– No niin, Butler. Te saatte uuden emännän. Jos pidätte kiirettä, niin ehditte vielä ryömiä Canassaan!
– Canossaan!
Kyseinen dialogi löytyy elokuvakriitikoiden kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi valitsemasta Komisario Palmun erehdys -elokuvasta, joka valmistui vuonna 1960. Reilut parikymmentä vuotta tuota hetkeä myöhemmin syntyneenä olin iloisen yllättynyt kurkistuksesta Palmun maailmaan.
Teos on kestänyt ajan hampaan nakerruksen oivallisesti vielä 50 vuotta valmistumisensa jälkeen ja mikä tärkeintä on todellakin loistava elokuva. Mutta mikä tekee Matti Kassilan ohjaamasta Palmusta kaikkien aikojen parhaan kotimaisen elokuvan? Syitä on monia, mutta tässä kolme kovaa: näyttelijät, juoni ja kerronta sekä ennen kaikkea ajankuva.
Komisario Palmu on Mika Waltarin luoma hahmo, joka kirjallisen tuotannon lisäksi ehti 1960-luvulla seikkailla neljässä elokuvassa. Nimihahmoa esitti kaikissa elokuvissa Joel Rinne (1897–1981), joka sukeltaa elokuvassa Palmun äreään mutta pohjimmiltaan sydämelliseen olemukseen suvereenisti.
Rinne ON Palmu samalla tavalla kuin Clark Gable on Rhett Butler tai Arnold Schwarzenegger on Terminaattori, rooliin on vaikea kuvitella ketään toista. Muu näyttelijäntyö ei jää jälkeen. Rinteen ohella Matti Ranin nuorena lainoppineena Toivo Virtana sekä Leo Jokela etsivä Väinö Kokkina ovat mainio parivaljakko ja istuvat Palmun rinnalle kuin nenä päähän.
Muissa rooleissa nähdään suomalaisen näyttelijäkaartin virtuooseja, kuten Pentti Siimes, Elina Salo, Jussi Jurkka ja Elina Pohjanpää. Kokonaisuutena näyttelijäntyö on elokuvassa vahvaa ja kaikkein karikatyyrimäisimmätkin hahmot viedään läpi uskottavasti.
Elokuvan juonesta ei parane kertoa mitään, kyseessä on nimittäin salapoliisikertomus ja juonen selittäminen auki ilman paljastuksia on mahdoton tehtävä. Lyhyesti voi kuitenkin todeta: elokuvan kantava voima on vahvojen näyttelijäsuoritusten ohella mestarillinen juonenkuljetus. Voisikin puhua juonivetoisesta elokuvasta.
Katkelma elokuvasta.
Tarina kantaa loppuun saakka (mitä muuta voi odottaa Mika Waltarin tekstiltä…) ja se on aukoton. Vinkkejä ja johtolankoja ripotellaan, mutta mitään ei anneta ilmi ennen aikojaan. Ainakaan itselleni loppuratkaisu ei ollut itsestäänselvyys alusta saakka. Katsokaa ja arvioikaa itse.
Elokuvan dialogi on hersyvää. Vaikka tyylilajina on jännitys, niin repliikkeihin mahtuu niin huumoria, satiiria kuin filosofiaakin.
Teologina sydäntäni lämmittivät etenkin viittaukset kirkkohistoriaan ja eettinen pohdiskelu niin rikoksen ihmissielua turmelevista pahuuden voimista kuin romanttisen rakkauden luonteesta. Huumoria ei ole unohdettu, ja jännitys kääntyy moneen otteeseen komedian puolelle. Viehättävää on myös replikoinnin sidonnaisuus elokuvan valmistumisajankohtaan. Dialogi on täynnä sanoja ja ilmaisuja, joita ei enää kuule käytettävän.
Musiikki, lavastus, puvustus ja äänitehosteet tukevat tarinankuljetusta ja näyttelijäntyötä saumattomasti. Ainoa moitteen sana tulee leikkauksesta, joka on paikoin katkonaista. Leikkaustekniikat ovat kaitafilmiajoista kehittyneet huomattavasti ja siksi nykykatsoja havaitsee leikkauksen katkokset helposti. Tämä on itse elokuvan ja sen tarinan kannalta kuitenkin täysin toisarvoista, sillä tärkeintä elokuvassa on tarina, jonka kerronta ei muutamasta katkoksesta häiriinny.
Mika Waltari kuvattuna vuonna 1935. Kuvan lähde: Wikipedia
Omasta mielestäni Palmussa oli mainion tarinan ja roolisuoritusten lisäksi kiinnostavinta kurkistus menneeseen. Oli ilahduttavaa päästä elokuvan mukana aikamatkalle vuosikymmenten taakse, sillä Palmun Suomea ei enää ole – jos on koskaan ollutkaan.
Helsinkiläinen tunnistaa elokuvassa tuttuja paikkoja, mutta ajankuva on muisto vain. Onkin hurjaa ajatella, kuinka paljon maailma ja Suomi sen osana ovat muuttuneet niin nopeassa tahdissa. Komisario Palmun erehdys on ehdottomasti aikansa tuote. Mutta samalla elokuva on myös virkistävän moderni. Alastomuutta, kiroilua, seksiä tai alkoholinkäyttöä ei peitellä tai kaunistella.
Tässä mielessä Palmu on aito, eikä sisällä turhaa sensuuria tai sievistelyä. Hatunnosto rehellisyydestä elokuvalle, joka on ollut valmistuttuaan vuoden katsotuin elokuva ja valloittanut uusia katsojia siitä eteenpäin.
Onkin vaikea kuvitella Palmu-elokuvaa kuvattavan uudestaan ainakaan sellaisenaan kuin se tehtiin puolivuosisataa sitten. Tarina kantaisi nykyaikaistettunakin mutta ei ajankuva, legendaarisista näyttelijäsuorituksista puhumattakaan. ”Komisario Palmun erehdys” on mennyttä aikaa ja hyvä niin. Miksi turhaan parantaa täydellisyyttä?
Elokuvaa ei muuten ole tällä hetkellä laajasti myynnissä DVD:nä tai Blue Ray -julkaisuna. Onneaan kannattaa koettaa divareista ja kirpputoreilta. Myös kirjastoista elokuvaa voi lainata. Ylelle vinkkinä: Uusintaa televisioon, kiitos!
Laura Leipakka
