Jāzeps Grosvaldsin maalaus Painajaisen polku vuodelta 1916.

Kristinuskon kauhu ja pelastus

1: Painajainen – kauhu ja maailma

 Aivan ensiksi on syytä tiedostaa, että kun puhutaan pelastuksesta, oletetaan samalla, että on jotain, miltä tai mistä pelastusta tarvitaan. Pelastuspuheen varjoissa vaanii siis aina uhka. Se ei ole koskaan kaukana kauhusta.

Kirjailija Marko Hautala toteaa Kuolleiden valssi -teoksensa lopuksi, että ”hyvän kauhutarinan jälkeen tulee toisinaan tunne, joka tiivistyy Pitkä kuuma kesä -novellin sanoissa aivan kuin joku olisi hetken puhunut totta.

Aivan kuin joku olisi hetken puhunut totta.

Tämä on mielestäni loistava kiteytys. Olen katsonut elämäni aikana paljon kauhuelokuvia – ja jopa kirjoittanut yhden kauhuromaanin – mutta koskaan ei fiktio ole vetänyt vertoja tosielämän kauheuksille. Kauhuelokuvat eivät ole vieneet minulta yöunia, ne eivät ole jääneet mieleeni kummittelemaan. Toisin kuin esimerkiksi logoterapian kehittäjän Viktor Franklin kuvaus keskitysleirikokemuksistaan. Kirjassaan Ihmisyyden rajalla Frankl kertoo, kuinka vangit eräänä yönä huomaavat, että yksi heistä pyörii levottomana unissaan ja näkee selvästi painajaisia. Hetken mietittyään he päättävät kuitenkin olla herättämättä toveriaan, koska mikään painajainen ei voi olla hirvittävämpi kuin se todellisuus, johon hänet herätettäisiin. ”Hei, herää, se oli vain pahaa unta. Oikeasti olet täällä keskitysleirillä…”

Tällaisessa maailmassa me elämme.

Eikä kauheuksissa ole kyse vain ihmisen aikaansaannoksista. Olen usein ihmetellyt, miksi luonnosta puhutaan niin pehmein äänenpainoin. Läheinen luontoyhteys ja esimerkiksi yhteiskunnan patriarkaaliset rakenteet asetetaan usein vastatusten, vaikka nimenomaan ”luonto” jos mikä on usein äärimmäisen ”patriarkaalinen”.

Veikkauksen asiakaslehti X:ssä oli pari vuotta sitten juttu, joka käsitteli tasapeliä. Urheilumaailmasta siirryttiin lopuksi tarkastelemaan maailmaa yleisemmällä tasolla. Tässä pari sitaattia jutusta:

’Kiimassa olevat hirvet saattavat jättää keskinäisen uhittelun kesken ilman selkeää voittajaa ja häviäjää. Muuten eläimet yleensä selvittävät voittajat ja häviäjät: kuka on lauman alfa ja kuka beta. Tasapeli on oikeastaan luonnoton. Luonnossa ei esiinny kompromissia, staattista tilaa. Kamppailu ja selviytyminen on osa evoluutiota. Evoluutiobiologi ja ekologi Hanna Tuomisto Turun yliopistosta pitää tasapeliä monimutkaisena asiana, kun sitä tarkastelee biologian näkökulmasta. Tietysti monet lajit elävät rinnakkain ja sopusoinnussa, mutta silti käynnissä on jatkuva kilpailu. ”Jokainen yksilö tarvitsee tilan ja resurssin elääkseen. Jos eläin ei löydä ruokaa, se häviää. Kun petoeläin syö toista petoeläintä, käynnissä on jatkuva kamppailu. Aina toinen voittaa, toinen häviää.”

Tuomiston mukaan ihminen ei eroa mitenkään muista petoeläimistä. Eläimet luonnostaan ylikäyttävät resursseja, ja ihminen tekee täysin samaa. Vielä toistaiseksi resursseja on riittänyt, mutta Tuomisto ennustaa, että jossain vaiheessa luonnonvarat loppuvat kokonaan. ”Vaikka pidämme itseämme älykkäänä lajina, käyttäydymme kuin mikä tahansa eläin.”’

’(Ilkka Pernu, ”Kuka keksi tasapelin?”)

Valistusfilosofi Thomas Hobbes puhui luonnontilasta ”kaikkien sotana kaikkia vastaan” ja määritteli elämän ”ilkeäksi, väkivaltaiseksi ja lyhyeksi”. Markiisi de Saden mukaan jo luontokin opettaa, että heikot on annettu orjiksi.

Solidaarisuutta, myötätuntoa ja yhteyttä korostava luontohengellisyys on usein pikemminkin hengellisen elämän seuraus kuin lähtöpiste. Ihminen ei välttämättä kohtaa luonnossa rakastavaa Jumalaa, vaikka hän kuinka halailisi alpakankarvaponchossa pappilanpihan pajupihlajaa.

Aldous Huxley analysoi terävästi kirjassaan The Perennial Philosophy, että:

Aina kun Jumalan ajatellaan sisältyvän kokonaan aikaan, on Hänet taipumus nähdä pikemminkin ”numeenisena” kuin moraalisena olentona; rajoittamattoman voiman Jumalana – ei voiman, viisauden ja rakkauden Jumalana. Tällainen Jumala on tutkimaton ja vaarallinen hallitsija, jota lepytellään uhreilla; ei niinkään Henki, jota ylistetään hengessä. Tämä kaikki on vain luonnollista, koska onhan aika jatkuvaa tuhoutumista. Siispä Jumala, joka on täysin ajassa, on Jumala, joka tuhoaa yhtä nopeasti kuin luokin. Luonto on aivan yhtä käsittämättömän kauhistuttava, kuin se on viehättävä ja yltäkylläinenkin. Mikäli jumalallinen ei ylitä ajallista järjestystä, jossa se on kyllä läsnä, ja mikäli ihmisen henki ei ylitä aikaan sidottua sielua, ei Herran teitä ole mahdollista oikeuttaa ihmiselle. Universumissa ilmenevä Jumala on vastustamaton Olento, joka puhuu Jobille pyörremyrskystä, ja jonka tunnuksia ovat Behemot ja Leviatan, kotka ja sotahevonen.’

Minusta tuntuu, että yksi tapa ymmärtää kauhuelokuvien ja kauhukirjallisuuden vetovoima, on nähdä ne luonnontilan sensuroimattoman rehellisinä kuvauksina. Me emme mielellämme ajattele, mitä tuolla metsässä tapahtuu. Me mieluummin unohdamme veriset kynnet ja kulmahampaat. Kauhufiktio muistuttaa meitä maailman kauhistuttavista kasvoista mutta tekee sen turvallisesti kotisohvalta käsin.

Kauhutarinat ovat usein myös kuvauksia todellisuuden pohjimmaisesta absurdiudesta ja merkityksettömyydestä. Kuten Hautala kirjoittaa, ”kauhutarinat ovat täynnä synkkiä valaistumiskokemuksia, minuuden hajoamisia, kohtaamisia lopullisen toiseuden kanssa.”

