Ukrainan pieni kveekarikirkko on vaikeassa, jos ei mahdottomassa tilanteessa. Kristillisinä pasifisteina kveekarit katsovat, että sotaan osallistuminen ei ole kristityille mahdollista, mutta toisaalta he eivät halua, että Venäjä ottaa heidän kotimaansa haltuunsa. Ukrainan mennoniittojen enemmistö on keskittynyt humanitaariseen apuun aseisiin tarttumisen sijasta, mutta he eivät myöskään ole tuominneet niitä, jotka ovat tarttuneet aseisiin.
Voivatko kristityt ottaa osaa minkäänlaiseen sodankäyntiin, tai voivatko he edes epäsuorasti tukea sotatoimia, ovat kysymyksiä, jotka ovat jakaneet kristittyjä yli kahden vuosituhannen ajan. Hieman mutkia oikoen ja kärjistäen voidaan sanoa, että pasifistiset näkökannat hallitsivat alkukirkkoa, mutta niin sanotun ”konstantinolaisen käänteen” jälkeen joidenkin sotatoimien hyväksyminen tuli kristittyjen enemmistön linjaksi.
Ennen konstantinolaista käännettä kirkkoisä Lactantius kirjoitti: ”Jos joku on tappanut yhden ainoan ihmisen, häntä pidetään saastuneena ja pahana…” ”Me, jotka ennen murhasimme toinen toisiamme, kieltäydymme paitsi käymästä sotaa vihollisiamme vastaan, myös …vapaaehtoisesti kuolemme Kristusta tunnustaen”, julisti Justin Marttyyri. Silmille pantavaa on kuitenkin se, että vaikka Augustinuksen oikeutetun sodan kriteerit ovat saaneet paljon kannatusta niin protestanttisten kirkkojen kuin katolisenkin kirkon piirissä, kirkot ovat harvoin aktiivisesti lähteneet vastustamaan joidenkin valtioiden sotatoimia siltä pohjalta, että nämä valtiot käyvät oikeuttamatonta sotaa. Oikeutetun sodan teorian suurin ongelma onkin se, ettei sillä ole ollut juuri mitään käytännön merkitystä.
Augustinuksen klassisen muotoilun mukaan sotiin osallistuminen oli kristityille hyväksyttyä vain, jos sotaan lähteminen oli oikeutettua, sotiminen pohjasi oikeisiin motiiveihin, sodan voittaminen ja rauhan saavuttaminen oli todennäköistä, ja sotimisella saatiin aikaan mahdollisimman vähän kärsimystä. Uskonpuhdistajat olivat pitkälti Augustinuksen kanssa samoilla linjoilla. Sotimiselle ei saanut olla vaihtoehtoja, keinojen piti olla suhteutettuja päämääriin ja sodalla tuli edistää rauhan aikaansaamista. Tällaisiin muotoiluihin sisältyy monia yhä ratkaisemattomia ongelmia. Mistä sodankäynnin seurauksista me olemme ja emme ole vastuussa? Mitkä sodankäynnin keinot ovat ”suhteellisia” eivätkä ylimitoitettuja? Mitä jos sodan kumpikin osapuoli väittää käyvänsä (ja pystyy esittämään argumentteja kantansa tueksi) oikeutettua sotaa?
Martin Lutherin mukaan esivaltaa tulee kunnioittaa, mutta tarkoittaako tämä sitä, että venäläisten on kannatettava Vladimir Putinin hallinnon politiikkaa? Jos tähän vastataan ei, koska hallinnon politiikka on ristiriidassa Kristuksen tahdon kanssa, miksi pasifistin Suomessa, Saksassa tai Yhdysvalloissa pitäisi maksaa veroja asevoimien ylläpitämiseksi, vaikka hänen mielestään myös tällainen politiikka on Kristuksen tahdon vastaista?
Bethelin yliopiston entisen teologian professorin Greg Boydin mukaan kaikista Uuden testamentin sisältämistä etiikkaan liittyvistä opetuksista pasifismi lepää kaikkein vahvimmalla pohjalla. Toisin sanoen, jos Jeesuksen väitetään opettaneen, että hänen seuraajansa voivat osallistua organisoituun väkivallan käyttöön, hänen voidaan väittää opettaneen aivan mitä vain. Teologisen etiikan emeritusprofessori Stanley Hauerwas on mennyt niin pitkälle, että hän on vaatinut ehtoollisen epäämistä ”kristityiltä” poliitikoilta, jotka kannattavat sotatoimia. Sotatoimia kannattava kristitty on suljettava kirkon ulkopuolelle, koska hän on pahimmalla mahdollisella tavalla kieltäytynyt seuraamasta Kristusta. Vain katumuksen kautta yhteys kirkkoon voidaan uudelleen palauttaa, mutta poliitikot eivät voi tietää syyllistyneensä syntiin, jos heidän kirkkonsa näyttävät hyväksyvän heidän toimintansa.
