Ilja Repinin maalaus Ristisaatto Kurskin kuvernementissa.

Kolme kirjaa pelon naapurista

Kuuntelin kolme kirjaa Venäjästä. Kolme erilaista näkökulmaa, niin faktaa kuin fiktiota, mutta lopputulos on sama: Venäjää on turha yrittää selittää järjellä, varsinkaan länsimaisella protestanttisella järjellä. Tsaarien, Jumalan, ortodoksisen kirkon, ruhtinaiden hirmuvallan, alistamisen, orjuuden, juonittelun, vankilamoraalin ja kurjuuden vuosituhantinen painolasti ja verkosto on niin musertava, ettei se häviä sukupolvessa eikä kolmannessa.

Mutta on myös toinen Venäjä, kirjallisuuden, taiteen, musiikin Venäjä, kulttuurin kieli, jonka kulloisetkin vallanpitäjät niin helposti omivat itselleen ja tallovat jalkoihin. Siitä huolimatta se elää.

Anna Soudakovan empaattinen romaani Varjele varjoani avaa Neuvosto-Venäjän ja sen hajoamisen jälkeisen inhimillisen arkitodellisuuden muutaman aivan tavallisen Leningradin inkeriläisen paluumuuttajan tasolta.

Venäjän nykykirjailijoiden kärkeen kuuluvan Mihail Šiškinin vimmainen esseekokoelma Sota vai rauha tarjoaa Venäjän valtaeliitin ylimielisyydestä ja ikiaikaisesti sorretun kansan todellisuudesta häikäilemättömän terävän kuvan alkaen Bysantin ja mongolien ajasta tämän päivän tsaarin Vladimir Putinin ideologiaan ja kielenkäyttöön.

Presidentti Mauno Koiviston vuonna 2001 kirjoittama ja 2022 äänikirjana ilmestynyt analyyttinen Venäjän idea kuorii suuren naapurimme paljaaksi sisältä ja läheltä – ja on edelleen hämmentävän ajankohtainen.

Yksi on näille yhteistä. Aina on ollut ja on kaksi Venäjää. Se joka näkyy ja toimii julkisuudessa, sanoissa ja teoissa, vallan läpinäkymättömissä huoneissa. Ja se joka kärventyy pinnan alla, alistuu, käpertyy, kantaa vuosisataisen maaorjuuden henkistä taakkaa, ja pakenee, jos haluaa hengissä selvitä.

Ja se mikä myös on mielenkiintoista: aina on eliitin vallan ja ortodoksisen kirkon jumalallinen liitto ollut hämmentävän vahva ja inhimillistä ymmärrystä suurempi.

LENINGRADIN VALKEIDEN ÖIDEN LUMO

Aloitetaan kevyemmästä, jos sellaista sanaa voi Venäjän kohdalla käyttää. Leningradissa syntynyt ja kahdeksanvuotiaana vanhempiensa kanssa Turkuun muuttanut Anna Soudakova on inkerinsuomaisia paluumuuttajia.  Hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa pitkälti perustuvan toisen romaaninsa Varjele varjoani aikajänne ulottuu 1980-luvun neuvostoyhteiskunnasta aina vuoden 2022 Suomeen, siis aikaan, jota leimaa jo pandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

Soudakovan kauniisti soljuvassa tekstissä voi haistaa ja maistaa Leningradin valkeiden öiden lumon – kirja on varsinainen nostalgian, melankolian ja kaihon karavaani. Haudutettu musta tee, tukevat salamisiivut, ikuiset suolakurkut, tumma leipä. Ja tietysti vodka, makea kuohuviini, armenialainen konjakki.

Samoin pimeät, kissanpissalta haisevat porraskäytävät, joita noustaan käsikopelolla. Kohteena kahdeksannen kerroksen kommunalka, hatarilla väliseinillä erillisiksi huoneiksi jaettu usean sekalaisen perheen asunto, jossa juoppojen rähinät, perheiden riidat ja nuorten rakastelu oli kaikkien yhteistä kokemusta. Ja jonka Omenatarhaksi kutsuttua yhteiskeittiötä hallitsi koko suuren asunnon alkuperäinen omistaja, sosialisoitu leskirouva Maria Andrejevna Orlova.

Voiko neuvostoliittolaisempaa sielunmaisemaa enää olla.

VAIKENEMISEN RASKAS TAAKKA

Varjele varjoani on yli kolmen sukupolven romaani. On taidehistorioitsija Vera ja geologi Georgi ja heidän tyttärensä Nina ja tämän suomalainen mies Ossi, heidän lapsensa Pietari ja Irma, jo Suomessa syntyneet. Ja heidän isovanhempansa, baabuskat, vaarit ja enot, he kaikki, jotka kantavat Neuvosto-Venäjän vaikenemisen taakkaa.

