Joulumarkkinat Wittenbergissä

Kristillisen uskon rakennuspalikaksi ei tarvita alethiologiaa. Vastine Jarmo Tarkille

Tutustuin Jarmo Tarkkiin kymmenkunta vuotta sitten Wittenbergissä, Lutherin kotikaupungissa. Osallistuimme molemmat Luterilaisen maailmanliiton kurssille, jossa reilu tusina luterilaista pappia opiskeli yhdessä kaksi viikkoa Lutheria. Eikä vain opiskellut, vaan eli yhdessä tuon kahden viikon ajan. Vuorotellen kannoimme vastuuta niin hartauselämästä kuin ruoanlaitostakin. Jarmo on muuten palvelualtis keittiöapulainen! Useampi ilta tuon kahden viikon aikana kului hyvin luterilaisittain, eli väitellen tulisesti teologisista kysymyksistä ystävyyden hengessä ja oluttuopin ääressä. Kiitän siis Jarmo Tarkkia pyynnöstä jatkaa tuota väittelyä hänen esseensä äärellä.

Miksi on tarpeen tuoda esiin heti alkuun tämä anekdootti? Kysehän on systemaattisesta teologiasta, eikä henkilöstä, joka sitä kirjoittaa? Siksi, että teologiaa ei koskaan tehdä tyhjiössä. Kaikki teologia ja teologisointi nousee jostakin kontekstista, jostakin traditiosta, ja suodattuu tekijänsä kautta. Ajattelu kehittyy edelleen dialogissa toisten kanssa. Teologian puhdas objektiivisuus on siis harha. Tuolloin Wittenbergissä intialaiset kurssitoverimme paitsi kieltäytyivät oluesta niin myös pitivät tarkkaan huolta siitä, että kaikki pullot ja lasit siivottiin pois ennen valokuvien ottamista. Olisi ollut skandaali, jos heidän omat seurakuntalaisensa olisivat nähneet heidät seurueessa, jossa nautitaan alkoholia. Niin vahva on kulttuurisen tradition ja kontekstin vaikutus.

Tarkin artikkeli on pitkä, polveileva ja moneen suuntaan kritiikkiä esittävä teksti. Siihen on jo kirjoitettu monta erinomaista vastinetta, ja huomaan kommentoivani myös joitakin niistä. On siis syytä rajata näkökulmaa. Tartun kolmeen kysymykseen. Ensiksikin kyseenalaistan joitakin Tarkin luonnehdintoja systemaattisesta teologiasta ja sen totuusväitteistä. Toiseksi pohdin, voiko mikään tieteenala vastata niihin kysymyksiin, joihin Tarkki vastausta hakee. Ja kolmanneksi tartun Björn Vikströmin, Kirsi Stjernan ja Veli-Matti Kärkkäisen kysymyksiin siitä, millaista kirkollista, systemaattista teologiaa tarvitaan.

Systemaattinen teologia, jota en tunnista

Olen väitellyt Helsingin yliopistosta vuonna 2011, pääaineenani systemaattisen teologian alaan lukeutuva ekumeniikka. Tämän jälkeen olen työskennellyt joitakin vuosia samassa yliopistossa post doc -tutkijana ennen paluuta kirkon töihin. Olen sitä vanhinta teologipolvea, joka ei koskaan opiskellut Tarkin mainitsemien suomalaisen systemaattisen teologian isien ohjauksessa. En koskaan tavannut Teinosta, Castrenia tai Haikolaa. Mannermaakin ehti eläköityä ennen kuin aloitin omat opintoni.

Tarkin kritiikki suomalaista systemaattista teologiaa kohtaan osuu siis omasta näkökulmastani jo historiaan jääneeseen aikaan. Väitteet, kuten ”systemaatikot kieltäytyvät ottamasta uusinta raamatuntutkimusta vakavasti, jottei heidän tarvitsisi muuttaa näkemyksiään”, kuulostavat suorastaan absurdeilta. 2000-luvulla tehdylle suomalaiselle systemaattiselle teologialle on itsestäänselvyys, että sekä muiden teologian alojen että muiden tieteenalojen tutkimustulokset otetaan vakavasti.

