Esko Karppanen esitteli tässä lehdessä ansiokkaasti kirjaani Astui alas tuonelaan. Yksi lause jäi ajatteluttamaan: ”Myyttitarina ‒ ja sitähän Kristuksen tuonelassakäynti ilman muuta on…” Niin, onko oikein kutsua tätä uskontunnustuksen kohtaa myytiksi, yhdeksi kansojen pyhistä kertomuksista? Myytin ja evankeliumin rinnastaminen on yleensä tuntunut suomalaisesta kristitystä vaaralliselta.
Lähden etsimään vastausta kysymällä näin: entä jos kutsuisimme koko kristillistä sanomaa ”kristilliseksi myytiksi”? Sveitsiläinen teologi Emil Brunner (k. 1966) kirjoitti: ”Meidän pitää ensinnäkin olla selvillä siitä, että eivät vain eräät kristillisen uskon käsitykset, vaan raamatullinen keerygma sellaisenaan… ajatus Jumalasta, joka ilmoittaa itsensä historiassa, antaa syntejä anteeksi, siis sekaantuu elämään historiassa, näyttäytyy järkiperäiselle ajattelulle mytologiana…”
Mitä sitten saavutetaan sillä, että kristillistä sanomaa kutsutaan mytologiaksi? Mielestäni se kertoisi osuvasti, missä mennään. Se kertoisi ulkopuolisten käsityksen: kristinusko pitää sijoittaa samaan laatikkoon muiden vanhojen tarujen kanssa. Kristityille se kertoisi, mikä on olennaista heidän asiassaan. Olennaista on usko. Vain usko muuttaa mytologian evankeliumiksi.
Miksi kristityt tarvitsevat tällaista muistutusta? Siksi, että kristillisyys on pitkään kuulunut niin itsestään selvästi länsimaiseen aateilmastoon, että kristityt ovat tottuneet nojautumaan tuohon valheelliseen itsestäänselvyyteen. He kuvittelevat, että kristillisen uskon voi yhä edelleen liittää länsimaiseen maailmankuvaan ja perustella sitä nykyjärkeen vetoamalla. Vaikka todellisuudessa vain usko voi vetää ulkopuolisen ihmisen sisäpuolelle.
Puhuminen ”kristillisestä mytologiasta” ei tietenkään tarkoita, että kristityt pitäisivät sanomaansa jonkinlaisena vanhentuneena tarinakokoelmana, että esimerkiksi ylösnousemus ei olisi totta. Uskovalle se on totta. Kristityille kristillinen sanoma on edelleen evankeliumi. Mutta he eivät yritä sopeuttaa sitä tieteen pitämyksiin.
Miten tämä kaikki liittyy lauseeseen Astui alas tuonelaan? Siinä kristillisen opin järkeen sopimattomuus näkyy ehkä räikeämmin kuin muualla. Lause paljastaa kristinuskon ominaislaadun. Se hätkähdyttää oivaltamaan, että tällaisilla visioilla ei kannata pyrkiä valtakulttuurin pitopöytiin. Kristuksen asia on skandaali. Yksi sen ottaa, toinen jättää. Tämä on yksi Astui alas tuonelaan -lauseen opetuksista.
Artikkelikuvassa Akseli Gallen-Kallelan maalaus Tuonelan joella (1903).