Filosofi Bertrand Russellin kuuluisa kiteytys modernin tieteellisen maailmankuvan seurauksista on melkoinen kauhunovelli jo itsessään. Näin Russell kirjoittaa:

’Yleisesti ottaen tiede paljastaa meille tarkoituksettoman ja merkityksettömän maailman. Tällaisessa maailmassa, jos missään, on ihanteemme löydettävä kotinsa. Ihminen on sellaisten syiden tulosta, joilla ei ollut minkäänlaista päämäärää. Hänen alkuperänsä, kehityksensä, toivonsa, pelkonsa, hänen rakkautensa ja uskonsa eivät ole mitään muuta kuin sattumanvaraisten atomien kokoelma. Mikään into, sankaruus, ajatuksen tai tunteen voima ei voi kannattaa yksilön elämää yli kuoleman rajan. Kaikkien ihmisten aikojen saavutukset, kaikki omistautuminen, inspiraatio ja kirkkaimmankin päivän nerous on tuomittu hävitettäväksi, kun aurinkokunta lopulta kuolee. Ihmisen suurimmatkin saavutukset hautautuvat lopulta universumin raunioihin. Kaikki nämä asiat ovat – vaikka ehkä eivät vailla ongelmia – niin varmoja, että mikään filosofia, joka ne kieltää, ei voi kestää. Vain ja ainoastaan näiden totuuksien pohjalle, vain tämän pohjattoman epätoivon horjumattomalle perustalle, voidaan ihmissielun asumus tästedes rakentaa.’

(Why I Am Not a Christian. Suom. Aku Visala)

Tällainen ”epätoivon horjumaton perusta” kuulostaa painajaiselta. Ja tämä on sitä, mitä maallistuneella ajattelulla on meille tarjota. Olen vuosien mittaan pyrkinyt haastamaan tällaista todellisuuskäsitystä. Olen kirjoittanut, puhunut, räpännyt ja jopa huutanut kristillisen uskon kauneudesta ja naturalistisen maailmankuvan puutteista. Olen halunnut herätellä ihmisiä nihilismin painajaisesta. Tämän takia monenlaisten kristittyjen on ollut helppo olla samaa mieltä kanssani.

Nyt aion kuitenkin mennä pidemmälle. Aion kysyä: Edustaako kristillinen julistus sittenkään herätystä painajaisesta? Itse asiassa onko se edes hyvä uutinen – ilosanoma? Minusta nimittäin näyttää siltä, että mikäli kristinusko sellaisena kuin se usein esitetään on totta, on todellisuus vielä paljon kammottavampi, kuin Hobbesin kaikkien sota kaikkia vastaan tai Russellin merkityksetön maailma. Ehkä ihmisiä ei edes kannattaisi herätellä. Ehkä armollisempaa olisi antaa heidän vain nukkua. Koska kuten Viktor Frankl vankitovereineen ymmärsi, painajainenkin on parempi kuin keskitysleiri.

2: Keskitysleiri – kauhu ja Jumala

 Reformaattori Martti Luther kirjoittaa teoksessaan Sidottu ratkaisuvalta näin:

’Tässä on uskon ylin aste: uskotaan laupeaaksi hänet, joka tekee niin harvat autuaiksi ja joka niin monet tuomitsee kadotukseen, uskotaan vanhurskaaksi hänet, joka oman tahtonsa mukaisesti meidät ehdottomasti tekee kadotukseen tuomittaviksi, niin että hän, Erasmuksen esityksen mukaan, näyttää nauttivan kurjien tuskista ja ansaitsevan paremminkin vihaa kuin rakkautta. Jos minä siis jotenkin voisin käsittää, millä tavalla se Jumala on laupeas ja vanhurskas, joka osoittaa niin suurta vihaa ja nurjamielisyyttä, ei usko olisi tarpeen.’

(Suom. A. E. Koskenniemi)

Näinkin Luther kirjoittaa:

’Kun siis järki kiittää Jumalaa siitä, että hän pelastaa ansiottomat, mutta syyttää häntä siitä, että hän tuomitsee kadotukseen ne, jotka eivät ole sitä ansainneet, se osoittautuu syylliseksi siinä, ettei se kiitä Jumalaa Jumalana, vaan oman etunsa palvelijana, toisin sanoen, se etsii ja kiittää omaansa, ei Jumalaa eikä sitä, mikä Jumalan on. Mutta jos sellainen Jumala, joka seppelöi ansiottomat, on sinulle mieleen, niin ei hän ansiottomat kadotukseen tuomitsevanakaan saa olla sinulle vastenmielinen.’

(Suom. A. E. Koskenniemi)

Ja vielä:

’Jää kuin jääkin järjenvastaisuudeksi – järjen arvostelun mukaan – se, että oikeudenmukainen ja hyvä Jumala vapaalta ratkaisulta vaatii mahdottomia, että hän, vaikka vapaa ratkaisu ei voi tahtoa sitä, mikä hyvä on ja vaikka se ehdottomasti on synnin orja, kuitenkin lukee tämän sen syyksi, ja että hän jättämällä Hengen antamatta, ei ensinkään toimi sen lempeämmin tai armollisemmin kuin jos paaduttaa tai sallii paaduttavan. Tähän järki jälleen sanoo, että se ei todista hyvästä ja lempeästä Jumalasta. Tämä ylittää liiaksi sen käsityskyvyn, eikä se voi ottaa itseään vangiksi, niin että uskoisi sen Jumalan hyväksi, joka näin toimii ja arvostelee, vaan se tahtoo, syrjäyttäen uskon, koetella, nähdä ja käsittää, kuinka hän on hyvä, ei julma. Silloin se kyllä käsittäisi, jos Jumalasta sanottaisiin tällä tavalla: Ei hän ketään paaduta, ei hän ketään tuomitse kadotukseen, vaan hän armahtaa kaikkia, hän pelastaa kaikki; nyt, kun helvetti on hävitetty ja kuolemanpelko poistettu, ei tarvitse pelätä mitään tulevaa rangaistusta. Siksipä se noin kuumeisesti yrittää tehdä Jumalan syyttömäksi ja puolustaa häntä oikeamielisenä ja hyvänä. Usko ja Henki sitä vastoin arvostelevat toisin: nämä uskovat Jumalan hyväksi, vaikka hän tuhoaisi kaikki ihmiset.’

(Suom. A. E. Koskenniemi)

Tätä viimeistä virkettä on ehkä hyvä kaiuttaa hetken aikaa mielessä: ”Uskovat Jumalan hyväksi, vaikka hän tuhoaisi kaikki ihmiset… Vaikka hän tuhoaisi kaikki ihmiset… Tuhoaisi kaikki ihmiset…”

Tällaisesta näkemyksestä on tapana käyttää termiä ”voluntarismi”. Voluntarismi korostaa tahdon asemaa suhteessa järkeen. Voluntarismin käypä määritelmä löytyy Sokoksen kauppakassin kyljestä: ”Tärkeintä on että omat valinnat on omia. Se tekee niistä hyviä.”