Sillä vaikenemisesta on tässä romaanissa viime kädessä kysymys. Neuvostoliitossa pärjäsi, kun ei liikoja kysellyt, ei muistellut menneitä, ei nostanut päätään. Ei toki aina silläkään. Erityisesti tämä koski Stalinin terrorin aikana Siperiaan karkotettuja inkeriläisiä. Tähän vaikenemisen muuriin törmäsi myös Vera, kun hän alkoi etsiä omia juuriaan – todistaakseen olevansa oikeutettu presidentti Mauno Koiviston 1991 myöntämään paluumuuttajan statukseen.

Veran äiti vaikeni, totaalisesti. Ei halunnut kuulla eikä kertoa sanaakaan omasta inkeriläisyydestään. Onneksi löytyi Helmi-täti, Siperian kaikki kauheudet kokenut ja takaisin Inkerinmaalle palannut babuska, joka uskalsi muistaa. Ihan senkin takia, että jokin kierre katkeaisi ja Vera löytäisi Suomen pääsemisen ehtona olleet inkeriläiset sukujuuret.

”Tällaisia me inkeriläiset olemme, toisemme kadottaneita, muistimme hävittäneitä,” hän tunnusti Veralle.

SELVIYTYJIEN ROMAANI

Soudakovan romaanissa vilahtaa myös kirkko, Leningradin Puskinossa sijaitseva suomalaisen luterilaisen seurakunnan tuttu kirkko, josta inkeriläisten paluumuuton aikana muodostui yksi merkittävä tiedon lähde ja avustustoiminnan keskus. Mitään kosketuspintaa ei luterilainen kirkko kuitenkaan herättänyt neuvostoihmiseksi kasvaneen Veran tajuntaan – kun ei myöskään Suomeen tulon jälkeen tapahtunut satunnainen kohtaaminen helluntaiseurakunnan kanssa.

Paitsi vaikenemisesta Soudakovan romaani kertoo selviytymisestä, kotoutumisesta. Esiin nousee kaksi hykerryttävää muuttajaryhmää: ilman naista jääneiden suomalaisten miesten Venäjältä hakemat vaimot ja muuten niin joutilaat miehet, jotka kuitenkin osaavat tehdä omin käsin tyhjästä toimivaa, jos vain on kyse koneista tai remonteista.

Kuvaavaa on geologi Georgi, joka Suomessa löysi venäläisen kaverinsa Nikolain, jolla oli kannattava liikeidea. Hän kiersi autoromuttamoita, osti vanhoja Opeleita, kokosi romuista yhden toimivan, myi sen omille maanmiehilleen. Miksi juuri Opel Corsa? No koska se on rakenteeltaan riittävän yksinkertainen. Ja demokraattinen, ei mikään mahtaileva Mersu eikä Bemari.

Tai nämä venäläiset vaimot, jotka ystävättärilleen pilkkasivat selän takana omalla kielellään suomalaisia ummikkomiehiään ja heidän tapojaan, mutta siitä huolimatta tarjosivat miehille mitä nämä eniten halusivat: seksiä ja huolenpitoa. Siis toteuttivat ikiaikaista venäläistä perheen patriarkaalista mallia, jossa naisen tehtävä on punatuin huulin ja korkokengissä miellyttää miestä ja miehen tehtävä on elättää perheensä.

AINA ON OLLUT KAKSI VENÄJÄÄ

Usein kysytään, miksi Venäjän kansa ei kapinoi, nouse alistavaa vääryyttä vastaan. Yksinkertainen vastaus on historia, Venäjä on aina ollut yksinvaltaisesti hallittu maa, demokratia on aina ollut tuntematon käsite. Ei edes lokakuun vallankumous mitään muuttanut, Kremliin vain tuli uusi tsaari, valtakoneisto pysyi ennallaan. Ohranan korvasi ensin Tšeka ja myöhemmin KGB. Ja sama jatkuu myös tänään. Se jolla on valta, määrää mitä tehdään. Niin yhteiskunnassa kuin perheessä.

Miksi Varjele varjoani on tärkeä kirja juuri nyt? Se muistuttaa siitä, että ei kaikki ole kuitenkaan miltä näyttää. Se varoittaa demonisoimasta kaikkia venäläisiä, niin houkuttelevalta ja perustellulta kuin se juuri nyt Ukrainan uutisvirran kauheuksien keskellä tuntuukin.

Se muistuttaa, että aina on ollut kaksi Venäjää. Vaikka toisin ajattelu on kautta historian tehty Venäjällä vaikeaksi ja niin usein mahdottomaksi, on se aina ollut olemassa. Ja vahvimmillaan se tietysti toimii Venäjän rajojen ulkopuolella, emigranttien yhteisöissä. Myös juuri nyt.