Hauerwas on tunnetusti esittänyt Boydin tavoin, että väkivallattomuus ei voi olla kristityille vain yksi periaate muiden joukossa, vaan väkivallattomuus muodostaa Jeesuksen seuraajan identiteetin ytimen. ”En olisi pasifisti, jos en olisi kristitty ja koen vaikeaksi ymmärtää sen, kuinka joku voisi olla kristitty olematta pasifisti”, Hauerwas on kirjoittanut. Väkivaltaa kannattava kristitty on oksymoroni. Luukkaan evankeliumissa (6:32-33) Jeesus sanoo selvästi, että myös muut kuin hänen seuraajansa rakastavat ystäviään ja niitä, jotka käyttäytyvät heitä kohtaan hyvin. Mitä moraalista ansiota tällaisessa käytöksessä voi olla? Miten kristitty, joka rakastaa ystäviään ja vihaa vihamiehiään eroaa ei-kristityistä?
Enemmistö kristityistä kirkoista katsoo ainakin itsepuolustuksellisen väkivallan oikeutetuksi. Jeesus, jos kuka olisi kuitenkin ollut Boydin mukaan oikeutettu käyttämään väkivaltaa vangitsijoitaan kohtaan, mutta hän paitsi kieltäytyi puolustamasta itseään väkivallalla, hän myös eksplisiittisesti kielsi opetuslapsiltaan itsepuolustuksellisen väkivallan käytön (katso Matteus 5:38-39 ja Luukas 26:52), koska näin toimimalla hän olisi antanut ymmärtää Jumalan hyväksyvän joissain tilanteissa väkivallan. Jumala ei kuitenkaan hyväksy väkivaltaa missään tilanteissa. Hyväksymällä jossain tilanteissa väkivallan kuten Augustinus teki, teemme Boydin mukaan kompromissin ”maailman” (katso Johanneksen evankeliumi 18:36) arvojen kanssa, vaikka maailman arvot eivät ole samat kuin Jumalan valtakunnan arvot. Jumalan valtakunnan keskeisin arvo on Boydin mukaan ”Jumalan universaali ja ehdoton rakkaus”.
”Kansan kristillisyydessä” (jonka sosiologi Robert Ellwood on määritellyt traditioihin, tunteisiin, latteuksiin ja hurskauskirjallisuuteen perustuvaksi kristillisyydeksi) Jumalan valtakunta on usein nähty tuonpuoleisena, paratiisimaisena paikkana, johon ihmiset astuvat kuoleman jälkeen. Kuten teologi Roger Olson on huomauttanut, tällaisella käsityksellä Jumalan valtakunnasta ei ole vankkaa pohjaa Raamatussa tai kristillisessä traditiossa.
Jumalan valtakunta ei ole vain paikka, johon pelastuneet siirretään kuoleman tai tuomiopäivän jälkeen. Se ei myöskään ole vain konkreettinen valtakunta, jonka Kristus asettaa maan päälle, kun hän palaa. Jumalan valtakunta on kokonaan uusi maailmanjärjestys. Rob Bell on puhunut Jumalan valtakunnasta ajan ja paikan ylittävänä ulottuvuutena, joka on tullut lähelle ihmisiä, ja johon ihmisten on mahdollisuutta astua jo tässä ja nyt. Kristitty on tarkemmin sanottuna henkilö, joka on astunut tähän ulottuvuuteen ja seuraa sen arvoja ja logiikkaa.
Jumalan valtakunnan arvot (muun muassa rakkaus ”muukalaisia” kohtaan) ja logiikka (pahaan ei muun muassa vastata pahalla) ovat maailmalle vieraita ja vastakkaisia. Tästä johtuen ihmisten enemmistö pitää pasifistia moraalittomana, vastuuttomana ja naiivina. Kun Hauerwas tai Jehovan todistajat ei suostu laulamaan Yhdysvaltojen kansallislaulua eivätkä mennoniitat suostu käyttämään Yhdysvaltojen lippua, heitä pidetään kiittämättöminä ja epäisänmaallisina. Aivan kun kristittyjen tulisi asettaa isänmaansa Jumalan yläpuolelle. Aivan kun Johannes ei olisi koskaan kirjoittanut: ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on”(1 Joh. 2:15). Kristitty voi ja hänen tuleekin auttaa lähimmäisiään kaikin mahdollisin tavoin ilman luisumista ”kristillisen nationalismin” kannattajaksi. ”Nationalismi on [kristinuskon kanssa kilpaileva] uskonto ja sota on sen liturgia”, Hauerwas on tunnetusti todennut.