Anglikaanipappi, kirjailija ja Cambridgen professori William Inge kirjoitti toisen maailmansodan aikoihin, että ”jos me haluaisimme löytää syntipukin, jonka harteille laskea kurjuudet, joilla Saksa on maailmaa koetellut… Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että pahin kyseisen maan pahoista neroista ei ole Hitler tai Bismarck tai Fredrik Suuri, vaan Martti Luther… Luterilaisuus palvoo Jumalaa, joka ei ole oikeudenmukainen eikä armollinen…”

 Kuulostaako Ingen analyysi kohtuuttomalta? Ehkä. Mutta vaikea johtopäätöstä on kiistääkään, kun Luther itse kirjoittaa tällaisia virkkeitä: ”Jos sellainen Jumala, joka seppelöi ansiottomat, on sinulle mieleen, niin ei hän ansiottomat kadotukseen tuomitsevanakaan saa olla sinulle vastenmielinen.”

Jos tämä ei ole puhdasta kauhua, niin mikä sitten?

Marko Hautala kirjoittaa nimittäin kauhun olemuksesta näin:

’Filosofi Eugene Thackerin mukaan latinan occultus tarkoittaa jotakin niin kätkettyä, ettei se voi paljastaa mitään muuta kuin loputtoman kätkettyytensä. Kauhutarinassa on viime kädessä kyse juuri siitä, uhasta jonka juuret katoavat esikielelliseen ja -historialliseen hämärään. Se voi saada räikeitä ilmiasuja, mutta perimmäinen olemus jää viimeisen rivin jälkeenkin hahmottomaksi ja puoliksi varjoihin.’

Minä olen luterilaisen kulttuurin kasvatti. Olen joutunut miettimään, onko kiinnostukseni kauhua kohtaan peruja vielä luonnontilan väkivaltaa ja kosmista nihilismiäkin syvemmälle yltävästä pelosta. Koska mikä voisi olla ”loputtomasti kätketympää”, kuin sellaisen Jumalan tahto, joka on ”laupeas ja vanhurskas”, mutta joka osoittaa siitä huolimatta ”suurta vihaa ja nurjamielisyyttä”? Jumalan, joka ”vapaalta ratkaisulta vaatii mahdottomia” ja tuomitsee ansiottomat kadotukseen? Ehkä olenkin jo vuosikymmeniä – tiedostamattani – valmistautunut kohtaamaan Sidotun ratkaisuvallan arvaamattoman ja mielivaltaisen Jumalan; Jumalan, joka ei ole oikeudenmukainen eikä armollinen.

Kuten teologi ja psykoanalyytikko Matti Hyrck kirjoittaa teoksessaan Onko Jumala hyvä? Antaako psykoanalyysi vastauksen?:

’Voi tuntua yllättävältä, että ajatus helvetistä ja vihaavasta Jumalasta toisi ihmiselle turvallisuutta. Tämä ajatus on kuitenkin tunnetasoisesti varsin johdonmukainen. Kyse on varautumisesta pahimpaan. Pahimpaan varautunut ei tule yllätetyksi sinisilmäisenä, lapsellisen hyväuskoisena ihmisenä, joka kuvitteli Jumalan aina vain rakastavan. Jos tämä usko osoittautuu lopulta katteettomaksi toivekuvaksi, ihminen putoaa todella korkealta. Sellainen sattuu ratkaisevan paljon enemmän kuin jos on jo etukäteen varautunut siihen, että lopulta voi kuitenkin käydä huonosti. Kaikkein tuskallisinta on pettyä hyvään objektiin, jos on ensin luottanut sen hyvyyteen ja sitten havainnut, että objekti lopulta osoittautuikin pahaksi. Pahimpaan varautunut henkilö voi sen sijaan lohduttaa itseään: ”Arvasinhan minä, että näin siinä lopulta kuitenkin kävisi!”’

Aivan kuin joku olisi hetken puhunut totta.

3: Väärinkäytetty sana – Jumala ja ”itämaiset vaikutteet”

 Onneksi Luther ei ole ainoa, jolla on Jumalasta jotakin sanottavaa. Vaikka tämän päivän Suomessa tieteellinen naturalismi onkin eräänlainen maailmankatsomuksellinen oletusasetus, ei maallistuminen ole koko totuus. Luterilaisen kirkon jäsenmäärä kyllä laskee, ja gallupien jumalausko kutistuu kohisten, mutta erilaiset henkisyyden muodot herättävät yhä kiinnostusta.

Niin sanotussa ”uushenkisyydessä” ei sinänsä ole mitään erityisen uutta. Kuten dosentti Jyri Komulainen Kotimaa-lehden kolumnissaan muistuttaa, ”jo suuret ikäluokat omaksuivat 1960-luvun kuohuissa suuren määrän itämaisia vaikutteita”. Komulaisen mukaan vaihtoehtoinen henkisyys on länsimaissa ilmiönä jo ennemmin valtavirtaa kuin vastakulttuuria.

Kärjistäen voisi ehkä sanoa, että siinä missä tieteellisen maailmankuvan nimeen vannovat materialistit haastavat liian positiivisen tulkinnan luomakunnasta, kyseenalaistavat uushenkisyyden harjoittajat liian negatiivisen näkemyksen Jumalasta.

Ja tästä minun on vaikea olla pahoillani.

Soto-koulukuntaan kuuluva zenbuddhalainen pappi ja entinen punk-muusikko Brad Warner todistaa väkevästi vuonna 2014 ilmestyneessä Tricycle-artikkelissaan ”How to practice with God”. Otsikkonsa mukaisesti jutussa käsitellään Jumalaa. Warner kirjoittaa, että:

’Mestari Dogen, edustamani buddhalaisuuden suuntauksen perustaja, jätti sen mieluummin kokonaan nimeämättä. Hän kutsui sitä vain ”siksi”. Hän sanoi, että ”se” on ääretön ja älykäs, että ”se” näkee ja tietää kaiken, että ”se” on myötätunnon ja totuuden lähde, ja että me olemme ”siihen” intiimissä yhteydessä. Keskiajan Japanissa ”sille” ei ollut muuta nimeä. Mutta meillä on. Ja se nimi on Jumala.’

