Saatteeksi
Ystäväni ja pastoraalikollegani Jarmo Tarkin kirjoitusten lukeminen on aina inspiroiva kokemus. Käsillä oleva pamfletinomainen sanailoittelu, joka käyttää hyväkseen retoriikan parhaimpia keinoja parodiasta ironiaan ja liioitteluun, tekee esseestä erityisen kiinnostavan ja huomionarvoisen. Otsikosta lähtien Jarmo loihtii eteemme kuvan systemaattisesta teologiasta iloisena hirviönä, joka uhkaa modernin kriittisen ajattelijan integriteettiä ja uskottavuutta. Kirjoitus uhkuu sellaisia väitteitä, syytteitä ja mielipiteitä tästä tieteenalasta, että ne voisivat helposti viedä yöunet asiaa tuntemattomalta! Vai mitäpä muuta voisi sanoa vaikka tästä sitaatista:
”Tämän päivän systemaattinen teologia on verrattavissa joukkoon pitkälle koulutettuja tutkijoita, jotka keskustelevat vakavasti niistä opeista, jotka johtivat maapallon pannukakkuteoriaan, teoriaan, jonka ajattelevat ihmiset osaavat hylätä hölynpölynä, teoriaan, jonka puolustukseksi ei ole mitään muuta kuin ipse dixit evidenssiä, mutta jota vastaan on massiivinen määrä faktoja. Tällaiset massiiviset erehdykset kokemusmaailman tulkinnassa ovat usein merkkejä vakavista mielenterveydellisistä ongelmista.”
En oikein tiedä, miten tällaista sanallista, monessa mielessä irrationaalista, purkausta pitäisi käsitellä — kun kyseessä ei ole enempää runo kuin romaanikaan vaan yritys pohdiskella vakavasti (systemaattisen) teologian luonnetta ja oikeutusta. Teen silti parhaani yrittäessäni poimia ironian, liioittelun ja mustamaalauksen joukosta sen, mikä on kollegani perusongelma teologiassa.
Onkin todettava, että työkseen akateemista teologiaa kirjoittavalle ja opettavalle ystäväni essee tarjoaa herkullisen ruokapöydän ylimittaisten väitteiden, perustelemattomien argumenttien ja kritiikittömien huomautusten arvioimiseksi. Koska kirjoitus on hyvin rikas ja sisältää niin monia teemoja, keskityn vain sen keskeisten ongelmien ja puutteiden korjaamiseen.
Samalla on pidettävä kirkkaana mielessä se, mitä kollegani esittää oman esseensä päätavoitteeksi: ”Artikkeli on kirjoitettu tarkoituksellisesti poleemisesti siinä toivossa, että se herättäisi reipasta keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa muuten liian usein tylsässä ja kuivassa teologisessa keskustelussa.” Tuohon tarkoitukseen se sopii erinomaisesti. Ja Vartijan lukijoiden on hyödyllistä tietää, että olemme keskustelleet monista näistä asioista vuosia ja että haluamme kutsua muut mukaan debattiin näillä esseillä.
Tiivistän pitkähkön vastineeni pariin keskeiseen väittämään, joita tarkastelen eri puolilta ja joita syvennän kirjoituksessani:
- Jarmon perusongelmalla, kristillisen uskon uskottavuuden puutteella (josta seurannee myös muiden uskontojen uskottavuuspula), ei ole juurikaan suoraa liittymäkohtaa akateemisen teologian yhden tieteenhaaran, systemaattisen teologian (dogmatiikan),[2] luonteeseen ja uskottavuuteen. Ystäväni mukaanhan kristinuskon perusnarratiivi on irrationaalinen, ristiriitainen ja vailla minkäänlaisia järjellisiä perusteita. Jos on näin, sitä tutkivat tieteet ovat by definition ajanhukkaa.
- Jarmon kritisoimalla systemaattisen teologian muodolla (”teinoslaisuudella”) — mikä ainakin kansainvälisesti katsottuna on outo kummajainen — ei ole juurikaan yhteyttä omaan tapaani tehdä teologiaa (jota usein kutsun konstruktiiviseksi teologiaksi). Siksi minun teologisesta projektistani puhuminen samassa yhteydessä, kun kritisoidaan teinoslaisuutta — siitäkin huolimatta, että Jarmo tekee erottelun näiden kahden teologian tekemisen muodon ja sisällön välillä — aiheuttaa lukijan mielessä harhaanjohtavan vaikutelman.
Nämä kaksi perusargumenttia mielessä pitäen vastineeni jakaantuu seuraaviin pääosiin. Aivan ensimmäiseksi muistutan siitä, että minkä tahansa kirjoituksen luonne ja tyyli riippuvat olennaisesti siitä, millaiseen julkaisuun tai kontekstiin se on tarkoitettu. Pienten lasten pyhäkoulumateriaalia kirjoitetaan eri tavalla kuin tohtorinväitöskirjaa. Tämän Jarmo unohtaa täysin kritisoidessaan 60-vuotisjuhlakirjani kustantajan haluttomuutta sisällyttää hänen artikkeliaan julkaisuun.