ÄIDIN KIELELLÄ PUHUMISEN ILO

Traagisimmillaan Soudakova varoittaa meitä ajautumasta siihen, mitä nyt on tapahtumassa hänen romaanihenkilölleen Ninalle ja hänen lapsilleen, teini-ikäiselle Pietarille ja esikoulua käyvälle Irmalle, jolle venäjän kieli alkaa päivällä jo unohtua ja tulee pintaan vasta illalla kotona nukkumaan mennessä. Näin Soudakova kuvaa Venäjän hyökkäyksen aiheuttamaa hämmennystä lasten elämään:

”Pietari taas kieltäytyy erottautumasta ja on alkanut kapinoida erilaisuuttaan vastaan vaikenemalla venäjäksi, jättää usein vastaamatta, kun Nina puhuu hänelle omaa kieltään. Pietari käskee puhumaan suomea, kun tuo kavereita kylään.”

”Viimeisten viikkojen uutisvirrat, näytölle putkahtavat hirvittävät kuvat pommitetuista taloista, kaduille ammutuista ihmisistä, kellareissa yöpyvistä naisista, lemmikkielämiset sylissään pakenevista lapsista, se kaikki on saanut Pietarin häpeämään äitinsä kieltä. Nina pelkää, että sama tapahtuu myös Irmalle. Mitä jos joku sanoo jotakin ilkeää venäjän sanoista. Uskaltaako hän sen jälkeen palauttaa äidin kielellä puhumisen ilon?”

MUTTA KAIPAUS JÄÄ

Venäjällä ratkaisee valta, ja valtaa käyttävät ne, joilla on hallussaan maa ja raha. Ei maaorjuuden perinnettä mikään ole horjuttanut. Nyt sitä käyttävät oligarkit, ja heidän kaverinsa.

Lähes ainoa keino pyristellä irti on paeta. Ei ole sattumaa, että merkittä osa kulttuuria, kirjallisuutta, musiikkia ja taidetta on syntynyt kautta aikojen emigranttien piirissä Venäjän rajojen ulkopuolelle – tai sisäisen karkotuksen pusertamana

Niin oli jo tsaarien aikana, niin oli Neuvostoliiton aikana, niin on nytkin.

Mutta kaipaus jää, niin kuin Ninalle Helsingin kauppatorin rannassa, meren tuoksussa, joka tuo mieleen Pietarin, kotoisan Fontankan rannat, leveän ja uhmakkaan Nevan.

”Se kaikki pyörii, pyörii hänessä ja hänen ympärillään. Entinen ja nykyinen. Muistot ja unelmat. Ovatko ne yhtä ja samaa? Mihin kaikki päättyy, mistä kaikki alkaa? Käveleekö hän enää koskaan Pietarin katuja?”

SINNE MISTÄ KAIKKI ALKOI

Mihail Šiškinin esseekokoelma Sota vai rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä ilmestyi vuonna 2019, siis Krimin valloituksen jälkeen, mutta ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Se syventää kuvaa kahdesta Venäjästä ja vie sinne, mistä kaikki alkoi, syvälle ja pitkälle historiaan, aina vuoteen 882, kun Kiova julistettiin pääkaupungiksi ja ruhtinas Vladimir löysi vuonna 998 ortodoksisen uskon, legendan mukaan tuon uskonnoista kauneimman.

Venäjän merkittävimpiin nykykirjailijoihin kuuluva ja emigranttina Sveitsissä asuva Mihail Šiškin on kirjoittanut kirjaansa nyt uuden esipuheen ja jälkisanat Venäjän hyökkäyksen jälkeen – muuten kirja on hänen mukaansa edelleen täysin ajankohtainen kuvaus Venäjän kehittymisestä.

Siis vuoteen 882, kun Skandinaviasta tulleet viikingit olivat mukana järjestelemässä Novgorodin ja Kiovan alueiden monien heimojen välisiä verisiä kiistoja ja turvaamassa kauppareittien toimintaa. Siitä katsotaan alkaneen Venäjän tuhatvuotinen verinen historia, jossa valtaa on jaettu ja turvattu niin naimakaupoilla kuin hallitsijoita surmaamalla, sodista puhumattakaan.

Mihail Šiškinin mukaan Venäjän historian yksi ratkaiseva alkukäänne tapahtui vuonna juuri 998, kun Kiovan ruhtinaaksi itsensä taistellut ruhtinas Vladimir kääntyi kristinuskoon. Sitkeästi elävän legendan mukaan ruhtinas Vladimir teki valinnan islamin, juutalaisuuden, roomalaiskatolisen kristinuskon ja Bysantin ortodoksien välillä esteettisin perustein, kun hänen edustajansa kertoivat Konstantinopolista palattuaan innoissaan ortodoksisen jumalanpalveluksen kauneudesta.