Warner jatkaa:

’Harjoituksemme altistaa meidät universumin perimmäiselle todellisuudelle. Tämä perimmäinen todellisuus ei ole vain sattumanvaraisessa vuorovaikutuksessa olevaa kuollutta materiaa. On olemassa järjestys ja kauneus ja totuus. Universumimme on kokonaan elossa. Me itse olemme tämän elämän, järjestyksen, kauneuden ja totuuden ilmauksia. Buddhalaisina me pyrimme sovittamaan käytöksemme ja harjoituksemme tähän universumin perimmäiseen järjestyneeseen ja elävään totuuteen. En usko, että on liikaa sanottu, että me etsimme buddhalaisessa harjoituksessa Jumalan tuntemista. En usko, että edes se on liiaksi sanottu, että me pyrimme tottelemaan Jumalan tahtoa. Ymmärrän, että tällainen näkemys on kiistanalainen. Jotkut länsimaiset buddhalaiset reagoivat hyvin voimakkaasti ajatukseen, että buddhalaisuudella olisi mitään tekemistä Jumalan kanssa. Ymmärrän tämän. Sana ”Jumala” on ollut niin väärinkäytetty, että on täysin järkevää yrittää pysyä siitä mahdollisimman kaukana.’

Ja kuitenkin Warner toteaa, että:

”Aina kun buddhalaisuus on levittäytynyt yhdestä yhteiskunnasta toiseen, on se löytänyt harmonian yhteiskunnan vallitsevien uskomusten kanssa. Samaan aikaan se on työskennellyt hienovaraisesti muuttaakseen nuo uskomukset sopusointuisemmiksi universumin perimmäisen totuuden kanssa. Ehkä meidän velvollisuutemme länsimaisina buddhalaisina ei ole repiä yhteiskunnan hallitsevaa jumalauskoa alas, vaan auttaa sitä muuttumaan rationaalisemmaksi ja todenmukaisemmaksi.”

Vaikka olen itse luterilainen pappi, on minusta aivan selvää, että Lutherin puheet ihmisiä mielivaltaisesti pelastavasta ja tuhoavasta Jumalasta ovat Jumala-sanan väärinkäyttöä. Jos tavoitteena on ohjata ihmisiä armollisen Jumalan luo, paljastuu luterilainen perinne näiltä osin pikemminkin osaksi ongelmaa kuin ratkaisua. Miksi ihmeessä ihminen, joka on saanut elävän kokemuksen myötätuntoisesta ja kauniista perimmäisestä todellisuudesta, haluaisi korvaansa lotkauttaa järjenvastaiselta ja moraalittomalta tuntuvalle julistukselle?

Ei liene sattumaa, että nimenomaan ”itämaiset vaikutteet” vetivät puoleensa niin 1960-luvun vaihtoehtoväkeä kuin 1990-luvun straight edge -punkkareitakin. Kun pastori Kari Kuula yritti Herran vuonna 2021 käynnistellä Suomessa keskustelua eläinten kohtelusta tehotuotannon rattaissa, reagoitiin ajatuksiin kirkon piirissä kuin kyse olisi pahimmanlaatuisen ekoterroristin loukkaavasta radikalismista. Sen sijaan Krishna-liikkeen länsimaihin tuonut Bhaktivedanta Swami Prabhupada valisti amerikkalaisia jo vuosikymmeniä sitten, että ”lihansyönnin lopettaminen ei itse asiassa ole vielä Krishna-tietoisuutta, se on vain sivistynyttä ihmiselämää.”

Prabhupada liittyi näkemyksellään ”itämaisten vaikutteiden” pitkään perinteeseen. Buddhalainen mietelausekokoelma Dhammapada julistaa jo parintuhannen vuoden takaa, että: ”Ihminen, joka vahingoittaa eläviä olentoja, ei ole henkisesti kehittynyt. Sen sanotaan olevan henkisesti kehittynyt, joka on vaaraton kaikille eläville olennoille.”

Myös kristillinen julistus pelastuksesta kuulostaa epäilemättä moniin ”itämaisiin korviin” auttamattoman egoistiselta. Ettäkö yksittäiset ihmiset pyrkisivät kilvan taivaaseen ja toivottelisivat siinä sivussa toisia helvettiin? Näkemys on varsin kaukana esimerkiksi mahayana buddhalaisuuden bodhisattva-ideaalista, jossa tavoitteena on valaistuminen kaikkien olentojen hyödyksi. Kuten neljästä valasta ensimmäinen jo toteaa: ”Vannon, että vapautan lukemattomat olennot.”

On totta, että kristinuskon vaikutus länsimaiseen kulttuuriin ja ihmisoikeuksiin on ollut merkittävä. Esimerkiksi Rooman valtakuntaa ja varhaiskeskiaikaa tutkinut professori Kyle Harper on esittänyt, että erityisesti kristinuskon ilmaantuminen Rooman valtakuntaan käynnisti prosessin, jossa jokaisen ihmisen moraalinen asema vähitellen vahvistettiin. Kristillisen näkemyksen tasa-arvosta voi tiivistää esimerkiksi näin: Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Kristus on kuollut kaikkien puolesta. Kristuksessa kaikki ovat yhtä: juutalainen ja kreikkalainen, mies ja nainen, orja ja vapaa.

Toisaalta voisi myös ajatella, että esimerkiksi Bhagavad Gita – tuo ”joogien Raamattu” – menee vielä Paavaliakin pidemmälle julistaessaan, että ”itseoivalluksen saavuttaneet näkevät samalla tavalla nöyrän ja oppineen papin, lehmän, elefantin, koiran ja kastittoman”. Ainakaan Taavi Kassilan kommentaari ei jätä asian suhteen mitään epäselväksi. Kassila kirjoittaa, että kun henkinen oppilas on vakiintunut Itseoivalluksen tilaan, ”hän näkee Jumalan kaikessa ja kaikkialla: hän näkee niin ylhäiset ja kaikkein rikkaimmat kuin kaikkein köyhimmät ja alhaisessa asemassa maailmassa elävät, niin eläimet, kasvit, joet, vuoret kuin kivetkin yhden ja saman jumalallisen tietoisuuden ilmentyminä. Jumalallinen rakkaus kumpuaa hänestä nyt kaikkia maailman olentoja kohtaan.”

Näiden esimerkkien valossa on hyvä kysymys, pitäisikö kristityn siis surkutella ”itämaisten vaikutteiden” hiipimistä länsimaiseen valtavirtaan. Ainakin itse antaisin rippilapselle paljon mieluummin luettavaksi Bhagavad Gitan kuin Sidotun ratkaisuvallan.

4: Jumalapuhe painajaisen ja keskitysleirin ristipaineessa

Kuinka kristityn sitten tulisi puhua pelastuksesta tilanteessa, jossa kristillinen yhtenäiskulttuuri kuihtuu silmissä? Minusta näyttää siltä, että kun tiedesivujen ja uushenkisyyden näkökulmat otetaan huomioon, on jumalapuheen edettävä niin sanotusti Skyllan ja Kharybdiksen – noiden myyttisten meripetojen – välissä.

