynnystä.

Tätä taustaa vasten olen jotenkin hätkähtänyt sitä, että tämän päivän kirkollisessa kuvastossa kiiltokuvat ovat alkaneet yleistyä. Ei niitä näy vain Kirkko Helsingissä -meemeissä tai silotelluissa kuvissa Betlehemin perheen seimiasetelmista. Eikä vain kuvissa vaan myös puheissa.

Vallalla tuntuu olevan vanhan pyhäkoululaulun teema: älä silmä pieni katso minne vain. Omassa pikku kuplassa on niin hyvä olla, kaukana on kavala maailma ja päällimmäisenä on pelko altistumisesta toisin ajattelevien puheille – ettei vain kenellekään tulisi paha mieli.

Tässä moninaisuuksien maailmassa moninaisuuden sietäminen tuntuu kuitenkin olevan kovin ohutta. Ei täällä ole turvallista tilaa, vaikka kuinka siitä puhutaan ja sitä toivotaan. Kyllä pahaa pitää kyetä katsomaan silmiin, kyllä erilaisuutta pitää voida sietää. Ei kaikkeen voi laittaa sisältövaroituksia.

Muuten siinä herkästi käy kuten on käynyt turvalliselle tilalle: toisin ajattelevat sen vain varastavat. Kuten kävi presidentinvaalin kampanjoinnissa, jossa perussuomalaiset omivat itselleen niin turvallisen tilan kuin mielensä pahoittamisen. Ihan lupaa kysymättä.

Halpaa armoa

Ymmärrän kyllä, että tässä ajassa pitää puhua erilaisin keinoin ja eri kielellä kuin keskiajalla, myös kirkon viestin välittämisessä.  Ymmärrän myös, että on kohtuutonta verrata renessanssin mestareita ja Helsingin seurakuntien meemintekijöitä keskenään. Sen verran sanon kuitenkin, että kyllä nämä kuvamanipuloinnit voisi paremminkin tehdä teknisesti, jopa venäläiset ovat tässä taitavampia.

Ymmärrän myös, että tämän päivän ihmisen todellisuus ja maailmankuva on täysin toinen kuin suurten mestarien keskiajalla: ei helvetin kauhuilla hekumointi enää kirkkokansaan uppoa, ei taivaan ihanuuksien lupailu saa kestämään tämän ajan kurjuutta.

Vai onko sittenkään, ovatko kuvat vain muuttuneet, näyttämöt vaihtuneet. Siinä missä nyt museoiden seinille ripustetut vanhat mestariteokset loivat aikansa sielunmaisemaa ja järkyttivät katsojiensa mieltä, siinä samaa tekevät tuhatkertaisesti tehokkaammin nyt tieteiselokuvat ja dystopiat maailmojen tuhosta. Puhumattakaan jatkuvasta kuvavirrasta sotien kauhuista, kaatuneista sotilaista, silvotuista siviileistä, salakavalista drooni-iskuista, ilmastomuutokset nostattamista tulvista.

Juhani Rekola kirjoitti aikoinaan siitä, että kirkon kriisi on pohjimmiltaan siinä, että kukaan ei enää usko taivaaseen eikä helvettiin: kirkko myy tavaraa, jolla ei ole kysyntää. Voi kuitenkin olla, että hän oli väärässä. Helvetti on jo täällä, maan päällä. Ollut koko ajan. Ja aika moni siihen jo uskoo.

Mutta taivaasta ei oikein ole tietoa. Ettei vain olisi käymässä niin, mistä toinen suuri teologi Dietrich Bonhoeffer varoitti:

”Halpa armo on kirkkomme verivihollinen.  Halpa armo on armoa alennusmyyntitavarana, pilkkahintaan tarjottuna anteeksiantamuksena, halpahintaisena lohdutuksena.”

Vähän olen aistivinani, että juuri nyt on armo alennusmyynnissä. Huonoilla kuvilla, huonolla taiteella. Vaikka kuinka olisi huumorilla yritetty, läpällä heitetty.

Artikkelikuvassa Kirkko Helsingissä -Facebook-sivulla julkaistu meemi Kristus ja runebergintorttu.


Hannu Kuosmanen.

Kirjoittaja

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kotimaan ja Uuden Suomen kirkollistoimittaja sekä autoalan toimittaja ja tiedotuspäällikkö. Hän oli 1970-luvulla myös Vartijan toimitusneuvoston jäsen.


'Kristus ja runebergintorttu' kirjoitusta on kommentoitu

  1. Avatar photo

    10.2.2024 @ 11.03 Matti J Kuronen

    Kaikella kunnioituksella kaikkia kohtaan, en mahda sille mitään, että meditoidessani Jeesus-kuvaa nousee malliksi
    Ben Zyskowicz.

    Vastaa

    • Avatar photo

      10.2.2024 @ 12.52 Hannu Kuosmanen

      Kun kerran Matti mainitset, niin todella, yhdennäköisyys on hämmentävä. Vain peruukki puuttuu!

      Vastaa

  2. Avatar photo

    11.2.2024 @ 9.28 Matti Heiliö

    Surkuttelen Kirkko Helsingissä -sivuston toimittajien puolesta. Jos etsitään hätkäytys-vaikutusta, kannattaa muistaa Sikamessias-taulu tai Ars 95 näyttelyn kohu. Syrjäkylän rokkaria muistuttava kuva ei ole kunniaksi Runebergille, ei avuksi leipomolle tahi tyhjien penkkien ongelmaa potevalle kirkollemme. Kiitos terveellisen vertailun tarjoamisesta. Hans Holbein sekä Dietrich Bonhoefferin ja Juhani Rekolan rivit kolahtivat.

    Vastaa

  3. Avatar photo

    26.2.2024 @ 19.18 Sakari Sarkimaa

    Hyvin pohdittu, Hannu. Mutta nämä jyvät eivät putoa hyvään maahan. Nyt on vuorossa samalla sivulla bodari-proteiini-Kristus ristillä.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.