Willem Dafoe Kristuksen viimeisen kiusauksen pääosassa. Kohtaus elokuvasta.

Kristuksen viimeinen kiusaus – harrasta uskonnollisuutta vai jumalanpilkkaa?

Martin Scorsese oli suunnitellut pitkään kreikkalaisen Níkos Kazantzákisin kirjan Viimeinen kiusaus (1951) filmaamista. Aiheesta oli tullut katoliselle Scorseselle suoranainen pakkomielle, ja tuotannon jatkuva ajautuminen karille oli saanut hänet masennuksen partaalle. Hän ei kuitenkaan koskaan luovuttanut asian suhteen, ja niin  yli kymmenen vuotta hahmoteltu elokuva näki 1980-luvun lopulla päivänvalon. Ennen elokuvan valmistumista sen tekemistä oli yritetty estää, mutta ensi-illan jälkeen kohu levisi koko kristikuntaan.

Martin Scorsese oli 1970-luvulla tutustunut Kazantzákisin kirjaan ja päättänyt, että siitä tehdään elokuva. Scorsese ihastui kirjan tapaan kuvata Jeesuksen inhimillistä puolta viemättä kuitenkaan sijaa jumalaiselta puolelta. Jeesuksella oli inhimillinen puoli, joka ei olisi halunnut tulla uhratuksi ristille. Kazantzákisin kirjassa oli paljon muutakin, mutta Scorsese halusi keskittyä juuri Jeesuksen inhimillisen puoleen, mistä tuli elokuvan punainen lanka.

Scorsese palkkasi aisaparikseen pitkäaikaisen käsikirjoittajansa Paul Schraderin. Siinä missä Scorsese on taustaltaan roomalaiskatolinen, Schrader puolestaan on kalvinisti. Tätä taustaa vasten elokuvaa on mielenkiintoista tarkastella. Jo elokuvan alussa lainataan Kazantzákisia ja todetaan, ettei tarkoituksena ole toisintaa evankeliumeita, vaan kyseessä on tutkimusmatka Jeesukseen, joka tahtoi olla ihminen, joka halusi itse vaikuttaa omaan elämäänsä.

Elokuvan alussa Jeesus (Willem Dafoe) on puuseppä, joka valmistaa roomalaisille ristejä, jotta nämä voivat ristiinnaulita juutalaisia. Dafoen Jeesus näyttää ulkoisesti perinteiseltä länsimaalaiselta tavalta kuvata Jeesusta. Sisäisesti hän on kuitenkin kaikkea muuta kuin perinteinen Jeesus: Dafoen Jeesus käy jatkuvaa sisäistä kamppailua; hän pelkää ja haluaa välttää suurta vastuuta. Elokuvan alusta Jeesuksen tärkeimmäksi opetuslapseksi on muodostunut Juudas (Harvey Keitel), jolle selootit ovat antaneet tehtäväksi surmata Jeesuksen. Juudas ei ole varma, tahtooko hän toteuttaa tehtävän ja haluaa paremmin tutustua Jeesukseen ja tämä opetuksiin. Muut opetuslapset jäävät sivuun.

Juudaksen ohella toinen tärkeä ihminen Jeesuksen elämässä on Magdalan Maria (Barbara Hershey), joka elokuvassa esitetään seksityöläisenä, jonka luona Jeesus vierailee haluamatta kuitenkaan olla seksuaalisessa kanssakäymisessä tämän kanssa. Myöhemmin Mariasta tulee yksi Jeesuksen seuraajista, ja myös Jeesus kokee Marian läheiseksi. Elokuvan yksi keskeisimmistä teemoista on Jeesuksen inhimillinen puoli, joka kaipaa rakkautta eikä haluaisi sitä maljaa, jonka Isä on hänelle valinnut. Elokuvan viimeisellä puoliskolla Jeesukselle tulee mahdollisuus valita messiaanisuuden sijasta ihmisyys. Ristillä roikkuessa paholainen houkuttelee Jeesuksen alas ristiltä, ja Jeesus saa kokea rakkauden Marian kanssa, yhteiset lapset ja vanhuuden. Lopussa kaikki tulee kuitenkin täytetyksi. Jeesus ei päässyt kohtaloaan pakoon.

Kristilliset fundamentalistit olivat pyrkineet estämään elokuvan tekemisen, ja olivatkin jo kerran onnistuneet siinä 1980-luvun alkupuoliskolla, kun eräs tuottajista vetäytyi peläten mielenosoittajien rikkovan hänen elokuvateatterinsa. Elokuvan saadessa ensi-iltoja ympäri maapalloa alkoivat myös useat protestit elokuvaa vastaan lisääntyä.  Pariisin arkkipiispa kardinaali Jean-Marie Lustiger vastusti elokuvan esittämistä Ranskassa, mutta vetosi mielenosoitusten rauhallisuuden puolesta. Jotkin mielenosoituksista johtivat kuitenkin ilkivaltaan elokuvateattereita kohtaan, ja joskus ne johtivat jopa väkivaltaisiin yhteenottoihin elokuvayleisöä vastaan. Studio palkkasi Scorseselle ja Dafoelle henkivartijat näiden turvallisuuden takaamiseksi.

