Huhtikuussa 2019 sattunut Pariisin Notre Damen palo on ollut ainakin välillisesti lähtökohtana kahdelle viime vuosina ilmestyneelle kirjalle, jossa on pohdittu kirkon tulevaisuutta Euroopassa. Sant´Egidion yhteisön perustaja, historioitsija Andrea Riccardi julkaisi vuonna 2021 kirjan nimeltä La chiesa brucia eli Kirkko palaa, jossa hän pohtii historiallista kehitystä, joka on johtanut eri Euroopan maissa erityisesti katolisen kirkon kriisiin. Ei liene sattumaa, että samana vuonna ilmestyi ranskalaisen filosofin Chantal Delsolin kirja La Fin de la Chrétienté. Alkuperäisteoksessa ei ole mainintaa Notre Damen palosta, mutta viime vuonna julkaistussa Norma-kustantajan ruotsinkielisen version kansikuvassa Ranskan kansalliskatedraali roihuaa traagisesti.
Vuonna 1947 syntynyt Chantal Delsol on Andrea Riccardin tavoin omassa kotimaassaan arvostettu keskustelija, kolumnisti, poliittinen historioitsija ja kirjailija. Itseään hän kuvailee katolilaiseksi ja liberaalikonservatiiviksi. Delsolin kirja ei ole tieteellinen tutkimus, vaan lähinnä esseenomainen puheenvuoro tai pamfletti keskustelun pohjaksi. Se on myös hyvin ranskalainen teos, sillä Chantal Delsol keskittyy pohtimaan kirkon tilaa lähinnä Ranskan historian ja ranskalaisten ajattelijoiden kautta. Lisäksi hän viittaa useassa kohdin Quebecin katolisen kirkon suorastaan dramaattisen nopeaan murtumiseen 1960-luvulta lähtien. Delsol laajentaa tätä ranskalaista näkökulmaa kuitenkin koskemaan koko länsimaista katolista kirkkoa. Siihen viittaa jo teoksen ruotsinkielinen nimikin: Kristenhetens slut som västerlandets samhällsbärare. Protestanttisiin kirkkoihin Delsol viittaa vain lyhyesti.
Hävitty taistelu
Kuten kirjan nimikin jo viittaa, Chantal Delsolin sanoma on pohjimmiltaan pessimistinen. Kristikunnan aika länsimaissa on ohitse. On kuitenkin tärkeää huomata, että Delsol tekee selvän eron kristikunnan ja kristillisen uskon välillä. Kristillinen usko sinänsä ei ole kuolemassa, koska sen säilymiseen riittää pienikin joukko. Sen sijaan länsimainen kristillinen sivilisaatio, joka sai alkunsa Itä-Rooman kristityn keisarin Theodosiuksen voitosta pakanallisesta keisari Eugeniuksesta vuonna 394, on nyt vääjäämättä kuolemassa.
Delsol näkee kuolinkamppailun oireita jo renessanssin ihmiskäsityksessä, mutta varsinaisesti se alkoi hänen mukaansa Ranskan suuresta vallankumouksesta vuonna 1789. Miksi me näemme kaiken ilmiselvästi vasta nyt, johtuu hänen mukaansa siitä, että elämme parhaillaan tämän pitkän kuolinkamppailun loppuvaiheita. Sivilisaatioiden kuolemat ovat Delsolin mukaan äärimmäisen harvinaisia, mutta toisaalta luonnollisia, jopa väistämättömiä, koska sivilisaatio on elävä organismi. Kun aika on, se saavuttaa vääjäämättä loppunsa.
Itsessään kuolematon kristinusko on siis luonut sivilisaation, joka on kuolevainen. Kristinusko uniikkina kulttuurina kohtasi loppunsa, kun sen pohja eli yleinen usko yliluonnolliseen totuuteen murtui. Delsolin mukaan sivilisaatio sekä niiden lait ja arvot eivät nimittäin perustu absoluttiseen totuuteen, vaan ainoastaan käsitykseen tästä totuudesta.
Kuolinkamppailu on ollut pitkä, mutta taistelu on Delsolin mukaan siis hävitty heti sen alettua. Erityisesti katolinen kirkko on kuitenkin 1800-luvulla ja 1900-luvulla yrittänyt palauttaa kristillisen kulttuurin ja sivilisaation mahdin. Pius IX julkaisi vuonna 1864 tunnetun kiertokirjeensä, joka sai nimen Syllabus Errorum. Paavi julisti todellisen uskon vihollisiksi erityisesti panteismin, naturalismin ja absoluuttisen rationalismin, liberalismin, kommunismin ja monet moraaliin ja uskoon liittyvät ilmiöt ja näkökannat. Ensyklikassa näitä erehdyksiä luetellaan kaikkiaan 80 kappaletta.