Toiseksi vastineeni kohdistaa huomionsa tri Tarkin kritiikkiin ”teinoslaisuutta” kohtaan. Siitä puhuessaan hän kritisoi sellaista käsitystä systemaattisesta teologiasta, jonka tosin tunnen hyvin — Helsingin yliopistossa opiskelleena ja sen dosenttina — mutta jolla on vain hyvin vähän tekemistä oman teologian tekemiseni ja systemaattisen teologian visioni kanssa. Koska Jarmolla on myöskin paljon muitakin ongelmia nykyteologian kanssa, kolmas osa kirjoituksestani arvioi kriittisesti hänen väitteidensä perustaa ja osoittaa ne suurelta osin väärinymmärrykseksi ja/tai tarkoitukselliseksi (retoriseksi) yliampumiseksi. Neljänneksi muistutan Vartijan lukijoita siitä, että pappeina — Jarmo sekä Suomen että Amerikan luterilaisen kirkon (Evangelical Lutheran Church in America) ja minä Amerikan luterilaisen kirkon — olemme antaneet julkisen vakuutuksen kristillisten perusoppien seuraamiseen ja opettamiseen. Vaikkakin meillä papeilla — akateemisen koulutuksen läpikäyneinä — on sekä oikeus että velvollisuus tarkastella kriittisesti kirkon oppia, pappisvala ei oikeuta koko kirkon oppijärjestelmän kaatamiseen. Päätän vastineeni muistuttaakseni Vartijan lukijoita samasta, mitä Jarmokin korostaa: dramaattisista mielipide-eroistamme huolimatta olemme läheisiä ystäviä ja hyviä työtovereita. Keskustelemme, haastamme toistemme mielipiteitä — väliin tosi terävästi ja ponnekkaasti. Mutta emme ole toisiamme vastaan!
Lukijakunnan huomioonottamisesta
Kun Jarmo valittelee sitä, että hänen kriittistä kirjoitustaan ei hyväksytty perinteiseen uskonkäsitykseen nojautuvan kristillisen julkaisijan tuottamaan juhlakirjaani, hän unohtaa täysin sen, että kirjoittajan on aina otettava huomioon kuulijakuntansa ja sen taustayhteisö. Mitenkähän suhtauduttaisiin sellaiseen katolisen kirkon kardinaalin juhlakirjaan kirjoitettuun esseeseen, joka hylkäisi kaikki tuon uskonyhteisön keskeisinä pitämät uskonkappaleet tai Keskustapuolueen juhlajulkaisuun lähetettyyn artikkeliin, jossa kaikki entisen Maalaisliiton seuraajan näkökannat tehtäisiin tyhjäksi?
Juhlakirjaani tarkoitetut artikkelit eivät olleet ”neutraaleja” teologisia tai uskontotieteellisiä esseitä vaan pikemminkin kirjoituksia, jotka tarkastelivat lähetyksen ja kristittyjen yhteyttä näkökulmasta, joka ottaa taustaolettamukseksi perinteisen kristinuskon perusväittämät ja opinkappaleet. Ne on tarkoitettu sekä pastoreille että eritoten suurelle joukolle maallikkoja luterilaisessa kirkossa ja vapaissa kirkkoyhteisöissä. Kyseessä ei siis ole kriittinen akateeminen tutkimus. Tässä lähestymistavassa ei ole mitään anteeksipyydeltävää eikä se vaadi sen kummempia perusteluita. Siksi Jarmon valitus ”Mitkä opit sitten ovat kristinuskon perusoppeja ja mitkä asiat teologian perusasioita, ja kuka päättää?” on aiheeton kyseessä olevan julkaisun kannalta ja se tulisi esittää — Aikamedia kustannustalon sijaan — piispainkokoukselle tai kirkolliskokoukselle!
Mikäli kyseessä olisi ollut Festschrift, joka on tarkoitettu akateemisille kollegoille, tri Tarkki olisi voinut väittää mitä ikinä hänen luovaan mieleensä olisi saattanut juolahtaa niin pitkälle kuin se on rationaalista akateemista argumentaatiota. Vaikkapa että ei ole tuonpuoleista, ei ole Jumalaa (on vain idea jumaluudesta), ei ole Pelastajaa ja niin edelleen. Populääriin juhlakirjaan nuo väitteet eivät sovi.
Petrus Abelardus (n. 1079–1142).
Perinteiselle kirkkokansalle tarkoitettu kirjaa ei ole tarkoitettu kaksituhatta vuotta vanhan kirkon uskon perimmäisten opinkohtien kyseenalaistamiseen ja kieltämiseen. Tässä ei ole kyse farisealaisuudesta tai siitä, etteikö esimerkiksi kriittisen tutkimuksen esiin nostamia kysymyksiä tulisi esittää seurakuntalaisille. Kyse on kirjoituslajin ja –kontekstin tunnistamisesta. Kuten usein, Jarmo ei näytä tunnistavan tämän seikan tärkeyttä. (Se, että tiedän Jarmon vastustavan tätä normaalia pastoraalista periaatetta, ei minusta tee tyhjäksi tämän näkökannan oikeutusta!)
Jarmo näyttää myös unohtavan sen — vastoin parempaa tietoaan — että Abelarduksen ”epäilyksen metodilla” ei ole juuri mitään tekemistä valistuksen aikana syntyneen Raamatun luotettavuuden ja lähes kaikkien kristillisten perusoppien kieltämisen kanssa. Abelarduksen kritiikki perinteistä syntioppia ja anselmilaista sovitusoppia kohtaan ei noussut tarpeesta kieltää kirkon opit vaan pikemminkin halusta laajentaa keskustelua vaihtoehtoisista, Raamattuun perustuvista, tulkinnoista. Tässä kontekstissa on ymmärrettävä Abelardukseen liitetty lausuma Nihil credendum, nisi prius intellectum. Niin paljon kuin Abelardus ennakoikin paljon myöhempää modernia humanismia, hänen ajattelunsa oli silti täysin esi-valistuksellista.