Tarkki kohdistaa kritiikkinsä sellaiseen systemaattiseen teologiaan, jota hän kutsuu ”leimausteologiadogmatiikaksi” ja ”papukaijateologiaksi”. Hänen mukaansa ”tämän päivän systemaattinen teologia” on pitkälle koulutettujen ihmisten pohdintaa ”opeista, jotka johtivat maapallon pannukakkuteoriaan”. Tarkin mukaan ollakseen tiedettä systemaattisen teologian pitäisi pystyä osoittamaan, miten siinä esitetyt väitteet voidaan verifioida tai falsifioida. Vain jos systemaattisen teologian premissit ovat tosia, voivat ne olla merkityksellisiä oman aikamme ihmisille, Tarkki väittää.

Mutta onko akateeminen, systemaattinen teologia lopulta sellainen inhimillisen harjoituksen ala, joka voi antaa vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin? Väitän, että ei voi. Akateeminen teologia tutkii ja analysoi niitä vastauksia, joita kristillisen uskon piirissä on elämän merkityksellisyyden kysymyksiin annettu, mutta se ei itse tarjoa vastauksia. Tarkki sekä suomii itse luomaansa ja omaan opiskeluaikaansa pohjautuvaa systemaattisen teologian kuvaa, että haluaisi löytää siitä evästä omien, kristinuskosta etääntyneiden seurakuntalaistensa kysymyksiin. Tarkin artikkelia lukiessa onkin välillä vaikea seurata, puhuuko Tarkki nyt akateemisesta teologian harjoittamisesta, kirkollisesta teologian harjoittamisesta vai kenties siitä, miten akateeminen teologia ruokkii kirkollista ajattelua.

Suomalaisessa todellisuudessa akateeminen teologia kokonaisuudessaan on irtaantunut kauas kirkollisesta teologiasta. Tarkin ja minun opinahjon Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkimus ja opetus on kehittynyt yhä enemmän sekulaarin tiedeyliopistoteologian ja uskonnontutkimuksen suuntaan. Akateemisesta teologiasta on tullut yhä moni- ja poikkitieteellisempää. Se ei tuota – eikä sen tehtävä myöskään ole tuottaa – tunnustuksellista, luterilaista teologiaa. Valitettavasti usein tuntuu siltä, että kirkollinen teologia on jäänyt yhdessä Tarkin kanssa kultaiselle 1980-luvulle eikä juuri ammenna aineksia uudemmasta, systemaattisen teologian tutkimuksesta. Sitä kipeästi kaivattaisiin. Avauksia ja syötteitä akateemisen teologian kentältä on kyllä tullut. Yhtenä esimerkkinä voisi nostaa ekumeniikan professori Risto Saarisen avaukset uusoikeiston ja konservatiivisen kristillisyyden yhteydestä.[1]

Artikkelissaan Tarkki esittää ohjelman uudelle systemaattiselle teologialle. Tässä ohjelmassa luonnontieteet on otettava vakavasti, humanistiset tieteet on otettava vakavasti, alethiologiset kysymykset eli totuuskysymykset tulee nostaa esiin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, ja moderni historiallis-kriittinen raamatuntutkimus on otettava vakavasti. Tässäkin yhteydessä jää epäselväksi, koskeeko ohjelma nyt akateemista teologiaa vai kirkollista teologiaa. Olettaisin, että jälkimmäistä, sillä ensimmäisessä nuo kaikki ovat itsestäänselvyyksiä.

Kun tunnustuksellinen, kirkollinen teologia ei ammenna akateemisen teologian tuloksista – jotka siis nähdäkseni ovat sisältäneet nuo Tarkin neljä ohjelmakohtaa jo hyvän aikaa – niin kirkollinen teologia ei usein kykene pohtimaan tästä ajasta ja paikasta nousevia teologisia kysymyksiä sortumatta kirkkopolitiikkaan tai jopa identiteettipolitiikkaan. Tästäkin on tuore esimerkki: Kari Kuulan kieltämättä provosoivin sanakääntein kirjoittama kolumni eläinten tehotuotannosta ja sen suhteesta kristilliseen etiikkaan nosti vastalausemyrskyn. Kuula pyysi sanavalintojaan anteeksi, kolumni vedettiin lehdestä pois ja tätä kirjoittaessa ainakin neljä piispaa on ottanut kantaa suomalaisen maatalouden puolesta. Eläimistä ja kristillisestä etiikasta kukaan heistä ei sanonut mitään. Akateemisesta teologiasta ja uskontotieteestä myös tähän keskusteluun olisi löytynyt uusia aineksia.[2]

Ovatko totuus ja merkityksellisyys sama asia?