Sata vuotta myöhemmin Vatikaanin toinen konsiili näki asian toisin. Kun Syllabus pyrki tekemään kirkosta totuuden linnakkeen, konsiilin isät näkivät kirkon avoimena totuuden vartioasemana. Tämä muutos ajattelussa tuli kuitenkin Delsolin mukaan liian myöhään.
Delsol näkee Syllabuksen vaikutuksen myös siinä, miksi kirkko liittoutui ennen toista maailmansotaa niin Portugalin, Espanjan kuin Italiankin fasististen liikkeiden ja diktaattorien kanssa. Ranskalainen konservatiivinen kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuushistorioitsija Henri Massis (1886–1970) näki Salazarin, Francon ja Mussolinin fasismin nimenomaan järjestyksen vallankumouksena vastakohtana Ranskan suurelle vallankumoukselle. Katolinen kirkko tarttui mahdollisuuteen palauttaa kristillinen valtio fasismin tuella. Erityisesti Espanjassa vasemmistolainen tasavalta oli tarjonnut kirkon näkökulmasta vain kaaosta tuhotessaan kirkkoja ja vangitessaan ja surmatessaan pappeja ja sääntökuntalaisia. Vastakohtana fasismin järjestyksen vallankumoukselle nähtiin vaikkapa Hitlerin natsismi, joka ammensi pakanallisesta kuvastosta ja panteismista.
Ateismista ei korvaajaksi
Mikä sitten korvaa melkein kaksituhatta vuotta vallassa olleen kristillisen sivilisaation? Kristityt ovat ajatelleet pitkään, että sen tilalle nousee ateismi, onhan normatiivisen käänteen takana kuitenkin ontologinen käänne. Usko kristillisen uskon perustan olevaan yliluonnolliseen totuuteen on vähentynyt merkittävästi. Samalla länsimaissa on yleistynyt agnostismi, jonka yksi ulottuvuus tunnetaan katolisessa kirkossa maurrasismina, ranskalaisen poliitikon ja kirjailijan Charles Maurrasin (1868–1952) mukaan. Maurrasismi tarkoittaa yksinkertaisesti uskonnon harjoittamista ilman uskoa.
Chantal Delsol vaittää kuitenkin, että ateistinen yhteiskunta on mahdottomuus. Ateismi nimittäin nousee aina länsimaisesta uskonnollisesta maaperästä. Ateismia ei olisi ilman niitä länsimaalaisia, jotka ovat menettäneet uskonsa yhteen ainoaan persoonalliseen Jumalaan. Delsolin mukaan ateismin ja nihilismin sijasta esiin nouseekin pluralismi ja panteismiin pohjautuva pakanuus. Hän tukeutuu Karl Jaspersin (1883–1969) uskontotieteellisen teoriaan, jonka mukaan kosmoteismi ja polyteismi ovat primäärisiä uskontoja. Muut uskonnon muodot ovat sekundäärisiä, koska ne perustuvat tiettyyn ilmoitukseen. Kun sekundäärinen osoittaa heikkouden merkkejä, primääriset uskonnon muodot pomppaavat niiden takaa esiin.
On muistettava, että panteistit ja kosmoteistit eivät ole koskaan hävinneet eurooppalaisesta aatemaailmasta, sillä niistä johdetut aatteet ovat ainakin jollakin tasolla inspiroineet vaikkapa alkemisteja, kabbalisteja, vapaamuurareita, Spinozaa, Goetheä, saksalaisia romantikkoja sekä natseja oman aikamme ilmiöistä puhumattakaan.
Kristinuskoon pohjautuvan maailmanselityksen hiljainen katoaminen on aiheuttanut myös normatiivisen käänteen, jonka ilmenemismuotoja vastaan katolinen kirkko on eri tavoin taistellut Ranskan vallankumouksesta lähtien. Jos ja kun tämä taistelu on hävitty, mistä nousee uuden moraalin pohja? Delsolin mukaan nykyajan moraalin pohja on humanitarismi, joka katsoo vain yksilön hyvinvointia. Se, mikä edistää yksilön hyvää, on hyväksyttävää ja edistettävää. Tässä mielessä naisen oikeus määrätä omasta kehostaan katsotaan suuremmaksi oikeudeksi kuin hänen sisällään viriävän elämän säilyttäminen. Insesti puolestaan on luonnollisesti tuomittavaa, koska se vahingoittaa jo syntyneen lapsen elämää.