Jarmon ongelma ”teinoslaisuuden” kanssa
Koska olen väitellyt edesmenneen professori Tuomo Mannermaan alaisuudessa ja olen toiminut vuodesta 1999 Helsingin yliopiston ekumeeniikan dosenttina, tunnen erinomaisen hyvin edesmenneen Seppo A. Teinosen ja hänen oppilaidensa kehittelemän ns. systemaattisen metodin. Siitähän on laatinut erinomaisen oppaan opiskelutoverini, nykyinen Kuopion piispa, Jari Jolkkonen.[3] Sen perusidea on tämä: tutkimuksen tehtävänä on analysoida niin tarkasti ja ”neutraalisti” kuin mahdollista valitun tekstimassan keskeiset ajatukset ja periaatteet. Sitä varten pyritään katsomaan, millaisia johtavia periaatteita ja rakenteellisia teemoja teksteistä nousee. Itse tutkimuksen leipätekstissä esitetään nämä keskeiset ajatukset ja alaviitteissä (joista tulee massiivisia), esitetään teksteistä nouseva todistusaineisto mieluiten alkuperäiskielellä. Siinä metodissa ei sallita kritiikkiä eikä siinä rohkaista (tai jopa kielletään) muiden näkökohtien kuin valituista teksteistä nousevien käyttö leipätekstissä. Olen kirjoittanut sekä yli 500-sivuisen väitöskirjani että yli 300-sivuisen dosentin kirjani tuota metodia noudattaen, joten tuskinpa kukaan epäilee, ettenkö tuntisi sitä läpikotaisin.
Toimiessani Helsingin yliopiston dosenttina väitöskirjojen tarkastajana ja vastaväittäjänä olen toistuvasti huomauttanut teologiselle tiedekunnalle (viimeksi vuonna 2019), että vaikkakin ”ensimmäisen vaihe” missä tahansa vakavasti otettavassa systemaattisen teologian (dogmatiikan ja ekumeniikan) tutkimuksessa on edellä kuvatun metodin kaltainen, se ei voi olla koskaan tutkimuksen loppuvaihe. Tarvitaan valitun tutkimusaiheen — siis sen tekstien — vertailemista muiden relevanttien tekstien kanssa sekä kriittistä arviointia ja ihanteellisessa tapauksessa väittelijän oman alustavan konstruktiivisen vastauksen tarjoamista. Valitettavasti olen joutunut toteamaan silloin tällöin, että Helsingissä hyväksyttyjä hyviäkään systemaattista metodia suorasukaisesti noudattavia väitöskirjoja ei välttämättä hyväksyttäisi esimerkiksi USA:ssa, missä olen opettanut yli 20 vuotta. Syynä olisi se, että ne tyytyvät vain dokumentoimaan aineistoa mutta niistä puuttuu oma teologinen keskustelu ja arviointi.
Se, että teologisen tiedekunnan kollegoitteni keskuudessa on kasvava ymmärrys kritiikkiäni kohtaan siitäkin huolimatta, että ”virallinen” linja on edelleenkin pitäytyminen Teinonen-Mannermaa -linjalla, on lupaavaa. Mikäli suomalainen systemaattinen teologia (dogmatiikka) aikoo pyrkiä kansainvälisille markkinoille, saksankielisen historiallisesti suuntautuneen tradition ohella, pelkkä ”neutraali” mielipiteiden rekisteröinti ei riitä alkuunkaan. Siksi pidän valitettavana, että Suomessa vieläkin tyydytään toteamaan väitöskirjan metodiosassa, että seurataan ”systemaattista metodia.” Se ei kommunikoi mitään kansainvälisessä teologiassa.
Eli: olen täysin samaa mieltä Jarmo kanssa siitä, että systemaattinen teologia — mitä pidän teologisten tieteiden ”kuningattarena” — ei voi tyytyä pelkästään tekstistä nousevien ajatusten ”neutraaliin” dokumentointiin. Sen pitää pyrkiä myöskin niiden kriittiseen haastamiseen ja korjaamiseen.
Miksi Jarmon kritiikki systemaattista teologiaa kohtaan on sekä yliampuvaa että asiantuntematonta
Vaikkakin Jarmo on lukenut viisiosaisesta lähes 3000 sivua käsittävästä dogmatiikastani A Constructive Christian Theology for the Pluralistic World (Eerdmans, 2013-17), enemmän kuin useimmat suomalaiset teologit — jotka muutamaa nuorta tutkijaa lukuun ottamatta eivät ole nähneet vaivaa sen kommentoimiseksi johtavissa kansainvälisissä tieteellisissä aikakauslehdissä (!)[4] — hänen yrityksensä liittää se konservatiivisen, ”dogmaattisen” teologian perinteeseen on aivan perusteeton. Se, että teologisen seminaarin professorina USA:ssa sitoudun klassisen kristinuskon perinteeseen, on täysin ymmärrettävä, sillä seminaareilla — lääkäreiden ja lakimiesten akateemisen koulutuksen tavoin — on myös ammatillinen tehtävä, valmistaa kandidaatteja omien kirkkojensa pastoraalikoulutukseen. Enempää kuin Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professori voisi turvautua vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin koululääketieteen sijasta, ei pastoreita ja muita kristillisen kirkon tehtäviin (oman työpaikkani tapauksessa kymmenien erilaisten kirkkokuntien tarpeisiin) kouluttava voi noin vain kyseenalaistaa ja kieltää kirkkojen perusoppeja. Huolellinen, kriittinen arviointi on eri asia kuin ”kritiikitön” ja sumeilematon uskonperusteiden teilaaminen.