Toisella puolella vaanivaa hirviötä voi nimittää ”rationalismiksi”. Rationalistisessa julistuksessa Jumala samastetaan liiaksi luontoon ja maailmaan. Tällaisen jumalapuheen seuraukset ovat parhaimmillaan naiiveja näkemyksiä, jotka luonnontieteilijä on kärkäs kiistämään; pahimmillaan väkivaltaisia toimintasuosituksia, jotka fasisti on innokas toteuttamaan. Kuten Aldous Huxley kiteytti, universumissa ilmenevä Jumala on vastustamaton Olento, joka tuhoaa yhtä nopeasti kuin luokin, ja jonka teitä ei ole mahdollista oikeuttaa ihmiselle. Liian paljon luonnollista teologiaa johtaa siis helposti painajaiseen.

Vastarannassa vaanii toisenlainen peto, kutsukaamme sitä ”voluntarismiksi”. Voluntaristisessa julistuksessa Jumalan kytkös luontoon ja maailmaan katkaistaan kokonaan. Uskosta tulee – niin – uskon asia. Se on täysin sokeaa, eikä sitä voi kommunikoida ulkopuolisille. On vain uskottava, vaikka järki ja moraalitaju kuinka protestoisivat vastaan. Erilaiset uskovaiset vetoavat kukin pyhiin kirjoituksiinsa, argumentoivat oman esiymmärryksensä sisältä käsin, ja ihmettelevät sitten, että mikä on kun ei vastapuoli vakuutu. Lopulta voluntarismin seuraukset ovat samat kuin rationalisminkin: Herran teitä ei ole mahdollista oikeuttaa ihmiselle. Jumala on hyvä, vaikka hän ensin paaduttaisi ja sitten tuhoaisi kaikki ihmiset. Liian vähän luonnollista teologiaa johtaa siis helposti keskitysleirille.

Lisäksi näyttää siltä, että kumpikin vaihtoehdoista on omiaan tukemaan maallistumiskehitystä ja ateismia. On selvää, ettei maailma sellaisena kuin se meille näyttäytyy tyydytä ihmisen moraalista kaipausta. Maailma tuntuu usein väkivaltaiselta, absurdilta, merkityksettömältä. Puheet ”Älykkäästä suunnittelijasta” kuulostavat moniin korviin lähinnä lapsellisilta. Kuten Rope Kojonen on Teologisessa Aikakauskirjassa summannut: ”Suunnitteluargumenttien kriitikot kiinnittävät edelleen huomiota biologisen evoluution satunnaisilta ja julmilta vaikuttaviin piirteisiin.”

Myös voluntarismi johtaa helposti jumalankieltämiseen. Nythän ”satunnaisia ja julmilta vaikuttavia piirteitä” ei heijasteta Jumalaan maailman kautta, pikemminkin ne paikannetaan suoraan Jumalaan. Onko siis ihmekään, että moni vetää tilanteesta lopulta johtopäätöksen, että ehkä Jumalaa ei edes ole olemassa? Kuten Umberto Econ Ruusun nimi -romaanin munkkinoviisi pohtii: ”Kuinka voi olla olemassa tarpeellinen olento, joka kokonaan koostuu mahdollisesta? Mikä ero silloin on Jumalan ja alkuvoimaisen kaaoksen välillä? Eikö se, että väitetään Jumalan olevan ehdottoman vapaa omien päätöksiensä suhteen, merkitse sitä, että on todistettu ettei Jumalaa ole olemassa?”

Olisiko luterilaisen papin siis aika luovuttaa, ja yksinkertaisesti vain hyväksyttävä, että kirkkokansa harmaantuu silmissä? Vai olisiko hänen edettävä ikään kuin käyttäjäkyselypohjalta ja mukautettava julistuksensa kulloisenkin korvasyyhyn mukaiseksi?

Ei kumpaakaan. Kristinusko on ilosanoma pelastuksesta. Se on sanoma, joka ei vanhene. Sitä ei ole syytä muuttaa tai uudistaa. Pikemminkin minusta näyttää siltä, että mitä vanhemmista teologisista painotuksista on kyse, sitä paremmin ne vastaavat niin naturalistien kriittisiin huomioihin maailmasta kuin uushenkisyydestä ammentavien intuitioihin Jumalasta.

5: Kaksi luontoa, kaksi lankeemusta

On tärkeää tiedostaa, että kristillisessä traditiossa vaikuttaa kaksi hyvin erilaista käsitystä luonnosta ja lankeemuksesta.

Toisen niistä mukaan Jumala on ensin luonut maailman eheäksi ja hyväksi. Tämän jälkeen Jumala on korottanut ihmisen luonnontilasta erityisen armon tilaan, siis ”Edeniin”. Kun lankeemus tapahtuu, ihminen putoaa kohotetusta armon tilasta osaksi luonnollista maailmaa, johon kärsimys ja kuolema kuuluvat oleellisina osina. Pelastuksessa on kyse ennen kaikkea ihmisen ja Jumalan välisen suhteen korjautumisesta: syyllisyydestä ja sovituksesta.

Toinen näkemyksistä korostaa, että lankeemus koskee ihmiskunnan lisäksi koko kosmosta. Mikään luonnossa ei ole ”puhdasta” tai ”neutraalia”. Luomakunnan läpäisevä kärsimyksen ja kuoleman todellisuus ei ilmennä Jumalan tahtoa. Kyse on langenneen maailman tapaturmaisista piirteistä, joiden vankina koko luomakunta huokaa raskaasti. Pelastuksessa on siis kyse koko kosmoksen kirkastamisesta: uudesta taivaasta ja uudesta maasta.

Näkemyksistä jälkimmäinen vastaa hyvin skeptikkojen huomioita: Luonnon väkivaltaiset piirteet eivät tue ajatusta rakastavasta Luojasta. Se vastaa myös itämaisten uskontojen intuitioita. Hindulaisissa ja buddhalaisissa perinteissä on hyvin ymmärretty, että koko maailmassa – ei vain ihmisten välisissä suhteissa – on jotain pahasti vinossa. Oivallusta on sanoitettu eri perinteissä eri käsitteillä. On puhuttu maailmasta illuusiona, ”mayana”, josta on syytä herätä; on puhuttu syntymän ja kuoleman kiertokulusta, ”samsarasta”, josta on syytä vapautua. Ja vaikka buddhalaisuuden keskeinen käsite, ”dukkha”, usein suomennetaankin kärsimykseksi, tulee sen merkitys kokonaisvaltaisemmin ilmi Bob Dylan -sitaattina: ”Behind every beautiful thing there’s been some kind of pain.” Maailma ei koskaan täysin tyydytä, se jättää aina janoiseksi.

Mutta mitä sanoo Raamattu? Onko kristinuskon näkemys maailmasta niin positiivinen, kuin mitä ensimmäinen käsitys antaa ymmärtää? Onko pelastuminen juridinen transaktio, jossa syyllisyydet ja asiaan kuuluvat hyvitykset vaihtuvat ihmisen ja Jumalan välillä neutraalin luomakunnan näyttämöllä?

Ei mikäli Uutta testamenttia on uskominen. Jo muutaman jakeen kautta tilanteesta piirtyy varsin toisenlainen kuva. Me emme elä luonnollisessa maailmassa. Totuus on paljon, paljon synkempi. Me olemme erilaisten kosmisten valtojen ja voimien vankeina – synnin, kuoleman ja Perkeleen vaikutuspiirissä, tämän maailman ruhtinaan hovissa – ja juuri siksi me tarvitsemme pelastusta.