Delsol yrittää tässä yhteydessä myös ymmärtää, miksi pedofilia on vasta nyt nostettu äärimmäisen tuomittavaksi ilmiöksi. Hänen mukaansa syynä on juuri normatiivinen käänne. Aikaisemmin vanhemmat tyytyivät ainoastaan varoittelemaan lapsiaan tietyistä papeista, mutta yhteisön arvovallan säilyminen nähtiin kuitenkin tärkeämmäksi kuin rikoksiin syyllistyneiden pappien nostaminen julkisuuteen tuomittaviksi. Delsol muistuttaa, että ongelma ei liittynyt vain kirkkoon vaan laajemminkin patriarkaaliseen kulttuuriin mutta toisaalta myös 1960-luvun seksuaaliseen vapautumiseen.
Hän viittaa Ranskassa laajaa huomiota saaneeseen vuonna 2021 julkaistuun Camille Kouchnerin kirjaan La Familia Grande, jossa kirjoittaja kuvaa omien vanhempiensa hedonistista elämää ja aivan erityisesti, miten heidän isäpuolensa, Ranskan kulttuurieliittiin kuuluva professori ja EU-parlamentin jäsenen Olivier Duhamel käytti heitä seksuaalisesti hyväkseen. Ei siis riitä, että vanhat normit vain unohdetaan. Niiden kohtalona on joutua damnatio memoriaen kohteeksi. Niiden tilalle yritetään kehittää jotain uutta. Delsol muistuttaa kuitenkin, että mitään varsinaista uutta ei ole olemassakaan.
Humanitarismin moraali
Ontologinen ja sen myötä normatiivinen käänne eivät hänen mukaansa siis johda mihinkään uuteen, koska sellaista uutta ei ole. Tässäkään mielessä ei ole mitään uutta auringon alla. Sen sijaan käänne johtaa takaisin aikaan, joka vallitsi ennen kristinuskoa eli pakanuuden aikaiseen pluralismiin. Koska ihmiskunta ei normien alueella ole keksinyt lopulta mitään uutta, kierrätetään vanhaa. Ihmisen täytyy saada uskoa, että hän on löytäjä, vaikka hän ei sitä koskaan olekaan. Uutena pidetyt normit rakennetaan vanhan kristillisen normiston päälle, mutta niitä käytetään ja ymmärretään uudella tavalla.
Delsol tuo esille parasitismin ja palimpsestin käsitteet. Aivan samalla tavalla kuin varhaiset kristityt muuttivat vanhat pakanalliset temppelit kirkoiksi tai antoivat vanhoille pakanallisille juhlapäiville uuden kristillisen sisällön, tulkitsee nykyaika kristillistä normistoa, antropologiaa ja vaikkapa symboleita sekä aikaisempia termejä uudella tavalla. Kyse voi olla uudelleen käytöstä, palimpsestista, mutta joskus kyse voi olla myös parasitismista, jossa uusi idea ui sisään huomaamatta ja muuttaa sisällön aivan toiseksi
Uutta moraalia voidaan siis nimittää humanitarismiksi, jota ei välttämättä voida pitää sellaisena pyyteettömänä pohjana ja toimintana, jollaisena olemme tottuneet käsittämään humanismin. Humanitarismiin liittyy myös valtapolitiikkaa aivan samalla tavalla kuin menneiden vuosisatojen kirkon maallisiin valtapyrkimyksiin. Delsolin mukaan humanitarismi tai neoevankelinen moraali ei ole yhtään vapaampaa, vaikka se halutaan sellaisena nähdä.
Jos aikaisemmin moraalisesti hyväksyttävän määrittelivät kirkko ja papit, nyt sen määrittelee valtio lainsäädännön kautta. Lainsäädäntöön puolestaan vaikuttaa demokraattisessakin yhteiskunnassa aina eniten vallassa oleva eliitti. Chantal Delsol määrittelee tällaisen moraalin epäilyksettä parasiittisiin tuotteisiin. Moraali ei nimittäin nojaa enää mihinkään uskontoon, vaan se dominoi ajatteluamme vaikkapa television ja elokuvien kautta. Niistä se tunkeutuu kouluihin päiväkoteihin ja perheisiin. Olemme siis palanneet pakanuuteen siinäkin mielessä, että meillä on valtion ohjaama moraali.
Hyvä vai paha?
Jos mietimme kaikkia historian käänteitä: se, miten katolinen kirkko torjui kaiken uuden, yritti pelastaa kristillisen yhteiskunnan liittoutumalla fasismin kanssa ja sen jälkeen väistämätön modernisaation hyväksyminen kuitenkin huonolla omallatunnolla, Delsol pohtii, onko kristikunnan ja kristillisen yhteiskunnan loppu katastrofi vai tuottaako se ennemminkin hyvää itse kristilliselle uskolle ja kirkolle?