Siksi oudoksun sitä, että ystäväni väittää minun olevan ”konservatiivi, kirkon perinteisiin opetuksiin ja teologisiin perusasioihin sitoutunut pohdiskelija, tutun ja turvallisen aktiivipuolustaja.” Jopa kriittisimmätkin arviot viisiosaisesta konstruktiivisesta teologiastani — ”oikealta” ja ”vasemmalta” — ovat antaneet tunnustusta siitä, että pyrin hakemaan uusia, tuoreita vastauksia klassisiin teologian ongelmiin. Ja muutamat konservatiivit ovat valitelleet juuri sitä, että en pitäydy ”turvallisen tradition” puitteissa. Se että huolellisen harkinnan ja kriittisen pohdinnan jälkeen olen päätynyt tukemaan klassisen kristinuskon oppeja persoonallisesta kolmiyhteisestä Jumalasta, Luojasta ja Vapahtajasta, tuonpuoleisessa odottavaan iankaikkiseen elämään, ei tee minusta kritiikitöntä konservatiivia.
Olen tutustunut huolella ja ajan kanssa kaikkiin tärkeimpiin kristinuskoa teilaaviin näkökohtiin ja ne eivät ole vakuuttaneet minua rationaalisesti enempää kuin eksistentiaalisestikaan. Toisaalta se, että harjoitan jatkuvasti kriittistä arviointia aivan perustavaa laatuakin olevien kristinoppien suhteen, sanokaamme vaikkapa Pyhien Kirjoitusten inspiraatiokäsityksen, sovitusopin muotoilujen tai vaikkapa syntiopin luonteen suhteen, pikemminkin vahvistaa luottamustani ja uskoani kristinuskon perusnarratiiviin.
Olen ymmälläni Jarmon väitteestä, että moderni systemaattinen teologia karttaa kriittisen raamatuntutkimuksen ja eksegetiikan tutkimusta. Vaikkakaan en ole seurannut viimeisen 25 vuoden aikana sitä, miten suomalainen systemaattinen teologia suhtautuu kriittiseen raamatuntutkimukseen, pidän itse kriittistä eksegetiikkaa välttämättömänä resurssina teologian tekemiselle. Siksipä esimerkiksi viisiosaisen konstruktiivisen teologiani ensimmäisessä osassa, kristologiassa, käyn laajaa kriittistä keskustelua modernin Jeesus-tutkimuksen kanssa. Turvaudun mieluummin kansainvälisesti laajaa luottamusta nauttivien tutkijoiden kuten N.T. Wrightin, James D.G. Dunnin ja E.P. Sandersin tutkimuksiin kuin Jarmon lanseeramaan pienen — ja kansainvälisesti katsoen — marginaalisen amerikkalaisen Jeesus-seminaarin tutkimukseen.
Vaikkakin Jeesus-seminaarin edesmennyt perustaja Robert Funk oli tunnustettu Uuden Testamentin tutkimuksen muotokriitikko ja sen keskuudessa toimii muutamia yksittäisiä akateemista arvoa ansaitsevia tutkijoita kuten John Dominic Crossan, hämmästyttävän suurella osalla sen ”Fellows”-nimellä kuuluvista ihmisistä ei ole eksegeettistä koulutusta ja jotka eivät edes tee työkseen akateemista raamattututkimusta. Jarmon jäsenyys Westar Instituutissa on esimerkki tästä: hän on koulutukseltaan uskonnonfilosofi eikä hän ole koskaan tehnyt mitään akateemista eksegeettistä tutkimusta.[5]
Olen täysin samaa mieltä Jarmon kanssa siitä, että ”moderni historiallis-kriittinen raamatuntutkimus on otettava vakavasti”. Ei voi ajatella huipputason systemaattista tutkimusta ilman tiukkaa dialogia eksegeettien kanssa. Mikäli tämä ei ole tapana suomalaisessa teologian teossa, silloin sen on alistuttava kriittiseen itsetarkasteluun.
En voisi olla enempää samaa mieltä Jarmon kanssa siitä, että myös ”luonnontieteet on otettava vakavasti”. Yksi kaikkein merkittävimmistä piirteistä viisiosaisessa dogmatiikassani — minkä lukuisat akateemiset kollegat ovat rekisteröineet arvioinneissaan — on poikkeuksellisen laaja ja syvä dialogi sekä luonnontieteiden että humanististen tieteiden kanssa. Eritoten luomisoppia, teologista antropologiaa ja eskatologiaa koskevissa volyymeissani käyn koko ajan keskustelua luonnontieteiden (fysiikka, kosmologia, kvanttiteoria, evoluutiobiologia), aivotieteiden, psykologian, sosiologian ja mielenfilosofian kanssa. Tarkastelen myös sitä, miten neljä muuta maailmanuskontoa (juutalaisuus, Islam, buddhalaisuus ja hindulaisuus) toimivat siinä suhteessa.
Vastauksena Jarmon harhaanjohtavaan kritiikkiin omaa teologiaani — ja yleensäkin nykyajan kansainvälistä systemaattista teologiaa — kohtaan on paikallaan esitellä lyhyesti mistä systemaattisessa teologiassa on kyse. Ja koska Jarmo joko käyttää omaa projektiani varoittavana esimerkkinä tai ainakin liittää sen lukijan mielessä rankkaan kritiikkinsä, teen viittauksia omiin kirjoituksiini.
Mistä systemaattisessa teologiassa on oikeasti kysymys?
Jo hyvin kauan olen sekä luokkahuoneessa että teologisissa kirjoituksissani määritellyt systemaattisen teologian luonteen ja tehtävän seuraavanlaisesti:
“Systematic (or doctrinal or constructive) theology is an integrative discipline that continuously searches for a coherent, balanced understanding of Christian truth and faith in light of Christian tradition (biblical and historical) and in the context of historical and contemporary thought, cultures, and living faiths. It aims at a coherent, inclusive, dialogical, and hospitable vision.”