Ef. 2:1-2: ”Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden. Ennen te elitte niiden vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä.”

Kor. 4:4: ”Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva.”

Joh. 14:30-31: ”Paljon en kanssanne enää puhu, sillä tämän maailman ruhtinas on jo tulossa. Mitään valtaa ei hänellä minuun ole, mutta tämän täytyy tapahtua, jotta maailma tietäisi, että minä rakastan Isää ja teen niin kuin Isä on minun käskenyt tehdä. Nouskaa, me lähdemme täältä!”

Room. 8:38-39: ”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”

Ef. 1:20-22: ”[Se on sama väkevä voima,] jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista ja asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa, ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa. Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi.”

Ef. 3:10: ”Näin myös avaruuden henkivallat ja voimat tulevat seurakunnan välityksellä tuntemaan Jumalan viisauden kaikessa moninaisuudessaan.”

Ef. 6:11-12: ”Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan.”

Joh. 8:23: ”Jeesus sanoi heille: ’Te olette lähtöisin alhaalta, minä ylhäältä. Te kuulutte tähän maailmaan, mutta minä en tähän maailmaan kuulu.”

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Kuten ortodoksiteologi David Bentley Hart muistuttaa:

”Puhe pelastuksesta Kristuksessa, sellaisena kuin se ilmenee vanhimmissa kristillisissä lähteissä, heijastelee aikansa oletuksia. Mutta kenties sen vallankumouksellinen merkitys kykenee murskaamaan kaikki oletukset kadottamatta voimaansa. Se voi jopa elää pidempään kuin ääneen lausumaton – ja valitettavaa kyllä, mekanistinen – metafysiikka ja kosmologinen käsitys todellisuudesta, joka muodostaa modernin ajan hallitsevan kosmisen mytologian.”

(Theological Territories)

Niin. On hyvä kysymys, ovatko Uuden testamentin näkemykset lopulta kovinkaan kaukana omasta ajastamme. Marko Hautalan mukaan kauhutarinat muistuttavat meitä siitä, että uhka ei ole koskaan lopullisesti tuhottavissa: ”Niin kauan kuin syvimmissä hermoverkoissamme on hirviön mahdollisuus, hirviö on olemassa.”

On toki mahdollista, että kauhutarinoiden tarve on peruja esimodernin ajan pimeydestä, ja että tieteen valo tulee lopulta häätämään viimeisetkin varjot hermoverkkojemme kellareista. Tai sitten ei. On myös hyvin mahdollista, että juuri kauhutarina tavoittaa hetkellisesti sen sitkeän, hämärän, puistattavan aavistuksen, joka yön pimeinä tunteita hiipii sydämeen kuin haudanryöstäjä ja kuiskaa kylmäävällä äänellä: Me elämme läpeensä langenneessa maailmassa, jossa asiat eivät ole koskaan niin kuin niiden pitäisi olla.

Jos joku syyllistää kristinuskoa siitä, että sen julistus on maailmalle vierasta, on syytös syytä ottaa mitä kauneimpana kohteliaisuutena.

6: Pelastus – ”Jokainen kieli on ylistävä Jumalaa”

 Pelastuspuheen kannalta ei siis ole lainkaan merkityksetöntä, kumpi näkemys luonnosta ja lankeemuksesta valitaan. Tämän lisäksi on syytä muistaa, että aina kun puhutaan pelastuksesta, puhutaan väistämättä myös siitä, mitä Jumalalla tarkoitetaan; siitä, kuka Jumala on.

Kuten David Bentley Hart havainnollistaa:

”Valtavirraksi kehittynyt traditio esittää meille kolme perustavanlaatuista väitettä, joista mitkä tahansa kaksi voivat olla yhtä aikaa totta, mutta kaikki kolme eivät koskaan: että Jumala loi vapaasti kaiken olemattomuudesta, että Jumala on itse Hyvyys, ja että on varmaa tai ainakin mahdollista, että jotkut järjellisistä olennoista kärsivät ikuisen eron Jumalasta.”

(The Hidden and the Manifest)

Kerrataan vielä väitteet: 1) Jumala loi vapaasti kaiken olemattomuudesta, 2) Jumala on itse Hyvyys, 3) On varmaa tai ainakin mahdollista, että jotkut järjellisistä olennoista kärsivät ikuisen eron Jumalasta.

Joku väitteistä on siis hylättävä.

Yksi vaihtoehto on kieltää väitteistä ensimmäinen ja kiistää tyhjästä luominen, creatio ex nihilo. Esimerkiksi Platonin Timaioksen luojajumala, demiurgi, kykenee ainoastaan järjestämään alkukaaoksen. Jumala ei siis niinkään luo kuin muovaa universumin atomisesta materiasta.

Muslimifilosofi ja lääkäri Abu Bakr al-Razi esitti 900-luvulla, että ikuisia prinsiippejä on viisi: Jumalan lisäksi sielu, materia, aika ja tila. Filosofi Peter Adamson tulkitsee, että al-Razin motiivina oli puolustaa ajatusta Jumalan hyvyydestä: ”Kuten kuka tahansa lääkäri, hän joutui kohtaamaan maailmaan sisältyvän kärsimyksen valtavan määrän. Ja koska hän oletti, että Jumala on täydellisen hyväntahtoinen ja viisas, hän ei voinut uskoa, että olemassa oleva universumi oli yksinkertaisesti Jumalan tahdon seurausta.”

Toinen vaihtoehto on kieltää väitteistä keskimmäinen, siis se, että Jumala on itse Hyvyys. Kuten olemme jo nähneet, Luther tekee Sidotussa ratkaisuvallassa juuri näin. Toki Luther muodollisesti puhuu ”hyvyydestä”, mutta hän määrittelee käsitteen sisällön niin kauaksi sanan yleisestä käyttötavasta, että se muuttuu merkityksettömäksi.

Kolmannen väitteen kieltäminen tarkoittaa käytännössä universalismin hyväksymistä. Toisin kuin joskus oletetaan, universalismi ei kiellä helvetin olemassaoloa – ainoastaan sen, että helvettiin joutuminen tarkoittaisi ikuista eroa Jumalasta. Tällaista näkemystä ovat edustaneet esimerkiksi Origenes, Gregorios Nyssalainen, Sergei Bulgakov ja David Bentley Hart.

Esittelen nyt lopuksi universalistisen vision pelastuksesta. Jotta näkemys olisi helpommin ymmärrettävissä, on ensin kuitenkin syytä palauttaa mieleen kolme näkökulmaa.