”Tosiasiassa kyse oli valtapelistä. Vladimir halusi liittoutua koko alueen mahtavimman valtakunnan Bysantin keisarikunnan kanssa. Geopolitiikka vaikutti kysymykseen venäläisestä uskosta,” Mihail Šiškin kirjoittaa. Eikä vähiten asiaan vaikuttanut myös se, että Bysantin keisari Basileios II lupasi yhteistyön vastapainoksi sisarensa Annan Vladimirille vaimoksi.

Uskonnosta olisi Šiškinin mukaan voinut tulla yhdistävä voima, mutta toisin kävi: kääntyminen kristinuskoon yltyi raivokkaaksi väkivallaksi muutenkin terrorisoitua väestöä kohtaan, kun väki väkisin kastettiin Dneprissä. Tuosta liitosta jäi kuitenkin jotain olennaista elämään: siitä asti kirkko ja uskonto on Venäjällä aina ollut vallan väline, vallan liittolainen. Jopa Neuvosto-Venäjän aikana, kun kommunistinen puolue vähäksi aikaa korvasi kirkon Venäjän messiaanisen tehtävän toteuttamisessa.

Nyt historian heiluri on palannut taas takaisin, tsaari on palauttanut kirkon vallan liittolaiseksi. Siksi on turha ihmetellä ja kauhistella patriarkka Kirillin puheita pyhästä ristiretkestä turmeltunutta länttä vastaan, se on vain osa ikiaikaista jatkumoa ja Bysantin perintöä.

KIRKKOSLAAVI UMPIOI VENÄJÄN

Koska Šiškin on kirjailija, hän tarkastelee kirkon ja vallan suhdetta myös kielen kautta. Mielenkiintoinen ja rohkea on Šiškinin analyysi siitä, että toisin kuin Rooman kirkko, joka pitäytyi omalla vaikutusalueellaan liturgiansa ainoassa kielessä latinassa, ortodoksinen kirkko välitti venäläisille Bysantin eteläslaaveja varten kehittämän muinaiskirkkoslaavin.

”Se esti itäslaavilaisten heimojen kulttuurisen yhteyden antiikkiin ja osallistumisen eurooppalaisten kansojen kehitykseen. Latinan kieli oli sivilisaation väylä; siitä tuli tieteen, lääketieteen ja juridiikan kieli ja tunnetun maailman lingua franca (yleiskieli), josta tuli Länsi-Euroopan historian elämän lähde”.

Venäläisille sitä vastoin oli luotu eloton kirkkokieli, joka vuosisatojen ajan muumioitui vaikuttamatta millään tavoin tieteen tai yhteiskunnan kehitykseen. Jo pelkästään kielellisistä syistä Venäjä jäi siten syrjään renessanssin, uskonpuhdistuksen ja valistusajan aatteista.

Euroopan puolella renessanssi ja uskonpuhdistus innoittivat ihmismieliä, mutta idässä nousi taisteluhenkinen valtio, joka kohteli omaa kansaansa kaltoin armeijan keinoin. ”Yksinvalta ja yksituumaisuus ovat siitä lähtien määrittäneet venäläistä elämää. Ainoa tavoite on vihollisen voittaminen, ja hyökkäys on paras puolustus koko maailmaa vastaan käytävässä sodassa.”

”Yksittäisen kansalaisen suurin onni on kuolla isänmaan puolesta. Vieraat vihaavat meitä venäläisiä, ja heidän elämänsä päämäärä on tuhota Venäjä. Jumaliakin on vain yksi – Venäjän jumala.”

RUHTINAISTAKIN TULI ORJIA

Uskonnon ja vallan liiton lisäksi tuolta ajalta periytyy myös toinen Venäjää leimaava piirre: orjayhteiskunta.  Liittoutuminen Bysanttia hallitsevien mongoliheimojen kanssa johti siihen, että Venäjä, tuo Krimin Rus, ajautui osaksi mongolien perustamaa Kultaisen ordan kaanikunnan imperiumia yhtenä sen maakuntana.

Mongolit eivät valloittaneet Venäjää, ei heidän tarvinnut. He vain velvoittivat Venäjän ruhtinaat kantamaan raskaita veroja Kultaiselle ordalle. Ei heidän tarvinnut alistaa kansaa, sen tekivät heidän puolestaan Venäjän ruhtinaat, nuo oligarkkien edeltäjät. Eivätkä mongolit kysyneet, miten verotus toteutettiin.

”Silloin luotiin myös koko venäläistä yhteiskuntaan vuosisatoja ohjannut orjaperiaate: ”Koko vallan vertikaali toimi periaatteella ˊAlistu ylöspäin, tallo alaspäinˋ. Venäjän poliittinen eliitti omaksui itsesäilytysvaistonsa ohjaamana orjamentaliteetin, ruhtinaistakin tuli orjia,” Šiškin kirjoittaa.

Ja vallan tikapuut toimivat edelleen samalla tavalla. Suosittu vitsi kertoo, että everstin pojasta ei voi tulla kenraalia, koska kenraalilla on oma poika.