Itse nimitys “systemaattinen teologia” on harhaanjohtava, sillä sehän voi nostaa mielikuvan pyrkimyksestä rakentaa systeemiä, “standardoidusta” kristillisten oppien kokoelmasta. Se ei voisi olla kauempana siitä, miten maailmalla tehdään systemaattista teologiaa.
Hedelmällinen vertauskuva nykyajan systemaattisesta teologiasta on ”verkko” (web): siinä ei ole ehdotonta ”perustaa” vaan pikemminkin puhutaan elastisesta, dynaamisesta, ”liikkuvasta” kokonaisuudesta. Uskonoppien ja keskeisten väitteiden keskinäiset suhteet ovat keskeisellä sijalla. Kun puhutaan vaikkapa Jumalasta, se koskettaa maailmaa ja ihmistä. Kun puhutaan Jeesuksesta, jumaluuteen ja ihmisyyteen keskittyvät väitteet ”värähtelevät”. Kyse on siis jatkuvasta, elävästä, dynaamisesta prosessista. Ja siksi teologisen ajattelun koherenttius on välttämätön, jos kohta ei riittävä tavoite.
Syy siihen, että koherenssi itsesään ei ole tarpeeksi on yksinkertaisesti tämä: sehän voisi johtaa Jarmon ilakoimaan pelkästään formaaliseen ajatusten yhteensopivuuden varmistamiseen — ilman, että keskenään koheroivilla väitteillä olisi mitään todellisuuspohjaa. Siksi systemaattisen teologian keskeisenä haasteena on myös kristinuskon perustavaa laatua olevien väitteiden, kuten vaikkapa Jumalan olemassaolon, tuonpuoleisen elämän ja ihmisen luonteesta esitettyjen väitteiden, rationaalisuus. Kristillisen uskon puheen rationaalisuus ei tarkoita sitä, että sen väitteitä pystyttäisiin ”todistamaan” aukottomasti. Ihmiselämässä ei juurikaan ole sellaisia väitteitä, joita voitaisiin todistaa aukottomasti. Edes kapea-alaiseen empiiriseen tutkimukseen nojaavan eksaktin luonnontieteen tulokset ja niiden merkitys eivät ole ”itsestäänselvyyksiä”. Niitäkin tulee arvioida nykyfilosofian, politiikan ja kulttuurin valossa.
Rationaalista uskon ja teologian kieltä on sellainen, missä rohkeasti, avoimin mielin ja kriittisesti pohditaan vaikkapa sitä, mitkä seikat näyttäisivät viittaavan persoonallisen Jumalan olemassaolon mahdollisuuteen ja mitkä näyttäisivät osoittavan toista. Tai vaikkapa sitä, mitä seuraa materiaalis-naturalistisesta väitteestä, että ”fyysisen” ylä- ja ulkopuolella ei ole mitään. On vain ”materiaa”. Sille näkemykselle järjellinen haastaja on kaikkien abrahamilaisten ja monien muidenkin usko tuonpuoleiseen. Ja niin edelleen.
Jarmolla onkin siksi täysin väärä kuva systemattisesta teologiasta väittäessään, että ”premissien totuus tai epätotuus, alethiologia, ei systemaatikkoja juurikaan kiinnosta tai edes häiritse, vaikka se saattaa joskus kauhistuttaa. Koherenssin merkitys korostuu hermeettisesti.” Vaikkakaan en ole aivan varma, mitä sitaatin viimeinen lause merkitsee, on todettava uudestaan, että vakavasti otettava kansainvälinen systemaattinen teologia — mukaan luettuna oma teologiani — asettaa ”totuuden” etsimisen keskeiseksi tehtäväksi. Vaikkakin systemaatikkoina puhumme nöyrästi totuuden saavuttamiseen mahdollisuudesta (eskatologisen täyttymyksen tällä puolen), keskeinen haaste meille on pyrkiä todentamaan kristillisten perusväitteiden, esimerkiksi Kristuksen ylösnousemuksen, totuudellisuuden mahdollisuus. Se, että emme voi tehdä sitä dogmaattisesti eikä ”uskonvarmuudella” — eritoten postmodernismin tällä puolella — ei tarkoita, etteikö tuo tehtävä olisi mielessä koko ajan.
Samalla tunnustamme sen, että humanistisissa tieteissä ei voi koskaan uneksia ”absoluuttisesta” varmuudesta. Filosofia, historiantutkimus, taiteen tutkimus ja muut klassiset humanistiset tieteet samoin kuin vaikkapa nykyajan psykologia, sosiologia ja valtio-oppi voivat saavuttaa vain suhteellisen, debatinalaisen varmuuden tutkimustuloksistaan. Siksi Jarmon esittämä vaatimus teologialle pystyä osoittamaan epäämätöntä evidenssiä osoittaa hänen kyvyttömyyttään tehdä erotus luonnontieteiden ja humanististen (”ihmistieteiden”) välillä: ”Jos systemaattinen teologia on tiedettä, sen pitäisi pystyä osoittamaan, miten siinä esitetyt väitteet voidaan, ainakin periaatteessa, verifioida tai falsifioida.”
Kuten mainitsin, itse asiassa edes luonnontieteet eivät ole täysin ”neutraaleja”, sillä esimerkiksi fysiikan ja biologian tutkimusaiheiden valinnat ovat inhimillisiä valintoja ja tutkimustulosten tulkinta on aina keskustelun ja debatin alaista. Silti on selkeä ero eksaktien luonnontieteiden empiiriseen todentamiseen pyrkivän tutkimusparadigman ja humanististen tieteiden loogiseen argumentointiin pohjautuvan metodin välillä.