Väitän, että Tarkki haluaa systemaattiselta teologialta sellaisia vastauksia, joita se ei voi antaa. Hän kirjoittaa: ”Kestävän kehityksen uskonnollinen usko vaatii välttämättä sen, että uskottavaksi esitetyllä on vankka tietoon ja totuuteen perustuva pohja. Sen on myös toteutettava ajattelun peruslakeja.” Uskon olisi siis pohjauduttava ”vankkaan tietoon” ja ”totuuteen”. Tarkki toivoo systemaattiselta teologialta normatiivisia kannanottoja uskonnollisen uskon puolesta. Ongelmallista tässä toiveessa on sekä systemaattisen teologian normatiivisuuden tulkinta että uskonnollisen uskon tulkinta. Systemaattinen teologia käsittelee kristillistä opetusta, sen edellytyksiä ja opinkohtien välisiä suhteita. Uskonnollinen usko ei kuitenkaan redusoidu systemaattisen teologian näkökulmaan.

Kati Kemppainen kuvaa Suomen lähetysseuran järjestämän teologisen symposiumin esitelmässään kristillistä uskoa vertaamalla sitä huoneeseen, jossa on neljä ovea.[3] Huoneeseen voi astua sisään joko opin, etiikan, hengen (spirit) tai hyvinvoinnin oven kautta. Vaikka huone on sama, näyttää se kultakin ovelta katsottuna erilaiselta. Jollekulle opin kautta uskon lähestyminen voi olla se merkityksellisin tulokulma, mutta monelle muulle ei. Yhä useampi elämäänsä merkitystä hakeva ihminen lähestyy kristillistä uskoa hyvinvoinnin oven kautta. Uskonnolliseen etsintään liittyy tällöin kaipuu kokonaisvaltaiseen, myös ihmisen fyysisen olemuksen huomioon ottavaan hengellisyyteen. Kristillinen usko ei tällöin voi rajoittua vain rationaaliseksi pohdinnaksi. Kristillisen uskon kokonaisuus tarvitsee nuo kaikki neljä ovea käyttöönsä.

Olen useissa yhteyksissä puhunut siitä, että ollakseen uskottava vaihtoehto nykypäivän hengelliselle etsijälle kirkon pitää ottaa tosissaan ihmisten kokonaisvaltaisuuden kaipuu.[4] Monen etsintä suuntautuu ns. uushenkisyyden kentälle, sillä kristillisen uskon kapeutuminen vain rationaaliseksi pohdinnaksi ajaa heidät sinne. Terapiakiviä ja yksisarvisia – jotka muuten mainitaan Kari Kuulan vastineessa Tarkille – ei pitäisi sivuuttaa vain hölynpölynä ja huuhaana vaan ihan vakavasti pysähtyä kysymään, mitä sellaista etsivät ihmiset niistä löytävät, mitä he eivät löydä kristinuskon piiristä.

Siksipä pysähdyin tämän Tarkin väitteen äärelle: ”Paradoksit ja mysteerit (salaisuudet) ovat kiehtovia siksi, että ne ovat teologisten pelkureiden pakopaikkoja. Niistä voi tehdä mitä tahansa johtopäätöksiä”. Luterilainen teologia itse asiassa rakentuu paradoksien varaan: Ihminen on yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas, Kristus sekä Jumala että ihminen. Ilmoittauduin Tarkin kritiikistä huolimatta ainakin alustavasti paradoksiteologian kannattajaksi.

