Jeesuksen kuva kaiverrettuna kurpitsaan. Kuva: Ross Thompson/Freeimages

Koskaan et muuttua saa

Jeesus syntyi konkreettiseen maailmaan, juutalaiseksi juutalaisten joukkoon roomalaisten hallitsemassa Galileassa. Siellä asuville vähäväkisille hän oli profeetta, joka julisti sorron päättymistä ja Jumalan ikuisen valtakunnan tulemista. Jeesus kuoli ja ensimmäisten seuraajiensa mukaan myös nousi kuolleista.

Valtakuntaa ei kuitenkaan tullut vaan tuli kirkko, joka julisti, että Jeesus tulee takaisin ja että sillä tavalla valtakuntakin kerran tulisi. Eikä kirkkokaan ollut alussa yksi vaan monta, kaikki erilaisille Jeesukseen uskoville ihmisille: ennen kaikkea juutalaisille, pakanoille sekä niille, joita kutsutaan gnostikoiksi.

Eikä pakanakristillisyyskään ollut yksi vaan siihen kuului niitä, jotka luonnollisesti omaksuivat kreikkalaisen kulttuurin tapaa ajatella ja argumentoida, mutta myös niitä, jotka inhosivat sitä. Oli niitä, jotka halusivat elää sovussa Rooman valtakunnan kanssa sekä niitä, jotka pitivät sitä koko maailman huorana. Kaikkien näiden kristittyjen ajatuksia meillä on Uudessa testamentissa, Raamattumme varhaiskristillisessä osassa.

Ne, jotka kokosivat pyhiksi nähdyt varhaiset kirjoitukset yksiin kansiin, vaalivat ajatusta alusta alkaen samana ja muuttumattomana pysyneestä kristinuskosta. Keskenään nämä miehet riitelivät puolestaan jo toisen tyyppisistä asioista: miten määritellä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen suhde kolmiyhteisessä Jumalassa, luottaako ylipäänsäkään niihin, jotka julistavat lopun aikojen olevan käsillä sekä vaatiako kaikilta kastetuilta kristityiltä järkähtämätöntä pysymistä uskossa, kun roomalaiset pakanat vaativat uhraamaan keisarille.

Kreikkalainen filosofia oli jo suodattunut eläväksi osaksi kristillistä dogmatiikkaa, ja lopunajalliseen horisonttiin aikoinaan suunnatut katseet olivat kääntyneet ylös. Alkoi pitkä keskiaika, pysyvyyden maailma, jossa kristilliset keisarit hallitsivat. Ja tässä on suurimpine mutkineen vasta puolet kristikunnan pitkästä tiestä, joka on vienyt hyvin kauas siitä, mistä aloitettiin.

Reformaation opettajat uskoivat kukin eri tavoin ottaneensa haltuun alkuperäisen kristinuskon, mutta vangeiksi olivat jääneet vain vanhojen tekstien sanat, joista riideltiin selvästi uudistunein ja koko ajan uudistuvin menetelmin.

Tämä kaikki sekä paljon muuta vaikuttaa nykyhetken kristittyihin, mutta siitä huolimatta Raamattua tulkitaan usein aivan kuin se olisi kirjoitettu juuri kulloisenkin tulkitsijan oloja ajatellen. Taustalla on oikeaoppinen, yhtenäisyyttä janoava kirkkoisällinen ajatus, jonka mukaan kristinusko syntyi valmiina ja on aina pysynyt muuttumattomana. Monenkirjavat harhaoppiset puolestaan ovat iät ja ajat vääristelleet sitä omaksi kadotuksekseen.

Yhden ja pysyvän oikean opin puolustajia on monenlaisia eivätkä ekumeeniset pyrkimykset tehoa heihin. Tätä monenkirjavaa joukkoa yhdistää ajatus kristinuskon totuudesta. Yhtä mieltä he ovat totuuden muodosta, vaikkakin erimielisiä sen sisällöstä. Yhtä mieltä he ovat muuttumattomuuden ajatuksesta, mutta eri mieltä siitä, mikä tarkkaan ottaen on ollut alati samaa.

Suurille kirkoille on yhteistä apostolinen uskontunnustus. Sellainen usko kaventuu kuitenkin hyvin helposti totena pitämiseksi: Jeesus todella syntyi neitseestä, todella kuoli ja nousi kuolleista, todella palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Totena pitämisen ajatuksesta rakentuva usko ajaa kuitenkin itsensä nurkkaan, koska se päätyy irrottamaan tunnustuslauseet inhimillisesti koskevista sisällöistä. Ilman credossa ilmaistuja tapahtumiakin ihminen voi uskoa ja elää todeksi, että Jumala muun muassa armahtaa syntisiä, vapauttaa heidät synneistään, antaa uuden elämän sekä lupaa tuomita ihmiset aikojen lopulla tekojensa mukaan.

Olisi helpompi lähteä ymmärtämään uskontunnustusta tapahtuneiden, kerrottujen, tärkeiksi koettujen, vahvasti tulkittujen ja sitä kautta kollektiivisiksi symboleiksi kohonneiden asioiden kirjaamisena. Näitä symboleja eri aikojen erilaiset kristityt ovat sitten tulkinneet kukin omalla tavallaan, osana oman uskonnollisen kulttuurinsa uskomusjärjestelmää sekä monenlaisia arvoja ja käytäntöjä. Uskontunnustus kaikuukin kirkoissa kysymyksenä: mitä nämä sanat ja asiat merkitsevät meille, jotka niitä toistamme?

Tässä numerossa Eino Murtorinne avaa kokeneen kirkkohistorioitsijan näkökulmia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallisen ja kulttuurisen aseman alamäkeen ja Tapani Rytöhonka avaa opin harhan lisäksi suuren oven taiteiden maailmaan; jokainen nimi kannattaa googlata.

Jos joku ei entuudestaan ole sattunut tietämään, keitä ovat Viljo Mömmö ja Jéan Bodin sekä mikä merkitys heillä on kristinuskon kritiikin historialle, niin päätoimittajat valaisevat omissa artikkeleissaan asiaa. Lisäksi Kari Enqvist ja Hannu Mäkelä vaihtavat pari sanaa maailmankuvan ongelmasta. Antoisia lukuhetkiä!

Matti Myllykoski
Vartijan 4/2015 pääkirjoitus.
No nyt on ainakin uudenlainen tulkinta: Jeesus kaiverrettuna kurpitsaan. Kuva: Ross Thompson/Freeimages.


Avatar photo

Kirjoittaja

Tällä nimimerkillä julkaistaan Vartijan printtiversiossa ilmestyneitä juttuja sekä Vartijan vain verkkoon tarkoitetut artikkelit.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.