Tämän erottelun vuoksi luonnontieteiden ja humanististen tieteiden kehitys kulkee pitkälti eri teitä. Kun eksaktit luonnontieteet eritoten valistuksen jälkeen nojaavat empiiriseen todentamiseen (niin pitkälle kuin se on mahdollista),[6] niin humanististen tieteiden edistys tapahtuu hitaasti ja perustuu aina tradition varaan. Esimerkiksi filosofiassa (enempää käytännöllisessä kuin teoreettisessakaan) ei tapahdu sellaisia ”kopernikaanisia” keksintöjä kuten vaikkapa fysiikassa. Eikä taidehistoriassa tapahdu yleensä sellaisia paradigman muutoksia, jotka ovat tuttuja valistuksen jälkeisen fysiikan tai biologian tutkimuksesta. Platonin filosofia on edelleenkin ajankohtaista ja relevanttia aivan toisin kuin Jarmon esimerkit lääketieteen vanhentuneista tuloksista. Näiden kahden suuren tiedeperheen (luonnontieteiden ja humanististen tieteiden) sekoittaminen on vakava virhe.
Mutta tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö ihmistieteetkin ”kehittyisi” muun tiedon kasvaessa. Kehitys on vain erilaista kuin eksakteissa tieteissä. Miten sitten teologia ”edistyy” ja korjaa itseään? Tästä löytyy lukemattomia esimerkkejä ja teologianhistorian hyvin tuntevana tri Tarkki olisi voinut itsekin listata niitä. Kriittisen raamatuntutkimuksen hyväksyminen olennaiseksi osaksi nykyajan teologiaa, mukaa lukien systemaattinen teologia, oli suuri edistysaskel. (Globaalille islamille tämä on tavattoman vaikea ja ulkopuolelta katsottuna mahdottomalta näyttävä haaste!). Akateeminen teologia on myös jo kauan sitten selättänyt nykyisen kosmologian ja evoluutiobiologian haasteet, jotka 150 vuotta sitten saattoivat näyttää uhkaavan uskoa. Nämä ovat valtavia edistysaskeleita ja osoittavat teologian joustavuutta ja kykyä uudistua.
Nykyisen aivotutkimuksen ja mielenfilosofian valossa uusin kansainvälinen teologia on alkanut arvioimaan uudelleen ”sielun” käsitettä ja arvostamaan uudella tavalla henkisen ja materiaalisen (fyysisen) tiukkaa yhteenkuuluvuutta ihmisluonnossa. Ja niin edelleen. Siksi sekin Jarmon väite, että ”on vaikeata löytää esimerkkejä, jossa moderni systemaattinen teologinen tutkimus olisi löytänyt jotakin uutta ja jonka seurauksena kirkko olisi muuttanut julistustaan ja tunnustustaan,” on kestämätön. Ja mikäli edesmennyt professori Teinonen olisi todellakin väittänyt, ”että teologian alalla ei ole varhaiskristilliseltä ajalta lähtien keksitty mitään uutta ja merkittävää, ja jos sellaista keksittäisiin, se olisi systemaattiselle teologialle kauhistus”, on vain todettava, että Mystinen Maestro olisi ollut täysin väärässä. Samoin täysin harhaanjohtava on väite, minkä Jarmo teinoslaisuutta siteeraten harhaanjohtavasti liittää systemaattiseen teologiaan: ”Systemaattinen teologia lähtee liikkeelle siitä, että kaikki tiedettävissä oleva on jo tiedossa.” Tällainen lausuma on aivan käsittämätön — tulisipa se vaikka enkelin suusta.
On myös paikallaan tehdä ero ”paradoksin” ja ”mysteerin” välillä, enkä aio syyllistyä (sinänsä herkulliseen) etymologis-filologiseen iloitteluun väitteeni pohjaksi. Yksinkertaisesti voidaan todeta, että kun paradoksia yleensä käytetään sellaisesta, mikä todella on ristiriitaista ja ”järjetöntä”, mysteerillä viitataan johonkin todelliseen ja ainakin mahdollisesti järkevään, mutta jota ei pystytä selittämään. Maailmankaikkeuden alku, nykytietämyksen mukaan noin 13,7 miljardia vuotta sitten, on mysteeri mutta ei paradoksi. Samaa voidaan sanoa elämän synnystä. On mahdollista, että näihin mysteereihin löytyy aikanaan tieteellinen vastaus, mutta on myös mahdollista, että ne säilyvät mysteereinä loputtomiin. Samaa voidaan sanoa vaikkapa tietoisuuden ongelmasta, johon ihmisellä — toisilla kuin kaikilla muilla eläimillä — liittyy myös kyky itse-reflektioon eli oman itsensä ulkopuolelle asettumiseen tarkkailijan roolissa.[7] Uusimmalla tieteelläkin on vielä pitkä, pitkä matka näiden mysteereiden selittämiseen.
Tästä näkökulmasta tulee arvioida uskontunnusten hapuilevia yrityksiä lausua Kristuksesta jotakin, mikä koettelee inhimillisen kielenkäytön ja rationaalisen ajattelun rajoja. Jos tämä rationaalinen yritys puhua uskon kieltä olisi puuttunut alkuaikojen teologeilta, joista monet edustivat senaikuisen maailman filosofian ja ajattelun huippua, he eivät olisi vatvoneet noita kysymyksiä vuosisatojen ajan; he olisivat vain alkaneet ”saarnata hulluutta”.