Matti Myllykoski ehti jo omassa vastauksessaan määritellä hyväksyttävän paradoksiteologian tavalla, johon voin ainakin jossain määrin liittyä: ”voisiko paradoksiteologi myöntää, että hän ei paradokseillaan hallitse perimmäisiä asioita yhtään sen paremmin kuin muslimi, hindu tai ateisti? Olisiko mystikolla kanttia sanoa, että hän ei kuvittelekaan uskollaan omistavansa totuutta tuonpuoleisesta maailmasta vaan haluavansa elää sen kanssa parempaa, täydempää ja inhimillisempää elämää? Näihin kysymyksiin myönteisesti vastaavat ihmiset eivät nähdäkseni tarvitse ’piilopaikkaa’ kohti käyvässä kriittisessä keskustelussa.” Näihin kaikkiin kolmeen Myllykosken kysymykseen voisi dialogisuuden ja kokonaisvaltaisuuden todesti ottavan kontekstuaalisen teologian näkökulmasta vastata ainakin osittain kyllä. Tarkempi vastaus jääköön toiseen kertaan.

Jään kysymään, miten kiinnostavia Tarkin kuvaamat totuusväittämät lopulta ovat uskonnollisen uskon näkökulmasta. Kuinka olennaista nykypäivän kristitylle on pohtia esimerkiksi Jeesuksen neitseestä syntymisen biologisia yksityiskohtia? Oppilauseet ovat lopulta vain viittaus niiden itsensä takana olevaan totuuteen, mysteeriin. Opin totuudellisuus Tarkin kuvaamassa luonnontieteellisessä merkityksessä ei ole keskeistä, mutta se ei vähennä niiden merkityksellisyyttä. Ilmari Karimies tiivistää tämän omassa vastineessaan osuvasti: ”Siksi oppi ei ole kohde, oppi on kohteen kuvaus. Mystiikka ei pakene, vaan pyrkii osoittamaan kuvauksen rajoittuneisuuden ja ohjaamaan kohteen luo.” Pidän esimerkiksi inkarnaatiota todella merkityksellisenä kristillisen uskon kokonaisuuden ja tämän päivän tulkinnan kannalta, vaikka ei ole kiinnostavaa pohtia Jeesuksen sikiämisen biologisia mahdollisuuksia ja todennäköisiä tapoja. Siitä huolimatta uskon inkarnaatioon. Jälleen Myllykoski kiteyttää oivallisesti: ”Monet ovat väittäneet, ja olen taipuvainen uskomaan heitä, että kristinuskolle keskeinen ajatus inkarnaatiosta, Jumalan ihmiseksi tulemisesta, on vaikuttanut länsimaisen kristillisyyden monia vuosisatoja kestäneeseen muutosprosessiin, jota voisi kutsua sekularisaatioksi.” Myllykoski kutsuu lopputulosta sekularisaatioksi, mutta yhtä hyvin voidaan puhua kristinuskon kontekstualisoitumisesta tai jatkuvasta reformaatiosta.

Tarkin peräänkuuluttama alethiologia ei voisi ratkaista myöskään Covid-19-pandemian kaltaista ongelmaa. Ei systemaattisella teologialle ole pandemian ratkaisemiseksi muuta sanottavaa kuin, että kuuntele asiantuntijoita ja ota rokote kun vuoro tulee. Teologinen etiikka voi toki antaa välineitä esimerkiksi rokotusjärjestyksen pohtimiseen, mutta rokotetta ei sen metodein kehitetä. Esimerkki tuo esiin myös luonnontieteellisen tiedon epävarmuuden ja itsekorjaavuuden: edelleenkään kukaan ei voi täydellä varmuudella sanoa, miten pandemia pitäisi hoitaa.

Totuus ja sitoutuminen

Yhdeksi keskeiseksi Tarkin kysymykseksi nousee kysymys kristinuskon perusopeista ja teologian perusasioista. Kuka näistä saa päättää? Nämäkään kysymykset eivät normatiivisessa mielessä kuulu akateemisen teologian vaan kirkon opin ja tunnustuksen piiriin.

Harva oman polveni teologi kuvittelee, että teologista ajattelua ja reflektointia voisi tehdä reflektoimatta myös omaa tulokulmaansa ja esiymmärrystään. Objektiivinen teologia on sula mahdottomuus. Kirsi Stjerna toteaa omassa vastineessaan, että teologian harjoittamiseen on otettava reilusti mukaan oma elämä ja sitä muokkaavat kontekstit. Stjernan mukaan tätä pidettiin pari vuosikymmentä sitten ”epätieteellisenä ja objektiivisuudesta luopumisena”. Tiedekunnasta en omilta opiskeluvuosilta tällaista tunnista, mutta kirkollisessa, systemaattisessa teologiassa tällaista ajattelua on edelleen havaittavissa.