Luominen ja kenosis

Ensimmäinen niistä on ajatus kenosiksesta – siis tyhjentymisestä. Yleensä kenosiksella tarkoitetaan sitä, että syntyessään ihmiseksi Kristus tyhjensi itsensä taivaallisesta kunniastaan. Käsitteen voi kuitenkin ymmärtää myös laajemmin. Kuten Sergei Bulgakov riipaisevasti kirjoittaa:

”Jumala on rakkaus, mutta maailma sisältää ilkeyttä, taistelua ja vihaa. Maailma on täynnä luontokappaleiden mittaamatonta kärsimystä. Itku ja valitus kohoaa taivaaseen, mutta taivas pysyy mykkänä ja vailla vastausta. Sellainen on Isän rakkauden kenosis.”

(The Comforter)

Jos Jumala on Absoluutti, ääretön aktuaalisuus – jotain, mitä suurempaa ei voi ajatella – tarkoittaa luominen sitä, että Jumala tekee omassa olemisessaan ikään kuin “tilaa” maailman tulemiselle. Maailman oleminen on tyhjästä luotua lahjaa, joka sijaitsee Jumalan omassa olemisessa.

Aavistus tilaa antavasta, transsendentista Jumalasta on nähdäkseni myös itämaisen hengellisyyden syvää pohjavirtaa. Kuten Lao Tse maalailee Tao Te Ching -klassikossaan:

”On Ykseys,

ennen taivasta ja maata.

Hiljainen ja tyhjä,

riippumaton ja muuttumaton,

alati toistuvassa liikkeessä, katoamaton,

sitä voi sanoa taivaan ja maan äidiksi.

En tiedä sen nimeä,

vastahakoisesti nimitän sitä Taoksi,

haluttomasti nimitän Suureksi…”

(Suom. TaoLin)

Tämän kenoottisen, kärsivällisen, tilaa ja vapautta antavan jumaluuden äärimmäinen ilmentymä on tietenkin Kristuksen risti. Se “hulluus” ja “heikkous”, jonka Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä langenneen maailman mittapuulla on “viisasta” ja “voimakasta”. Viimeistään risti paljastaa luonnollisena pidetyn luonnottomaksi – luotaa lankeemuksen syvyyden. Viimeistään ristissä näyttäytyy jumaluuden ydin, joka on ollut salattuna maailman luomisesta saakka. Kyse ei ole voiman ja vallan ja mahdin pelottavasta majesteettisuudesta, ukkosenjylinästä tai mannerlaattojen liikkeistä. Kyse on jostain vielä paljon järisyttävämmästä. Kuten Krishna Bhagavad Ghitan lopussa vetoaa: ”Kuuntele vielä kerran, ole hyvä, se kaikista suurin salaisuus, minun korkein sanomani: ’Minä rakastan sinua niin paljon!’”

Neljä syytä

Seuraavaksi on syytä palauttaa mieleen – niin – neljä syytä. Ne ovat peräisin Aristoteleelta ja kuuluvat oleellisesti esimoderniin ajatteluun.

Materiaalinen syy viittaa aineeseen, josta objekti koostuu. Kausaalinen syy on synnyttänyt objektin. Mekanistis-materialistisessa maailmankuvassa hyväksytään vain nämä kaksi syytä. Aristoteles ei kuitenkaan lopeta tähän. Hän puhuu niiden lisäksi vielä formaalisesta syystä, joka viittaa muotoon, jonka aine on saanut, sekä finaalisesta syystä, joka kuvaa objektin luontaisia taipumuksia, päämääriä tai tarkoituksia.

Kuten Tieteen termipankki muistuttaa, neljä syytä ”eivät ole toisistaan riippumatta itsenäisesti toimivia, vaan olion tai tapahtuman ymmärtäminen edellyttää kaikkien näiden syiden selvittämistä”. Kyse on siis ikään kuin asioiden loogisesta rakenteesta: tammenterhosta kasvaa suotuisissa olosuhteissa aina tammi, ei koskaan jääkiekkomaalivahti Jukka Tammi.

Terminator-paradoksi

Viimeiseksi on hyvä muistaa, että aina kun aletaan puhua ajasta ja ikuisuudesta, ollaan tekemisissä arkijärjen kannalta hämmentävien asioiden kanssa. Siksi on syytä tehdä pieni ekskursio elokuvataiteen pariin ja puhua hetki James Cameronin toimintaklassikosta Terminator – tuhoaja. Käsite ”Terminator-paradoksi” on nimittäin tuttu monille scifi-elokuvien ystäville.

Terminatorin maailmassa supertietokone nimeltä Skynet on tullut tietoiseksi ja käynnistänyt sodan ihmiskuntaa vastaan. Ihmisten vastarintajoukkoja johtaa mies nimeltä John Connor. Elokuvan alussa Skynet lähettää robotin, siis Terminatorin, aikakoneella menneisyyteen 1980-luvulle tappamaan Johnin äidin Sarahin ja siten estämään Johnin syntymän. Onneksi myös ihmiset onnistuvat lähettämään ajassa soturin, Kyle Reesen. Reesen tehtävänä on suojella Sarahia ja estää Terminatorin aikeet.

Menneisyydessä tapahtuu kaksi mielenkiintoista asiaa. Ensinnäkin Kyle Reese, jonka siis John on lähettänyt aikakoneella menneisyyteen suojelemaan äitiään, rakastelee Sarahin kanssa ja paljastuu siis Johnin isäksi. Toiseksi, Sarah Connor ja Kyle Reese onnistuvat kyllä tuhoamaan Terminatorin, mutta robotin jäänteistä löytyvä tulevaisuuden teknologia mahdollistaa ne tekniset innovaatiot, joiden avulla supertietokone Skynet onnistutaan myöhemmin kehittämään.

Kyseessä on siis eräänlainen luuppi. Menneisyyden tapahtumat ovat edellytyksinä tulevaisuuden tapahtumille, jotka taas ovat edellytyksinä menneisyydelle. Käytännössä John Connor on siis itse ollut aiheuttamassa omaa syntymäänsä ja supertietokone Skynet on itse ollut aiheuttamassa itsensä kehittämistä.

Alku ja loppu

Nyt kun olemme hiukan lämmitelleet Terminator-paradoksin parissa, on aika korottaa panoksia. 1900-luvun kenties merkittävimmän ortodoksiteologin Sergei Bulgakovin mukaan ihminen on tietyssä mielessä osallistunut omaan luomiseensa.

Kuulostaako väärältä? Myönnän auliisti, että kun itse törmäsin ajatukseen ensimmäisen kerran, se tuntui minusta aivan käsittämättömältä. Jopa pöyristyttävältä. Mutta kun palautetaan mieleen tyhjästä luomisen kenoottinen luonne, aristoteeliset neljä syytä sekä Terminator-paradoksi, on Bulgakovin näkemys jo helpompi hahmottaa.

Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että alun voi ymmärtää vasta lopusta käsin.

Filippiläiskirje kuvaa loppua näin: ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra’.”