Hän lainaa ranskalaista entistä pappia ja sosiologia Émile Poulatia (1920-2014): ”Ei ole lainkaan varmaa, että Jumala hävisi muutoksessa”. Vähemmistöasemassa oleva kirkko tarvitsee uudenlaista suhtautumistapaa. Sen on oltava suvaitseva. Se tarvitsee mielenrauhaa, kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Vähemmistöasemassa elävän pitää välttää vainoharhaisuutta. Ne ovat juuri niitä ominaisuuksia, joita ensimmäiset kristityt tarvitsivat eläessään pakanoiden hallitsemassa maailmassa. On opittava elämään pluralistisen yhteiskunnan keskellä sen yhtenä osana.
Kirkolta voidaan kysyä neuvoja, mutta ne ovat vain yksi mielipide muiden eettisten mielipiteiden joukossa. Delsol peräänkuuluttaa kristityiltä ”hiljaista todistamista ja Jumalan salaisina agentteina” toimimista, sillä kristinusko on edelleenkin hengissä. Tehtävämme ei ole rakentaa sellaista valtiota, jossa evankeliumi ohjaa valtiota, vaan sen sijaan ”vaeltaa hitaasti lähteelle” (Antoine Saint-Exupéry).
Delsolin määritelmä itsestään liberaalikonservatiivina sisältänee pohjavireen, jonka perusteella hänet voidaan nähdä liberaali–konservatiivi-akselilla sijoittuvan ennen kaikkea konservatiiviseen kenttään. Delsol asettuu osittain oppositioon jopa paavi Franciscusta vastaan, koska hän näkee erityisesti paavin ekologisissa kannanotoissa parasitismin vaaran.
Delsolin kritiikki täytyy ymmärtää myös osana hänen vahvaa eurooppalaista katolista identiteettiään. Paavi ”maailman ääristä” tulee toisenlaisesta kontekstista, jota määrittää myös Delsolin kritisoima vapauden teologia. Chantal Delsolin konservatiivista pohjavirettä värittää kuitenkin hänen kirkkohistorian kokonaisnäkemyksensä, jossa katolisen kirkon ratkaisut, Syllabus ja taistelu modernisoituvaa yhteiskuntaa vastaan sekä liittoutuminen fasismin kanssa, ovat vain osoitus kamppailusta, joka on ollut kirkon kannalta turha ja jopa tuhoisa.
Vähemmistönä elävän kirkon on opittava elämään pluralistisessa yhteiskunnassa sen yhtenä osana ja äänenä muiden joukossa. Kehitystä ei voi jarruttaa. Delsol ei siten yhdy Rod Dreherin kirjassaan The Benedict Option esittämään ajatukseen eristäytymisestä eräänlaiseen kristilliseen linnakkeeseen. Sen sijaan vähemmistönäkin olevan kirkon täytyy olla avoin dialogille ympäröivän maailman kanssa.
Chantal Delsolin lähtökohta on ennen mahtava läntinen katolinen kirkko ja kristikunta, joka elää nyt vähemmistössä. Suomessa lähes neljän miljoonan jäsenen luterilainen kirkko ei ole täällä vielä vähemmistö kuin osassa pääkaupunkiseudun, lähinnä Helsingin seurakuntia. Erityisesti maaseudulla kirkkoon kuuluu yleisesti yli 70 %, jopa 80 % väestöstä. Vaikka jäsenten määrä vähenee ja prosentit laskevat jatkuvasti, tilasto-olettama kertoo kuitenkin, että luterilainen kirkko elää enemmistöasemassa vielä pitkään. Kehitys kohti vähemmistöä lienee kuitenkin väistämätöntä varsinkin monien isojen kaupunkiseurakuntien alueella. Kirkko kulkee kohti tätä aikaa tällä hetkellä varsin jakautuneena.
Delsolin puheenvuoro antaakin eväitä kotimaiseen keskusteluun. Miten kirkko instituutiona ja miten me yksittäisinä kristittyinä osallistumme vuoropuheluun ontologisen ja sen myötä normatiivisen käänteen keskellä? Sortuvatko konservatiiveiksi itsensä asemoivat samantapaisiin virheisiin, joita katolisen kirkon puolella edustavat Syllabus ja liittoutuminen äärikonservatiivisten poliittisten liikkeiden kanssa? Entäpä miten osataan välttää suistuminen paratisismin ojaan, joka on kaivettu toiselle puolelle?
Arvioitu teos: Chantal Delsol: Kristenhetens slut som västerlandets samhällbärare (La Fin de la Chrétienté). Norma 2022. 131 s.
Lue myös: Kari Tiirola, Kirkko palaa – mitä tehdä? Vartija 4.2.2022.