Kun kirkon sisällä määritellään opillista pelikenttää, ovat pelisäännöt selvät. Kirkko itse päättää, mitkä ovat sille luovuttamattomia oppeja, joihin tulee sitoutua. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta marssijärjestys on selvä. Sitoutuessaan pappisvirkaan teologi sitoutuu myös pysymään kirkon tunnustuksessa. Jos näin ei tee, seurauksena on pappisvirasta erottaminen. Näin tätä kirjoittaessani on juuri käynyt pastori Kai Sadinmaalle, joka pidätettiin pappisvirasta määräajaksi.

Kokonaan toinen kysymys on sitten se, miten tätä kirkon tunnustusta pitää muuttuvassa ajassa ja kontekstissa tulkita. Tunnustuskirjoista ja vanhan kirkon uskontunnustuksista ei löydy ratkaisua kaikkiin nykypäivän kysymyksiin. Ratkaisuja ei löydy suoraan myöskään Raamatusta, eikä niitä löytyisi siinäkään tapauksessa, että Tarkin kaipaama historiallinen Jeesus saataisiin sieltä kaivettua esiin. Kirkossa käydään tälläkin hetkellä kipeää, hajottavaa ja toistaiseksi ratkaisua vailla olevaa debattia esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliiton tiimoilta.

Näissä nykypäivän kirkollisen teologian kysymyksissä marinoitu Björn Vikström kuvaa tämän haasteen paremmin kuin itse osaan: ”Teologinen ratkaisu ei koskaan ole valmiina, kätkettynä historiallisiin lähteisiin, vaikka se ei myöskään synny tyhjästä. Jos historiallinen perinne jää liian vähälle huomiolle, kirkollinen teologia uhkaa menettää juurensa ja samalla uskottavuutensa niin yhteisön sisällä kuin ulkopuolisten silmissä. Kirkollinen teologia on parhaimmillaan luovaa raamatuntulkintaa konkreettisten ajankohtaisten haasteiden edessä, jossa kriittinen tarkastelu tarvittaessa kohdistuu niin perinteisiin ilmaisuihin kuin nykypäivänä vallitseviin asenteisiin ja arvoihin.”

Matti Myllykoski kirjoittaa omassa vastineessaan, että kristitty on pakotettu harmonisoimaan Raamatusta löytämänsä toisistaan poikkeavat käsitykset omaan elämänpiiriinsä sopivaksi. Näin ei välttämättä ole. Kristillisen tulkinnan traditio on pitkä ja tulkinnat moninaiset. Mutta tästä ei seuraa se, että ne pitäisi harmonisoida. Kyllä kristitty voi myöntää, että eri asioissa on kristinuskon historian eri vaiheissa oltu väärässä. Ei myöskään ole niin, että sama vastaus pätisi kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Voi käydä niinkin, että yksittäinen kristitty huomaa olevansa jossakin teologisessa käsityksessään eri mieltä oman aiemman itsensä kanssa. Keskustelu, teologisen kannan muuttaminen tai muuttuminen tai epävarmuus lopullisesta tuloksesta eivät merkitse sitä, etteikö näin toimiva teologi voisi samaan aikaan olla sitoutunut kirkkoon ja kirkon oppiin.

Tässä olen samaa mieltä kuin yksi opettajistani, Veli-Matti Kärkkäinen. Hän kuvaa omassa vastineessaan omaa konstruktiivisen teologian projektiaan. Sen laajuus ja pyrkimys keskustella monien eri tieteenalojen, uskontoperinteiden ja modernin ajan kysymysten kanssa on kunnioitettava – ja niin laaja, että harva teologi kykenee siihen paneutumaan.