”Näin toimii perinnöllinen valtioaristokratia. Vapaa markkinatalous merkitsee Venäjällä vallan omistusoikeutta, joka on täysin riippuvasta uskollisuudesta ylempää kohtaan. Jos klaanin johtaja joutuu epäsuosioon, hän vetää koko joukkonsa mukanaan onnettomuuteen,” kuvaa Šiškin .

”KOVA JÄTKÄ IDÄSTÄ”

Šiškin perkaa myös Putinin ideologian avainsanaksi noussutta käsitettä Russki mir. Alun perin sana mir tarkoittaa venäläistä keskiaikaista kyläyhteisöä, jonka mielenlaatu on tunnusomaista edelleen.

Se näkyy näin: ” Jos joku huusi ˊmeikäläisiä lyödäänˋ, kaikki juoksivat kepit ja heinähangot käsissään paikalle miettimättä, olivatko meikäläiset oikeassa vai eivät.  Samalla tavalla Putinin propaganda on huutanut jo vuosien ajan: Ukrainassa lyödään ˊmeikäläisiäˋ. Putin täytti hyvän ja voittoisan tsaarin paikan pahan lännen sodassa ˊmeikäläisiäˋ vastaan.”

Mutta mistä kimpoaa Putinin ihailu: myös lännessä löytyi syitä arvostaa Putinia? Oltiin sitä mieltä, että hän edusti moraalisia arvoja, kuten kristinuskoa, perheinstituution turvaa, taistelua homoavioliittoja ja -paraateja vastaan. Putin nosti polvillaan olleen Venäjän.

”Venäjä oli lännessä jo hukattujen moraalisten periaatteiden, perinteisten, kansallisten, kulttuuristen, uskonnollisten ja jopa seksuaalisten arvojen viimeinen suojamuuri. Kansalle se oli riittävä totuus, mutta sitä ˊGayrooppaˋ ei kuitenkaan koskaan voisi ymmärtää.”

”Putin edusti vallanpitäjänä aitoa maskuliinisuutta ja seisoi miehekkäästi jalat levällään puolustamassa maailmaa sukupuolten tasa-arvon vaatimuksilta. Cancel-kulttuurin aikaudella ”kova jätkä idästä” kyseenalaisti länsimaisen yhteiskunnan arvot,” Šiškin kirjoittaa.

VENÄJÄ PUREE HÄNTÄÄNSÄ

Vuonna 2019 ilmestyneen kirjansa kahdessa viimeisessä luvussa Šiškin hahmotteli Venäjän tulevaisuutta. Nyt me elämme sitä tulevaisuutta, hän sanoo uudessa esipuheessaan ja kysyy, muuttuuko mikään, voiko tsaarien ja maaorjien maa koskaan siirtyä demokratiaan?

Šiškin on pessimisti. Jo kaksi yritystä luoda Venäjälle demokraattinen yhteiskuntajärjestys on epäonnistunut. Vuoden 1917 ensimmäinen venäläinen demokratia kesti vain muutaman kuukauden. Toinen 1990 luvulla syntynyt eli vaivoin muutaman vuoden. Tällä hän viittaa Mihail Gorbatsovin käynnistämään perestroikaan.

”Joka kerta kun maa yrittää luoda demokraattisen yhteiskunnan, vaalit, eduskunnan ja tasavallan, se joutuu takaisin totalitaariseen imperiumiin. Venäjän historia puree aina häntäänsä.”

Šiškin uskoo kuitenkin vahvasti kulttuurin voimaan, sen kykyyn käsitellä menneisyyden traumaa, vallanpitäjien rikoksia. Hän uskoo siihen toiseen Venäjään, kuten 1800-luvun kultakauteen, jonka suuria ja edelleen eläviä nimiä ovat Aleksandr Puškin, Fjodor Dostojevski, Leo Tolstoi, Pjotr Tšaikovski….Tai Stalinin kauden ”isänmaan pettureihin” joita ovat Boris Pasternak, Aleksandr Solženitsyn, Andrei Saharov, Andrei Tarkovski…kansanpettureiden listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Šiškin hallitsee itseironian. Hän katsoo näitä suuria nimiä tavallisen venäläisen televisiokatsojan silmin, joille propaganda muistuttaa heidän olevan suuria venäläisiä.

”He ovat kaikki meidän. Me venäläiset olemme maailman lahjakkaimpia ja kyvykkäimpiä! Ei mainita eikä muisteta, että useimmat venäläisen kulttuurin huiput eivät todellakaan kiitä nerokkaasta osuudestaan ihmiskunnan historiassa valtiota, vaan he ovat menestyneet ihmistä halveksivasta hallintokoneistosta huolimatta.”

IMPERIUMI ELÄÄ SODISTA

Putinin rikos on, että hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla, joka piinaa ihmisiä vielä pitkään, Šiškin sanoo.