Yhtenä esimerkkinä perinteisen kristinuskon “kauhistuksesta” Jarmo esittää sovitusopin. Vaikkakin ystäväni on laajasti oppinut sekä filosofian että teologian historiassa, hän on jämähtänyt yhteen monista ”sovitusmalleista”, siis läntisen kristikunnan anselmilaiseen hyvitysteoriaan, johon yhdistettiin myöhemmin rangaistuksen ja syyllisyyden teemat reformaation alla. Tuota oppia hän pitää esimerkkinä kirkon uskon rappiosta. Laajasti lukeneena tri Tarkki kuitenkin tietää, että se on vain yksi monista sovitusteorioista — jopa läntisessä kristikunnassa on monia muitakin, puhumattakaan idän ortodokseista. Yksi päätehtävä konstruktiivisen teologiani ensimmäisessä osassa (Christ and Reconciliation) onkin tarkastella kriittisesti kaikkia sovitusteorioita ja esittää keskustelun ja debatin pohjaksi yksi kolmannelle vuosituhannelle sopiva tulkinta (minkä uskon myös olevan sopusoinnussa tradition kanssa). Osana tuota tehtävää omistan kokonaisen luvun sanotussa teoksessa väkivallan ja ristinkuoleman tarkasteluun, joka on yksi keskeisistä teemoista nykyteologiassa. Pelkästään tuon yhden luvun lukeminen olisi säästänyt kriitikkoni tältäkin yliampuvalta ja liioitetulta väitteeltä: ”Anselmin sovitusteoriassa Jumala on koston- ja verenhimoinen hirmuhallitsija, joka loukkaantui suuttumukseen asti ihmisten tottelemattomuuden tähden.”
Pappisvalan velvoituksesta
Vaikkakaan nykyisin ei enää polteta roviolla tai hukuteta vääräuskoisia — eivätkä piispat, joiden tehtävänä olisi valvoa kirkon oppia, näytä olevan huolestuneita edes pappiskunnan räikeimmistäkään perusoppien kieltämisestä — vihitty, virassa toimiva pappi on sitoutunut yhteisönsä uskoon. Mikäli Jarmolla on näin perustavaa laatua olevia ongelmia keskeisten kristinuskon dogmien kanssa, voisi olla tarkoituksenmukaista sopia keskustelu piispan kanssa ja kertoa, että kirkkomme opetukset opetuksilta puuttuu kaikki rationaalinen pohja ja että ne näyttäytyvät ristiriitaisilta ja vaikeasti käsitettäviltä ja että joihinkin niistä (esimerkiksi sovitusoppiin) saattaa liittyä vaarallisiakin piirteitä.
Toinen mahdollisuus olisi se, että Jarmo perustaisi uuden kirkkokunnan, joka ei sitoutuisi (enempää läntisen kuin itäisenkään) kristillisyyden oppeihin vaan — esimerkiksi suuren edesmenneen uskonnonfilosofin John Hickin mukaisesti — muotoilisi uuden oppirakennelman. Siitä olisi karsittu kaikki yliluonnollinen ja käsittämätön ja se perustuisi vain tämänpuoleisiin pyrintöihin. Good luck for that enterprise!
Se, että meidät luterilaiset papit koulutetaan kriittisessä tiedeyhteisössä kapea-alaisten konservatiivisten ”raamattukoulujen” sijaan, on erinomainen asia. Siitä ei tulisi luopua edes vähenevien taloudellisten resurssien takia. On nimittäin välttämätöntä, että papistoamme ohjataan kriittiseen ajatteluun — mikä tosin ei yleisesti ottaen näytä olevan meidän parhaita tuntomerkkejämme! Silti pappisvihkimys, julkinen sitoutuminen oman kirkkonsa elämään ja oppiin, velvoittaa teologeja edistämään yhteisönsä arvoja ja mielipiteitä. Miten kauan sosiaalidemokraattien puoluesihteeri saisi pitää toimensa, mikäli hän pyrkisi kaikin tavoin nakertamaan puolueensa uskottavuutta?
Jälkikirjoitus: Teologian kauneudesta ja vieraanvaraisen dialogin välttämättömyydestä
Olisi kauhistuttava ajatus, että joutuisi opettamaan ja kirjoittamaan sellaista teologiaa, minkä Jarmon emotionaalissävyinen kritiikki piirtää silmiemme eteen. En jaksa uskoa, että sellaista teologiaa on edes olemassakaan ainakaan vakavasti otettavana akateemisena pyrintönä. Se, että on olemassa erilaisia akateemisen tutkimuksen paradigmoja, on toinen asia: näin pitää ollakin ja sillä tavalla tieteellinen tutkimus edistyy.
Minulle systemaattinen, konstruktiivinen teologia on kaunista sekä maailmaasyleilevän visionsa että tehtävän jännittävyyden vuoksi. Toisin kuin muissa teologisissa tieteissä, systemaattisessa teologiassa pyritään ymmärtämään ja konstruoimaan traditio nykytiedon valossa — mukaan lukien tieteellinen tieto ja muut uskonnot — kuva maailmasta ja elämästä kristillisen narratiivin perusteella. Siinä käytetään hyväksi kaikkien muiden teologisten tieteenalojen tuloksia ja keskustellaan ahkerasti myös ei-teologisten tieteenalojen ja muiden uskontojen kanssa. Huima tehtävä ja huima haaste!
Siksi systemaattisen teologian tekeminen johtaa nöyryyteen ja omien resurssien vajavaisuuden tunnustamiseen. Dogmaattisuus ja muiden ylenkatsominen ovat kaukana! Mitä kriittisemmin ajattelee ja kirjoittaa, sitä useammin joutuu myös korjaamaan omia näkemyksiään ja muotoilujaan.