Tarvitsisimme siis lisää kirkollista, konstruktiivista, systemaattista teologiaa, mutta siinä laajuudessa, että tavallinenkin pappi siihen pystyisi paneutumaan. Tämä on kirkon itsensä tehtävä, mutta kenen siellä? Kuka uskaltaa siihen lähteä? Tämän ajan teologisten kysymysten avaaminen vaatii rohkeutta ja kovaa itsetuntoa. Kirkko on moniääninen, mutta pelikentän rajat tulevat nopeasti vastaan niille teologeille, jotka uskaltavat tarttua kysymyksiä herättäviin teemoihin. Ajankohtaisista esimerkeistä nostin jo aiemmin esiin eläinten oikeudet ja avioliiton. Veli-Matti Kärkkäisen peräänkuuluttamaa kunnioittavaa, vastavuoroista ja samaan aikaan tiukkaa ja kriittistä keskustelua siis kaivattaisiin kipeästi.

Olen Myllykosken kanssa samaa mieltä siitä, että kaikki ”kaikki kristillinen usko on uskoa ajassa ja paikassa, jotka kumpikin muuttuvat koko ajan – ja kahden viimeisen sukupolven aikana muutos on ollut omassa kulttuurissamme erityisen raju. Kaikista näistä syistä omassa uskossa on mielestäni olennaista, että se on oma. Sellaiselle uskolle minkään inhimillisen ei tarvitse olla vierasta. Rehelliselle uskolle tekee ainoastaan hyvää, että se nähdään tieteellisen, historiallisen ja moraalisen kritiikin valossa.”

Selvää on, että kirkon kannan muuttaminen jossakin teologisessa kysymyksessä tai teologisen opin tulkinnan muuttaminen on aina pitkä ja kivuliaskin prosessi. Kuka näissä prosesseissa lopulta päättää, että käsitys on muuttunut? Kirkkolakia ja -järjestystä lukemalla selviää, että virallisesti kirkon opista päättää kirkolliskokous ¾ määräenemmistöllä, mutta tosielämässä asia on tätäkin monimutkaisempi. Kirkolliskokouksen äänestystä on todennäköisesti edeltänyt vuosien tai vuosikymmenten debatti, joka jatkuu äänestystuloksen selvittyäkin. Kuitenkin lopulta vain sitkeä ja perusteellinen keskustelu on ainoa mahdollinen tapa löytää uusi tulkinta. Rukoustakin tarvitaan. Luulen, että olemme tästä itse asiassa Jarmo Tarkin kanssa samaa mieltä.

En ole eksegeetti ja systemaattisen teologian harjoittajanakin, jos en kehno, niin ainakin laiska. Omaa teologista ymmärrystä viime aikoina on ruokkinut eksegeettinen oivallus: tuore UT2020 kääntää sanan pistis sanalla luottamus, eikä usko. Tästä kristillisessä uskossa viime kädessä on kyse: luottamuksesta johonkin, josta lopulta tiedämme varsin vähän.

Viitteet

[1]  https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/hyvinvointiyhteiskunta/suomalainen-uusoikeisto-ja-konservatiivikristityt-lahentyvat-toisiaan

[2] Ks. esim. Heikki Pesosen artikkeli Liha yhdistää ja erottaa – eläimet, lihansyönti ja uskonnollinen identiteetti  https://teologia.fi/2020/10/liha-yhdistaa-ja-erottaa-elaimet-lihansyonti-ja-uskonnollinen-identiteetti/ sekä koko Teologia.fi teema 2020/3 Uskonto ja eläimet.

[3] Kemppaisen tekstimuodossa julkaisematon esitelmä https://www.youtube.com/watch?app=desktop&v=l2dwfVFzHsc&feature=youtu.be

[4] Esim. jo mainitussa Suomen Lähetysseuran symposiumissa https://www.youtube.com/watch?app=desktop&v=vEWwqzxIoHw&feature=youtu.be

Artikkelikuvassa joulumarkkinat Lutherin kotikaupungissa Wittenbergissä.


Elina Hellqvist

Kirjoittaja

Elina Hellqvist on pappi ja teologian tohtori, joka on kiinnostunut erityisesti ekumeniasta, uskontodialogista ja missiologiasta. Hän työskentelee tällä hetkellä Kirkkohallituksessa Kirkon lähetystyön keskuksen vs. johtajana.


'Kristillisen uskon rakennuspalikaksi ei tarvita alethiologiaa. Vastine Jarmo Tarkille' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.