”Venäläisille tärkeä aihe on koko kansan syyllisyyden tunnustaminen tehtyihin rikoksiin. Viha on sairautta, kulttuuri lääkettä,” hän sanoo ja viittaa siihen, että venäläiset eivät ole koskaan tehneet tiliä menneisyydestään kuten esimerkiksi saksalaiset toisen maailmansodan jälkeen.

Mutta, sitten tulee suuri mutta. Kuka sitä haluaa juuri nyt, kun Venäjä on taas sodassa ja tämän päivän tsaari tarvitsee voiton ollakseen kansansa edessä uskottava tsaari.

”Imperiumi elää sodista. Voitot pidentävät sen elinkaarta, tappiot vievät sen kohti tuhoaan. Stalinin voitto toisessa maailmansodassa vahvisti vankileirivaltiota. Afganistanin katastrofi nopeutti Neuvostoliiton hajoamista.”

Ja kuten aina, sodassa kärsii myös kulttuuri. ”Aina kun sota alkaa, kulttuuri kokee tappion. Suuri saksalainen kirjallisuus ei kyennyt estämään Auschwitzia, suuri venäläinen kirjallisuus ei kyennyt torjumaan gulagia. Minun kirjani, muiden venäläisten kirjailijoiden viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana ilmestyneet kirjat eivät ole kyenneet estämään tätä tragediaa.”

Siis sama toistuu nyt Ukrainassa. Nyt näemme, miten Stalinin palvonta vain kasvaa Venäjällä. Ja miten Putin on pyhä, koska valta on pyhä.

Ja taas tulee vertaus kirkkoon, uskontoon, ortodoksisen kirkon ikonostaasiin. ”Venäjän ortodoksisessa kirkossa kaikki pyhät toimitukset tehdään suljettujen kuninkaan ovien takana. Rahvaalla ei ole pääsyä kaikkein pyhimpään. Vallan sakramentit jaetaan aivan yhtä salassa, suljettujen ovien takana. Salaisuuksien ympäröivä ikonostaasi eristää kansan vallasta. Siksi myös diktaattorin yksityiselämä on salaisuuksien verhoama. Eikä stalinien ja putinien puoliso ole kukaan kuolevainen vaan Venäjä.”

ELIITIN KIELI ON VANKILASLANGI

Šiškinin tulevaisuuden kuva lohduton. ”Putinin voi toki erottaa ja korvata toisella hallitsijalla, mutta miten korvataan miljoonat korruptoituneet virkamiehet, ostettavat poliisit ja nöyristelevät tuomarit. Muita ei yksinkertaisesti ole. Valtavan maani väestö ei ole korvattavissa.”

Hän muistuttaa, että tsaarin imperiumi hajosi muutamassa kuukaudessa. Neuvostoliiton hajoamiseen meni kolme päivää. Putinin vallan vertikaali tuhoutuu hänen mukaansa muutamassa tunnissa, kun Pohjois-Kaukasian tasavallat irtoavat ja alkaa Siperian alueiden taistelu itsenäisyydestä iskulauseella: nyt loppui luonnonvarojemme ryöstäminen Moskovaan.

Venäjän tulevaisuuden voi Šiškinin mielestä kuvitella nähdessään, mitä Donbassin alueella on tapahtunut Krimin valtauksen jälkeen. ”Paikalliset mafiajengit taistelevat keskenään vallasta ja luovat sinne omaa rikollista järjestystään. Ei ole luultava, että Moskova vallasta itsenäistyville alueille syntyisi demokraattisia oikeusvaltioita.”

Alkaa uusi sekasorron aika maassa, jossa demokratian käsitteellä on huono maine ja jossa väestö panee toivonsa hallitsijan vahvaan käsivarteen. Ja länsimaat hyväksyvät uuden ”järjestyksen diktatuurin”, koska kukaan ei toivo sekavaa tulevaisuutta maassa, jossa punaista nappia kukaan ei hallitse.

Šiškin palaa taas kieleen, kirjailijan työkaluun. Hän muistuttaa, että vankila on orjien koulu, kouluista armeijan ohella tehokkain. Vapautuessaan vanki ottaa vankilan säännöt mukaansa, tallentaa kokemansa julmuuden sekä jaon vartijoihin ja orjiin ja välittää kokemuksensa edelleen seuraaville sukupolville. Nyt vankilamoraali ja vankilan laki – voiman ja väk̂ivallan laki – ovat Venäjän eliitin kieli. Niin kuin ovat aina olleet.

”Suvaitsevaisuus on täysin vieras ajatus. ˊPrisonisaatioˋ siirtyi viralliseen kielenkäyttöön. Kremlin uusien valtiaiden mukana alamaailman slangista tuli osa virallista puhetta. Putinin kuuluisa vaalilupaus upottaa tšetšeenit vessanpönttöön jäi ihmisten mieliin. Siitä lähtien vankilaslangi on olennaisesti kuulunut Venäjän poliittisen eliitin kieleen.”

UKRAINA ON KUOLEMAN KYSYMYS

Mutta nyt, nyt näyttää siltä, että Putin on pettänyt ihailijansa koko maailmassa. Roima machomies onkin turpea kääpiö, joka piiloutuu suojaan loputtoman pitkän pöydän taakse. Ja mikä olennaista, myös Russki mir on pettynyt.

”Tavalliselle kansalle tärkein kysymys on ollut ikuisesti toinen: onko tsaari oikea vai väärä. Tähän kysymykseen saattoi vastata vain voittamalla sodan. Stalin oli aito, häntä kunnioitetaan yhä. Gorbatšov hävisi sekä Afganistanin sodan että kylmän sodan länttä vastaan, joten hän oli väärä tsaari.”

Siksi Ukraina on niin tärkeä Putinille, elämän ja kuoleman kysymys. Oikean ja väärän tsaarin kysymys.

VENÄJÄN IDEA KOIVISTON SILMIN

Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti Venäjän idean aivan 2000 luvun alussa, esipuhe on päivätty 8.3.2001. Kirjassa ei Putinia mainita, mutta se antaa hyvät lähtökohdat nähdä, mistä ja miten tähän päivään ja hyökkäykseen Ukrainaan on tultu.

On suorastaan hämmentävää, miten vahvana myös Koivisto näkee ortodoksisen kirkon merkityksen Venäjän historiassa. Ja aivan samoin kuin Šiškin hän palaa kysymykseen kielestä, kirkon kielestä, kirkkoslaavista: ”Voidaan sanoa, että kristinuskon omaksuminen antoi Kiovan Venäjälle bysanttisen korkeakulttuurin mutta ei antiikkiin perustuvaa sivistystä, mikä erotti sen sekä Bysantista että Länsi-Euroopasta. Tämä johti siihen, että aatehistoriallisesti Venäjä irtautui muusta Euroopasta.”

Tähän liittyy Venäjän pitkäaikainen pyrkimys jakautuneen ja tuhoutuneen Rooman vallan perilliseksi, sen tilalle kolmanneksi Roomaksi.

”Itäinen kristillinen kirkko halusi kutsua itsensä oikeaoppiseksi, ortodoksiseksi. Itäinen kirkko ei pyrkinyt selittämään mysteerioita, se hyväksyi ne mysteerioiksi. Läntinen kirkko ja erityisesti siitä irtautunut protestanttinen kirkko halusi ymmärtää ja selittää sellaista, mikä ei ollut ymmärrettävissä eikä selitettävissä.”

Kumpikin kirkko pyrki levittäytymään. Itäinen kirkko edusti enemmän hartautta, läntinen toimintaa. Itäisen kristillisyyden omaksunut Venäjä laajensi valtaansa 1500 luvulla lähinnä itään. Läntiseen haaraan kuuluvat kansat ottivat haltuunsa lähes koko muun maailman, ensin Etelä-Euroopan maat ja sen jälkeen muut maat.

”Niin että jos sanotaan, että Suomen itäraja on idän ja lännen raja, niin se on raja vain siinä mielessä, että se on kahden kristillisen kirkon raja, Eurooppaa jakava raja, mutta kuitenkin Euroopan sisäinen raja.”

Näin siis Koivisto vuonna 2001. Tuolloin hän vielä pohti sitä, onko Venäjä itää vai länttä. Mitä hän sanoisi nyt, kun Suomen itärajasta on käytännössä jo tullut Eurooppaa Venäjän suuntaan jakava Naton raja?

PYHÄ VAI EUROOPPALAINEN VENÄJÄ

Koivisto kertaa Venäjän tuhatvuotista historiaa hyvin pitkälle samoin sanoin ja tapahtumin kuin Šiškin. Niitä on turha lähteä toistamaan. Mutta johonkin kannattaa pysähtyä. Yksi on vuosi 1762, kun valtaan nousi Katariina Suuri.

Tuolloin alkoi Venäjän yksi suuruuden aika eurooppalaiseksi suurvallaksi. Vaikka Katariina oli perehtynyt valistusajan filosofien ja valtiotieteilijöiden ajatteluun ja henkilökohtaisesti vastusti esimerkiksi maaorjuutta, ei hän kyennyt toteuttamaan maan sisäisiä hallinnollisia uudistuksia. Hänestä tuli aatelisvallan ylläpitäjä.

Koivisto muistuttaa, että Katariinan saavutukset olivat ulkopolitiikan alalla. Hän sai vallattua Turkilta Krimin niemimaan ja Mustanmeren pohjoisrannikon. Venäjällä hyvin yleisesti omaksutun ajattelun mukaan tapahtui se, että ”kun jostain on taisteltu ja venäläistä verta vuodatettu, niin sen jälkeen se on pyhää Venäjänmaata.”