Boydin ja Hauerwasin edustamasta neo-anabaptistisesta näkökulmasta katsottuna maailmaa ja maallista palvova loukkaa räikeästi tärkeintä eli ensimmäistä käskyä.
Maailmallisuuden vastustaminen ei tarkoita sitä, että Boyd tai Hauerwas pasifisteina kannustaisivat esimerkiksi amishien tavoin kristittyjä passiivisuuteen väkivallan edessä, vaikka heidän kriitikkonsa näin usein väittävätkin. He eivät kannusta kristittyjä irrottautumaan muusta, väkivaltaa ja valtaa ja materiaa ihannoivasta yhteiskunnasta. Vastaamalla pahuuteen pahuudella annamme pahuuden määritellä itsemme ja päästämme pahuuden sydämiimme, Boyd on todennut. Vastaamalla väkivaltaan rakkaudella annamme Kristuksen määrittää itsemme ja autamme esimerkillämme ”vihollisiamme” tunnistamaan, katumaan ja lopettamaan synnillisen toiminnan, Boyd on painottanut. Kristityn pasifistin ei tule paeta pahaa maailmaa pakoon ”vuorille”, vaan muuttaa sitä omalla esimerkillään ja lähimmäisenrakkaudellaan.
Voimme pakottaa toisen kunnioittamaan arvojamme, mutta emme voi pakottaa toista muuttamaan sydäntään, ja jos henkilön sydän ei käänny, henkilö jatkaa ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella väkivaltaista toimintaa. Kaikki väkivalta, jopa sellainen väkivalta, jonka päämäärät ovat jalot, on toisin sanoen parhaassakin tapauksessa tehokasta vain hetkellisesti. Pasifisti tekee vihollisistaan ystäviä lähimmäisenrakkauden ei väkivallan avulla. Kuten muun muassa John Wesley painotti, Jumala voisi pakottaa kaikki ihmiset seuraajikseen, mutta hän on rakkaudessaan antanut ihmisille vapauden. Jumala ei käytä väkivaltaa väkivallan murskaamiseksi eikä näin pidä ihmistenkään toimia.
Tehokkuus ei Boydin mukaan ole kristillinen, vaan maallinen arvo. Jeesus pyysi meitä seuraamaan itseään, ei olemaan tehokkaita. Tehokkuus ei ole hyvän kristityn tai tämän käyttämien keinojen relevantti mitta. Hauerwas on kirjoittanut: ”Kristityt eivät ole väkivallattomia, koska me uskomme, että väkivallattomuus on strategia maailman vieroittamiseksi sodasta, vaan pikemminkin koska Kristuksen uskollisina seuraajina sodan täyttämässä maailmassa, emme voi kuvitella olevamme mitään muuta kuin väkivallattomia”. Jos ihmiset haluavat seurata aidosti Kristusta väkivallattomuudelle ei siis ole vaihtoehtoja. Hauerwas on myös huomauttanut, että kristillinen kirkko oli alkujaan ”marttyyrien kirkko”. Monet alkukristityt kuolivat uskonsa tähden.
Kristukseen kastetut on Paavalin mukaan kastettu tämän kuolemaan (Room. 6:3-5) ja tämä tarkoittaa sitä, että he ovat Kristuksen tavoin valmiita ennemmin kuolemaan kuin tappamaan. Maailman näkökulmasta tämä näyttää toki jälleen järjettömältä.
Jeesuksen inkarnaatiolla Jumala halusi osoittaa ihmisille, minkälainen elämä oli heille mahdollista ja Jumalalle mieleistä. Jos Jeesus ei harjoittanut edes itsepuolustuksellista väkivaltaa (väite, jonka mukaan Matt. 21:12 todistaisi toista on kummallinen, koska Jeesus ei temppelissä kohdista väkivaltaa ihmisiä kohtaan) väkivallattomuus on mahdollista ja toivottavaa käytöstä ihmisten osalta. Vuorisaarnan etiikka kuulostaa mahdottomalta taivaan tai luostarin etiikalta vain niistä, jotka eivät ole kristillisen yhteisön kasvattamia ja ovat parhaassakin tapauksessa omaksuneet kansan kristillisyyden kaavussa maailman logiikat ja arvot. Vuorisaarnassa Jeesus esitti Jumalan valtakunnan logiikan ja arvot.