Suomikaan ei välttynyt Kristuksen viimeisen kiusauksen synnyttäneestä kuohunnasta, kuten Ylen elävästä arkistosta löytyvät tallenteet meille kertovat. Tv-uutisessa kerrottiin, että kansainvälisen kohun vuoksi Valtion elokuvatarkastamossa elokuva tultaisiin käymään läpi kaikkien kahdeksan tarkastajan voimin tavallisten kahden tarkastajan sijasta. Lisäksi kerrottiin muun muassa Suomen Kristillisen Liiton kansanedustajan Esko Almgrenin lähettäneen tarkastamoon kirjeen, jossa vaadittiin elokuvan esittämisen kieltämistä, sillä se loukkasi hänen mielestään kristittyjen tuntoja.

Huomioitavaa on, että myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous antoi Italian katolisen kirkon tapaan lausunnon, jossa uskovia kehotettiin boikotoimaan elokuvaa. Onneksi kaikki kirkon edustajat eivät Suomessa lähteneet tällä linjalle: Tänään torstaina -lähetyksessä, joka myöskin löytyy elävästä arkistosta, elokuvasta keskustelevat pastori ja elokuvatutkija Matti Paloheimo ja edellä mainittu Esko Almgren. Almgren oli pahoillaan siitä, että elokuva oli saanut tarkastamolta esitysluvan, sillä se poikkesi evankeliumeista ja siten väärennöksenä loukkasi kristittyjä. Paloheimo näki asian toiselta kantilta ja piti hyvänä esitysluvan saamista.

Otsikon kysymykseen: Kristuksen viimeinen kiusaus on ohjaajalleen hyvin henkilökohtainen teos, jonka valmistuminen vei aikaa ja oli henkisesti raskas projekti. Scorsese totesi elokuvan tekemisen olleen eräänlaista rukousta. Vaikka kristillinen fundamentalismi ei ole enää Suomessa ja maailmalla pyrkinyt kajoamaan siinä määrin sanan ja taiteen vapauteen kuin vielä 1980-luvulla – Martin Scorsesekin sai kutsun paavi Franciscuksen luokse äskettäisen Silence-elokuvan tiimoilta – niin on hyvä muistaa, että sananvapauden rajoittaminen ole vierasta kristinuskon piirissä toimiville, sillä liian helposti meillä länsimaissa tulee mieleen vain fundamentalistisen islamin harjoittama taiteen vapauteen puuttuminen. Kristuksen viimeinen kiusaus ei ole hyökkäys Jumalaa sen paremmin kuin kristittyjäkään vastaan. Se on tutkimusmatka Jeesuksen inhimilliseen puoleen, puoleen, joka olisi messiaana toimimisen sijaan halunnut rakastaa ja saada lapsia. Itse löysin Jeesuksen ehkä ensimmäistä kertaa Scorsesen elokuvasta. Paloheimon sanoin Jeesus ja Jumala eivät tarvitse itselleen puolustajia.

 

Arvioitu elokuva: Kristuksen viimeinen kiusaus. Ohjaus Martin Scorsese. Käsikirjoitus Paul Schrader. Ensi-ilta 12.8.1988.

Artikkelikuvassa Willem Dafoe pääosassa Jeesuksena.


Tuomas Hurme

Kirjoittaja

Tuomas Hurme (s. 1987) on teologian maisteri, joka vapaa-ajallaan lukee kirjoja ja katselee elokuvia. Tajusi teini-ikäisenä katsottuaan Stanley Kubrickin elokuvia, että elokuvat voivat olla enemmän kuin viihdettä.


'Kristuksen viimeinen kiusaus – harrasta uskonnollisuutta vai jumalanpilkkaa?' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 2.4.2021 @ 0.59 Heli Karhumäki

    Katsoin elokuvan kauan sitten, aika tuoreeltaan. Tiesin siitä syntyneen kohun, mutta se ei herättänyt minussa kielteistä ennakkoasennetta. Olin noina aikoina vahvassa, uteliaassa hengellisen etsinnän ja kipeän kaipauksen tilassa, ja luin paljon Raamattua. Elokuva meni syvälle sydämeen. Jeesuksen tuska kosketti. Tarvitsin hänen inhimillisyyttään. Kun Jeesus valitsi jumalallisen tehtävänsä, sen merkittävyys kirkastui minulle kristittynä. Olin täynnä kiitollisuutta siitä, että Jeesus jaksoi valita oikein! Vaihtoehto olisi ollut ihmisten hylkäämistä, tien sulkemista Jumalan luo. Minulle elokuva oli syvästi puhuttelevaa evankeliumia. Ihmettelin, miten epäitsenäisiä ja hanakoita kielteiseen lauma-ajatteluun ihmiset ovat, kun antavat toisten päättää, onko elokuva hyväksi vai pahaksi. Mukavaa, että sinäkin näin siinä myönteistä arvoa. Terveisin Heli Karhumäki

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.