Jatkuva keskustelu muiden kanssa, muilta oppiminen samoin kuin kollegoiden haastaminen ja heidän mahdollisten puutteidensa osoittaminen ovat teologian tutkijan ja opettajan arkipäivää. Siihen kuuluu olennaisena osana jatkuva keskustelu ja dialogi myös ”toisinajattelijoiden” kanssa. Siinä mielessä olen oppinut hyvin paljon ystäväni ja kollegani Jarmo Tarkin kanssa jatkuvasti käynnissä olevasta dialogista ja ajatustenvaihdosta. Tämä ystävyys merkitsee minulle hyvin paljon.
Etäältä katsottuna pelkään, että synnyinmaani kirkollisessa elämässä tällainen kunnioittava, molemminpuolinen ja samalla tiukka ja kriittinen keskustelu ja dialogi eivät ole pappien ja teologien tuntomerkkejä. On paljon helpompi heitellä kiviä naapurin aidan yli. Mutta korkeatkaan aidat tai muurit eivät tee ystäviä!
Viitteet
[1] Kuten niin moni muukin asia Jarmon railakkaassa esseessä, on vaikea sanoa mihin ”kauhistus” viittaa. Väittääkö hän, että systemaattinen teologia itsessään–niin kuin hän näkee sen–on esimerkki teologian ”kauheudesta”? Vai onko esseen sanoma se, että alethiologia (termi, jonka tapasin ensimmäistä kertaa tässä esseessä, vaikka tunnistankin sen merkityksen teologisen koulutuksen saaneena), on ”kauhistuksen” aihe. Jos kyse on jälkimmäisestä, en ole varma, mitä Jarmo tarkoittaa. Luettuani esseen minulle tuli olo, että systemaattinen teologia itsessään, niin kuin Jarmo sen (väärin)ymmärtää, on kauhistus.
[2] Suomalaisessa teologiassa, kansainvälisestä käytännöstä poiketen, systemaattisen teologian alaan luetaan useita alatieteitä: dogmatiikka, filosofinen teologia, teologinen etiikka, ekumeniikka ja missiologia. Itse pitäydyn kansainväliseen käytäntöön, missä systemaattinen teologia tutkii ja opettaa kristillisen opin kehitystä ja nykyistä muotoa–mille synonyymi on dogmatiikka. Tämä valinta on perusteltu, sillä Jarmon esseen kritiikki kohdistuu pelkästään systemaattisen teologian alaan dogmatiikkana.
[3] Jari Jolkkonen, ”Systemaattinen analyysi tutkimusmetodina. Metodiopas. Joensuun yliopisto, 2007 (12.9.2020)
[4] Toisin kuin synnyinmaassani, kansainvälisessä tiedeyhteisössä viisiosainen dogmatiikkani on saanut osakseen paljon huomiota. Tieteellisissä ja kirkollisissa aikakauslehdissä jatkuvasti ilmestyvien kirja-arviointien ohella–sekä ainakin yhden tekeillä olevan väitöskirjan lisäksi–seuraavat kolme projektia ovat huomionarvoisia: Dialogic Evangelical Theology of Veli-Matti Kärkkäinen, toim. Peter Heltzel, Patrick Oden ja Amos Yong (Minneapolis: Fortress Press, 2021), missä 16 akateemikkoa sekä kristillisestä että neljästä muusta maailmanuskonnosta arvioi projektiani; Dialog: A Theological Journal (Winter 2021), USA:n johtava luterilainen akateeminen julkaisu, jossa 7 kansainvälistä teologia arvioi teologiaani; Veli-Matti Kärkkäinen: A Reader, toim. Andrew Williams ja Patrick Oden (Portland, OR: Cascade Books, 2021), missä esitellään alkuperäistekstinäytteiden ja toimittajien laatimien johdantojen avulla pyritään esittelemään teologinen kokonaisnäkemykseni.
[5] Olen hyvin tietoinen siitä. että alkuperäinen Jesus Seminar päätti työnsä ennen kolmannen vuosituhannen taitetta (jos kohta itse Westarin, sitä tukeneen ja järjestäneen organisaation sivuilta, on vaikea löytää yksityiskohtaista tietoa tarkasta vuosiluvusta!). Kansainvälisesti ottaen Jeesus-seminaaria ei ole koskaan pidetty merkittävänä Jeesus-tutkimuksen instituutiona, koska–kuten mainitsin–hämmästyttävän monilla sen (Jeesuksen sanojen aitoudesta äänestävillä) jäsenillä ei ollut minkäänlaista kansainvälistä kriittisen akatemian arvioimaa asiantuntemusta. Olen myös erinomaisen hyvin tietoinen siitä, että Westar Instituutti järjestää nykyisin myös tapahtumia ja debatteja, jotka käsittelevät esimerkiksi jumalaoppia (mutta jonka senkin ”asiantuntijoihin” lukeutuu suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole tunnustettua asemaa nykyisessä tiedemaailmassa). Mutta tässä yhteydessä kiinnitän huomiota vain Raamatun eksegetiikkaan, sillä Jarmo perustaa perinteisen kristinopin kritiikkinsä ”kritiikittömästi” Jesus-seminarin tulosten varaan.
[6] Tässä mielessä esimerkiksi kosmologian metodi on haastava sillä tutkiessaan maailmankaikkeutta, se tutkii ”itseään”. Ei ole mahdollista asettua kosmoksen ”ulkopuolelle” ja ”tarkkailla” sieltä miten asiat ovat. Siksi kosmologia perustuu havaintojen ohella huomattavalta osalta myös matemaattisiin laskelmiin–kuten eritoten teoreettinen fysiikka mikä on (vain) matematiikkaa!
[7] Vaikka koira tunnistanee pelon tunteen vaaran tai kuoleman edessä, vain ihminen voi esittää itselleen kysymyksen: miksi pelkään kuolemaa?