Minulla oli nuorempana tapana lukea tätä kohtaa varsin uhkaavassa valossa. Ikään kuin, että lopulta kaikki tunnustavat, tai vähintäänkin itkevät ja tunnustavat. Mutta esimerkiksi David Bentley Hartin käännöksenä kyseinen kohta kuuluu näin: ”And every tongue gladly confess” – siis: jokainen kieli mielihyvin tunnustaa.

Tunnustamiseksi suomennettu sanamuoto on kreikaksi ἐξομολογέω (exomologeó). Sanakirjassa sille annetaan merkitykset a) täysi suostumus ja myöntymys, b) tunnustaminen, myöntäminen, vahvistaminen, ja c) kiittäminen, ylistäminen.

Muita Uuden testamentin kohtia, joissa samaa verbiä käytetään, ovat esimerkiksi:

Room. 15:9: ”Hän on tullut myös, jotta muut kansat saisivat ylistää Jumalaa hänen laupeudestaan, niin kuin on kirjoitettu: — Siksi ylistän sinua kansojen keskellä, laulan kiitosta sinun nimellesi.”

Room. 14:11 ”Onhan kirjoitettu: Niin totta kuin elän, sanoo Herra, jokainen polvi on notkistuva minun edessäni ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa.”

Luuk. 10:21: ”Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: ’Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.’”

Niin. Jokainen kieli on ylistävä Jumalaa! Tämä on luomisen lopputulos, päämäärä, finaalinen syy. Ja juuri siksi se on myös luomisen alku.

Kuten David Bentley Hart sanoittaa:

”Kaikkien asioiden ikuinen todellisuus on ajasta käsin tarkasteltuna vasta päämäärä, joka tulee saavuttaa. Mutta mikäli tämä päämäärä ei olisi ikuisesti sellainen kuin se on, ei yksikään äärellinen olento olisi olemassa. Näin on erityisesti hengellisten olentojen tapauksessa. Niiden koko olemassaolo henkenä ei voi olla mitään muuta kuin kyltymätöntä suuntautumista kohti jumalallisen olemisen kokonaisuutta. Kaikkien olemaan tulevien asioiden finaalinen syy on luomakunnan koko todellisuus toteutuneena, ja siis alkuperäisessä runsaudessaan. Hengellinen elämä ei ole mitään muuta kuin jatkuvaa ponnistelua viimeisen päämäärän muistamiseksi, katsomalla eteenpäin ensimmäiseen alkuun. Luomakunnan lopullinen ἐξομολόγησις ei ole sen vähempää kuin luomakunnan ikuinen suostuminen olemiseen, sen alkuperäinen vastaus Jumalan kutsuun, olemisen lahjan riemullinen vastaanottaminen, ja siten sen täysi moraalinen ja hengellinen sitoutuminen olemassaoloon jumalallisen absoluuttisen elämän täysin kontingenttina manifestaationa.”

(You are gods)

Ja lisää löylyä kiukaalle:

’Jos hengellisen olennon vapaa suostuminen omaan luomiseensa ei ole mitään muuta kuin lopullinen riemuisa tunnustus ja ylistys – samaan aikaan sekä luodun ajallisen pyrkimyksen kulminaatio että luodun olemassaolon ikuinen alkupiste – ei universalismi ole vain välttämätön seuraus, vaan välttämätön premissi, minkä tahansa hengellisen luomisen koherentille kuvaukselle. Koska, tietenkin, vain “pelastettu” ja jumalallistettu voi täydellä rationaalisella autonomialla tehdä tällaisen tunnustuksen. Yksikään hengellinen olento ei voisi mitenkään olla olemassa muuten kuin “pelastettuna”, jumalana Jumalassa.’

(You are gods)

Tämä on huikea visio. Sitä kannattaa sulatella. Jos tästä ei löydy yhteistä ammennettavaa kenen tahansa henkisyyteen vetoa kokevan kanssa, niin mistä sitten! Ihminen, joka edes etäisesti aavistelee itsessään piilevät hengelliset syvyydet, on aivan oikeassa. Meidät on luotu jumalallistumaan, meidät on luotu jumaliksi Jumalaan. Meissä virtaava elämä on Jumalan Henki – sitä ei ole muovattu maasta, se on puhallettu meihin, se tekee meistä eläviä olentoja ja saa meidät kurkottelemaan kohti olemassaolon ikuista alkupistettä.

Myös skeptikko osuu intuitiossaan oikeaan: Maailma sellaisena kuin me sen näemme ei vielä ilmennä Jumalaa kuin samean kuvastimen tarkkuudella. Maailma on langennut maailma, vasta matkalla olemattomuudesta kohti kirkastunutta täyteyttä. Aidosti luonnollisen teologian todellinen kohde on ylösnoussut Kristus, uusi taivas ja uusi maa – ei dinosaurusten luut tai saalista raatelevat pedot.

Ja mitä tahansa kauheuksia maailmassa tapahtuu – miten ilkeältä ja väkivaltaiselta ja lyhyeltä elämä näyttääkään, miten mielettömältä ja merkityksettömältä, kuin keskitysleiriltä – lopulta jokainen ihminen vahvistaa olemassaolon suurenmoisuuden, iloitsee siitä, ottaa sen riemuiten vastaan, ylistää Jumalaa ja ylistää Kristusta!

Jos näin ei olisi, ei Jumala, joka on itse Hyvyys, itse Rakkaus, olisi vapaasta tahdostaan luonut meitä. Kuten Viisauden kirja todistaa: ”Ei Jumala ole luonut kuolemaa, ei hän iloitse elävien tuhosta. Hän loi kaiken elämään ja pysymään, koko luomakunnan säilymään elossa.”

Alussa Jumala näki, että niin oli hyvä.

Viimeistään lopussa ihminenkin näki, että niin oli hyvä.

Kaikki kauhu on lopullisesti kaikonnut, kukaan ei enää koskaan näe painajaisia.

Koska kuten Mestari Eckhart julistaa: ”Silmä, jolla näen Jumalan, on sama silmä, jolla Jumala näkee minut. Minun silmäni ja Jumalan silmä, se on yksi silmä ja yksi näkeminen ja yksi tietäminen ja yksi rakastaminen.”

Aamen.

Artikkeli perustuu tekijän puheeseen Mikkelin hiippakunnan synodaalikokouksessa.

Artikkelikuvassa Jāzeps Grosvaldsin maalaus Painajaisen polku vuodelta 1916.


Lauri Kemppainen. Kuva: Atte Mäläskä.

Kirjoittaja

Lauri Kemppainen (s. 1983) on kainuulainen pappi, teologian tohtori ja räppäri. Hän on kirjoittanut uskonnonfilosofisen teoksen Rukoileva kädellinen, sekä toimittanut Olli-Pekka Vainion kanssa artikkelikokoelman Modernin teologian suuntauksia. Kemppaisen esikoisromaani Jumalan kämmenellä (2022) yhdistelee trilleriperinteitä, pohjoista mielenmaisemaa ja suuria maailmankatsomuksellisia kysymyksiä. Kuva: Atte Mäläskä.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.