Kuulostaa kovin tutulta, kuin suoraan Putinin ja Kirillin ortodoksisen kirkon argumentoinnilta, pyhän sodan perusteluilta. Pitkä on pyhän Venäjänmaan laahus.

PUTININ IDEOLOGIAN JUURILLA

Oli myös toinen 1850-luvulla alkanut jako Venäjällä, johon kannattaa pysähtyä: syntyivät valistusajan arvoille suuntautuneet länsimieliset zapadnikit  ja Venäjän perinteisille arvoille rakentaneet slavofiilit. Molemmilla aatesuunnilla oli keskeinen rooli myös lokakuun vallankumouksessa 1917: zapadnikit löysivät yhteyden marxilaisuuteen, slavofiilit anarkismiin.

Slavofiilit näkivät historiallisen totuuden venäläisessä kylässä ja venäläisessä musikassa – kansanmiehessä. Nuoriso alkoi tutkia Hegelin filosofian sijaan vakavasti kirkkoisien kirjoituksia, Venäjän historiaa ja kansanrunoutta. Monet olivat myös syvästi uskonnollisia. Kiihkeissä kirjoituksissa slavofiilit julistivat, että lännessä on leveyttä, mutta idässä on syvyyttä:

”Tämän takia vain ortodoksinen usko teki mahdolliseksi rakentaa Jumalan valtakuntaa maan päälle. Ortodoksinen uskonto antaa Venäjälle suunnattoman syvähenkisen ylivoiman, kun sitä verrataan umpikujaan joutuneeseen läntiseen sivistykseen,” kuvaa Koivisto slavofiilien ajattelua.

Tämäkin kuulostaa juuri tänään jotenkin tutulta. Kyllä, monen mutkan kautta slavofiilien yksi henkisistä perillisistä on Aleksandr Dugin, jota pidetään yhtenä Putinin tärkeimpänä ideologisena neuvonantajana ja jonka näkemyksiä myös patriarkka Kirill heijastelee. Juuri Dugin on lanseerannut taistelun rappeutuneen Lännen – siis tuon Lännen, josta Šiškin käyttää nimitystä ”gayrooppa” –  ja moraalisen, pyhän Venäjän välillä. Ja siinä taistelussa Venäjän johtajalla on messiaaninen tehtävä, hän on pelastaja, vapauttaja.

Koivisto ei yli 20 vuotta sitten tiennyt vielä mitään vuonna 2000 presidentiksi nousseesta Putinista ja hänen tavoitteistaan – ainakaan niin että olisi hänet nimeltä maininnut kirjassaan. Mutta Venäjän messiaanisesta tehtävästä Koivisto kyllä kirjoitti.

”Venäjä on yksi maa muiden ohella, jolla on ollut messiaanisia pyrkimyksiä. Onko messianismin aika nyt ohi? Onko se ohi Venäjän osalta? Onko se ohi muiden maiden ja maaryhmittymien osalta?” Koivisto kysyi vuonna 2001.

Koivisto muistuttaa, että hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä.

”Tuleeko siitä yksi eurooppalainen maa muiden joukossa, kansalaisilleen hyvää tavoitteleva, maailmaa parempaan järjestykseen edesauttamaan pyrkivä maa, on avoin kysymys,” Koivisto toteaa. Ja vastaa, avoimeen kysymykseen tuolloin jo kryptisesti:

”Kuten ennenkin, Venäjän voimavarat ovat koetuksella tavoitteita toteutettaessa, ja tavoitteet ovat osin kosmisia.”

Siis kosmisia – ja mitä kosminen tarkoittaakaan: ääretön, loputon, rajaton, valtava, planeettojen välinen.

IKIAIKOJEN MUUTTUMATON VENÄJÄ

Mutta palataan vielä lokakuun vallankumoukseen, bolsevikkien nousuun valtaan. Koivisto sanoo bolsevikeista, että he olivat lähtökohdiltaan äärimmäisiä zapadnikkeja – siis näitä länsimielisiä venäläisiä.

”Heille lokakuun vallankaappaus oli ensi sijassa keino saada aikaan vallankumous Länsi-Euroopassa. Kun tämä ei onnistunut, alettiin rakentaa sosialismia yhdessä valtiossa. Ja kun valtaa ryhdyttiin varmistamaan omiin käsiin, uuden Neuvostoliiton kuoren alta paljastui yhä selvemmin vanha Venäjä: hallinnon ankaruus, kansan kyky kestää ja kärsiä, tavoite laajentua ja valloittaa.”

”Tsaarin valta tuli Jumalalta ja myös tehtävä oli jumalainen. Myös marxismi-leninismi merkitsi lähetystehtävää, ” