Kun olin nuori väitöskirjan tekijä 1980-luvun alussa, oikeushistorian oppiaineessa – ja laajemminkin historian ja yhteiskuntatieteiden piirissä – keskusteltiin paljon siitä, mitkä tekijät selittävät oikeudellista ja muuta yhteiskunnallista muutosta. Tuona aikana tieteen ja tutkimuksen väistämätön koulukuntaisuus iskostui väitöskirjan tekijöiden ajatteluun luontevasti.
Vastauksen etsiminen Heikki Ylikankaan oppikirjan (1983) otsikkokysymykseen ”Miksi oikeus muuttuu?” oli pohdintojen ytimessä. Siihen liittyi tärkeä havainto, jonka mukaan ”aatteet eivät leviä kuin kulkutaudit”. Se on edelleenkin tärkeä metodologinen ohjenuora. Ihmiset eivät omaksu aatteita satunnaisesti tai sen mukaan, miten he saavat niistä tietoa, vaan siksi, että aatteissa tai opeissa on jotain heitä puhuttelevaa tai koskettavaa.
Havainto murentaa ideologisia, opillisia tai uskonnollisia selityksiä kannattavien historian tutkijoiden näkemyksen, jonka mukaan opit selittäisivät oikeuden ja yhteiskunnan muutoksia. Kun tutkitaan, ketkä historian eri aikoina ovat kannattaneet mitäkin aatteita, nähdään kannatuksen jakautumassa säännönmukaisuuksia, jotka ovat sidoksissa asianomaisen omaan, hänen perheensä ja viiteryhmänsä elämäntilanteeseen, tarpeisiin ja etuihin.
Siksi oikeudellisten muutosten selityksiä on haettava yhteiskunnan rakenteellisista ilmiöistä, taloudesta, teknologista, poliittista valtasuhteista ja vastaavista seikoista. Yleisen tason havainnot eivät kuitenkaan vielä riitä selityksiksi, vaan tutkimuksessa on aina pyrittävän selvittämään, minkä tekijän painoarvo on suurin.
Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä alleviivata, että edellä sanottu ei tarkoitta aatteellisten tekijöiden sivuuttamista tai mitätöimistä. Päinvastoin. Niillä on oma suuri merkityksensä muutosten oikeuttamisessa ja legitimoinnissa. Yhteiskunnalliseen vallankäyttöön liittyy aina tavoiteltavien toimenpiteiden perustelu siten, että ne edustavat ”yleistä hyvää” tai ainakin laajempia tavoitteita kuin jonkin tietyn yhteiskuntaryhmän etuja.
*
Nämä vuosikymmenten takaiset keskustelut ovat toistuvasti nousseet mieleeni koronapandemian aikana. Covid-19 virus on vaarallinen tarttuva kulkutauti. Kun seuraa sitä, miten tauti on levinnyt eri maihin ja millaisia kuolinlukemia väkilukuun suhteutettuna esiintyy, näyttää selvältä, että kenelläkään ei voi olla varmaa tietoa siitä, mitä on odotettavissa. Tämä synnyttää valtavan määrän kysymyksiä siitä, mitkä tekijät selittävät eroja ja yhtäläisyyksiä. Kysymyksen voi asettaa provosoivasti: leviääkö edes kulkutauti sillä tavoin kuin kulkutautien oletetaan leviävän?
Kysymys perustuu havaintoon nykyisestä tilanteesta ja tutkimustietoon aikaisemmista pandemioista. Kulkutaudit eivät ole kohdistuneet ja runnelleet kaikki maita ja alueita ja niiden kansalaisia samoin. Köyhät ovat aina kärsineet eniten syistä, jotka ovat liittyneet fyysiseen kuntoon, ravitsemukseen, asumiseen ja mahdollisuuksiin torjua tai paeta tautia. Tässä ei ole kuitenkaan kaikki. Myös monet muut tekijät ovat vaikuttaneet sairastuvuuteen ja tautikuolleisuuteen historian aikana.
On tutkimuksellisesti huikean kiintoisaa pohtia erojen syitä. Vastauksia voidaan hakea yhtä lailla kovista tieteistä kuin ihmistieteistäkin. Mekaaniset mallinnukset ja niihin perustuvat oletukset eivät nyt riitä, vaikka ne ovat tärkeitä. Tauditkin muuttavat muotoaan. Mielestäni on käynyt selväksi, että vakuuttavia vastauksia ei saada minkään yksittäisen tieteenalan tarjoamilla välineillä. Lisäksi olemme ja tulemme vielä ilmeisen pitkään olemaan pandemian kourissa, joten varmempia analyysejä joudutaan odottamaan vuosia. Emme tiedä, hiipuuko tauti ja jos hiipuu niin missä ajassa.
Kun on seurannut julkisen keskustelun ja erityisesti akateemisten asiantuntijodien mielipiteiden kautta sitä, millaisia syitä pandemian vaikutuksista on nostettu esille. törmää heti näkemysten laajaan kirjoon. Ainakin seuraavien seikkojen on sanottu olevan relevantteja asiaan vaikuttavia tekijöitä: väestötiheys, ilmansaasteet, läheisyyden kulttuuri tai sellaisen puuttuminen, väestön ikärakenne, ilmasto, terveydenhoidon tila, pandemian vastainen politiikka (johon voi vaikuttaa se, millainen lainsäädäntö on asianomaisessa maassa) ja väestön suhtautuminen määräyksiin ja ohjeisiin. Tähän voidaan vielä lisätä joukko selityksiä, jotka liittyvät ihmisen geeniperimään ja fyysisiin ominaisuuksiin altistua sairauksille.
Itse tyydyn kuitenkin lyhyesti pohtimaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä, jotka näyttävät ainakin tässä vaiheessa osoittavan, että tämäkään tauti ei kohtelemaan tasapuolisesti eri maita väestöryhmiä. Köyhyys tappaa, kuten kuuluisa ruotsalainen sosiologi Göran Therborn on todennut. Aikaisempien pandemioiden suurimpia kärsijöitä ovat olleet heikossa asemassa olevat yhteiskuntaryhmät. Nytkin kuolleisuus näyttää kinostuvan monissa valtioissa keskimääräistä huono-osaisempien tilille. Globalisoituneessa maailmassa tämä säännönmukaisuus voi johtaa valtaviin nälkä- ja tautikatastrofeihin kehitysmaissa.
Mitä taas pandemian vastaisiin toimiin nykyisin tulee, ovat nämä tekijät vahvasti sidoksissa valtion ja kansakunnan historiaan. Esimerkiksi Ruotsissa luottamus asiantuntijoihin ja viranomaisiin on osoittautunut poikkeuksellisen vahvaksi, minkä vuoksi harjoittelu, joka ulkopuolelta katsoen näyttää riskialttiilta, on saanut laajan hyväksynnän. Ruotsin tilanteelle löytyy ilmeinen selitys maan harmonisesta historiasta ja jo sotien välisenä aikana vahvistuneen kansankotiajattelun luomasta luottamuspääomasta. Päätöksenteossa luotetaan järjestelmään yleensä ja asiantuntijoihin erityisesti.
On varmaa, että pandemian taltuttamisen jälkipuinneissa yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät tulevat entistä vahvemmin esille. Se on luonnollista, kun palataan politiikan normaaliin päiväjärjestykseen, jossa eri yhteiskunta- ja väestöryhmille jaetaan sekä etuja että rasituksia. Akuutin kriisikauden tuottama konsensus tulee rakoilemaan monin tavoin. Merkkejä siitä on jo näkyvissä.
Poliittinen oppositio, jossa Euroopassa oikeistopopulistit muodostavat merkittävän osan, tulee kritisoimaan rankasti valittuja ratkaisuja. Oikeistopopulistit ovat kriisitilanteessa menettäneet kannatustaan perinteisille puolueille, eivätkä ne ole päässeet otsikoihin esimerkiksi maahanmuuton haittoja kritisoimalla tilanteessa, jossa liikkuvuus on vähentynyt radikaalisti. On selvää, että rajat tulevat avautumaan ennemmin tai myöhemmin ja yhteiskunnallisten ongelmien kärjistyminen maailman kriisialueilla voi aiheuttaa esimerkiksi suuria muuttoaaltoja. Nämä potentiaaliset katastrofit yhdessä pahimman kärsineiden maiden tukemisen kanssa antavat populisteille välineitä yrittää palauttaa ja lisätä kannatustaan. Jo nyt on nähty. kuinka essentialistinen puhe etelän ”laiskoista” ja huonosti valtiontaloutta hoitaneista valtioista nostettu esille samaan tapaan kuin Kreikan tilanteen avustamisen yhteydessä noin kymmenen vuotta sitten.
Jo nyt on myös keskusteltu paljon siitä, palaako mikään ennalleen koronan jälkeen. Onko kysymyksessä sellainen ajanjakso, joka muodostuu historialliseksi vedenjakajaksi? Lyhyellä aikavälillä näin tapahtuu varmasti: tulee olemaan helppo erottaa aika ennen koronaa ja sen jälkeen. Kaikki ei tule palautumaan ennalleen pitkään aikaan. Toisaalta kaikki ne yhteiskunnalliset trendit ja voimavirrat, jotka olivat nähtävissä ennen koronaa, eivät ole hävinneet.
Kun akuutti kriisi on ohi, on syytä erityisen tarkasti pitää silmällä sitä, miten yhteiskunta palaa entiseen tai ainakin jonkin asteiseen normaaliin. Yleensä merkittävät yhteiskunnalliset, taloudelliset ja muut kriisit ovat jättäneet jälkensä. Vaikutukset ulottuvat kaikille yhteiskunnan ja kulttuurin alueille sitä unohtamatta, että kriisit ovat merkittäviä mentaliteetteihin vaikuttavia sukupolvikokemuksia.
Monien tutkimusten mukaan sääntely ja kontrolli ovat laajentuneet ja kontrolli on ankaroitua kriisien seurauksena. Näin on käynyt ainakin sotien ja sisällissotien jälkeen. Suomessa niin 1918 sisällissota, 1930-luvun alun talouslama kuin talvi- ja jatkosotakin johtivat yhteiskunnallisen kontrollin kiristymiseen laajalla rintamalla kuten mm. Ilari Hannulan väitöskirja Kriisit ja rikosoikeus (2004) osoittaa.
Toisaalta kriisit ovat vaikuttaneet oikeuden kenttään myös muilla tavoilla. Esimerkiksi veropohjaa on laajennettu ja verotusta on kiristetty sotien jälkeen ja nämä muutokset ovat jääneet elämään siitä eteenpäin. Viimeisten vuosikymmenten talouskriisit ovat puolestaan lisänneet taloudellisen toiminnan, erityisesti pankkitoiminnan, sääntelyä. Näin on tapahtumassa nytkin – vieläpä ennen näkemättömällä voimalla. Uusi teknologia lisää valvonnan mahdollisuuksia monin tavoin.
Se, millainen on kriisin lopputulos vallankäytön demokraattisuuden näkökulmasta, vaikuttaa olennaisesti seurauksiin. Suomessa toimen maailmansodan lopputulos, jossa laitavasemmistolle palautettiin poliittiset oikeudet, merkitsi demokratian vahvistumista. Se puolestaan on historiallisen kokemuksen mukaan omiaan lieventämään rangaistuksia. Suomessa poistettiin kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan olosuhteissa vuonna 1949 ja sitten vuonna 1972 kokonaan. Samoihin aikoihin rikosoikeudellista järjestelmää lievennettiin systemaattisesti Inkeri Anttilan formuloiman humaanin ja rationaalisen kriminaalipolitiikan hengessä. Samalla Suomen pohjoismaisella mittapuulla korkea vankiluku alkoi voimakkaasti laskea. Se putosi muiden Pohjoismaiden tasolla tosin vasta 1990-luvulla.
Nykyinen kriisi on nostanut esille perusoikeuksien aseman ja mahdollisuudet rajoittaa niitä poikkeusoloissa. Keskustelu aiheesta on ollut hyödyllistä monessa mielessä. Esille on tullut esimerkiksi se, miten oikeus ja politiikka kietoutuvat yhteen ja miten vaikeaa rajaveto niiden välillä voi olla, kun joudutaan punnitsemaan erilaisia periaatteita ja arvoja vastakkain. Helppoja vastauksia ja selityksiä ei parhaille ratkaisuille ei löydy, minkä ymmärtäminen ja hyväksyminen näyttävät olevan oikeistopopulisteille erityisen vaikeaa. Tälläkin sektorilla tulevat vuodet ratkaisevat, mikä on kokemusten opetus.
Jälkeenpäin näemme, tai ainakin tulevat sukupolvet tulevat näkemään, ketkä ovat olleet tämän kriisin voittajia ja ketkä häviäjiä.