Ylösnousemuksellaan Jeesus osoitti Hauerwasin mukaan, että ihmisten ei enää tarvinnut pelätä kuolemaa, koska elämää oli kuoleman jälkeenkin. Nimenomaa kuoleman pelko ajaa ihmiset väkivallalla suojelemaan omaa elämäänsä. Antamalla ihmisille näiden synnit anteeksi Jumala mahdollisti sen, että mekin pystymme antamaan synnit anteeksi muille ihmisille. Ilman anteeksiantoa ei ole väkivallattomuutta. Viha ja väkivalta nousevat haluttomuudesta tunnustaa vajavaisuutemme, mutta Jumalan armo vie pois vihan itseämme ja muita kohtaan. Armo mahdollistaa syntien tunnustamisen. Jotkut pystyvät antamaan anteeksi ilman rauhanomaisen, kristillisen yhteisön tukea. Suuri osa ihmisistä ei. Vuorisaarnan sanoman noudattaminen on Hauerwasin mukaan vaikeaa, jos ei mahdotonta ilman rauhanomaisen, kristillisen yhteisön tukea. Vuorisaarna kuvailee ihmisiä Jumalan valtakunnassa, kristillisen yhteisön sisällä.
Mitä kristityt pasifistit voivat tehdä ukrainalaisten kärsimysten lopettamiseksi? Ukrainan mennoniittojen tavoin he voivat keskittyä sodan jalkoihin jääneiden konkreettiseen, humanitaariseen auttamiseen. He voivat, kuten Elton Trueblood toisen maailmansodan aikana esitti, omalla toiminnallaan olla murtamassa sitä vihan ilmapiiriä, joka pitkällä tähtäimellä tuhoaa kaikkien kansakuntien sielun. Se myös synnyttää aina vihan kohteessa vastareaktion, joka johtaa lopulta myös vihaajan tuhoon. Pasifistit voivat toisin sanoen pitää yllä niitä taitoja ja asenteita, joita tarvitaan rauhan tekemiseen ja elämiseen naapureina sodan jälkeen. He voivat seurata kirkkoisä Origeneen kehotusta rukoilla oikeudenmukaisuuden lopullista voittoa.
Nämä kaikki toimet todennäköisesti näyttävät monista tehottomilta ja vastuuttomilta. Hauerwas on huomauttanut, että kristittyjen ei tulekaan ajatella, että heidän pitää yrittää tehokkaasti kontrolloida historian suuntaa. Heille historian lopullinen suunta on jo päätetty yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Hauerwas on huomauttanut, että heidän tulee yrittää tehokkaasti kontrolloida historian suuntaa. Heille historian suunta on jo päätetty yli kaksi tuhatta vuotta sitten.
Väkivallattomuus on kristityn uskon syvyyden täydellisin koetinkivi. Tämä on Boydin ja Hauerwasin keskeisin väite. Tähän kiveen suuri enemmistö kristityistä enemmän tai vähemmän kompastuu. Jeesus ei turhaan puhunut ”ahtaasta portista” ja ”ristin kantamisesta”. Ilman kristillisen yhteisön tukea ja jäsenilleen opettamia Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen viitoittamia hyveitä väkivallaton elämä ei onnistu. Tuenkin avulla tehtävä on vaikea ja kompastuksia sisältävä, mutta anabaptistien ja kveekarien klassisen näkemyksen mukaan tehtävä ei kuitenkaan ole mahdoton.
Mikään kristittyjen asennoituminen väkivaltaan ja sotaan ei ole täysin ongelmaton. Minimissään kristittyjen pitäisi päästä yhteisymmärrykseen siitä, että väkivaltaan turvautumisen tulisi olla täysin viimesijainen keino, joka varataan vain tilanteisiin, jossa sille ei ole minkäänlaisia vaihtoehtoja. Tällöinkin täydellinen väkivallattomuus olisi silti kristittyjen lopullinen päämäärä, koska Jumalan valtakunta ei voi olla muuta kuin rauhanomainen valtakunta.
Artikkelikuvassa kveekarien kokoontuminen. Kuva: Wikipedia.
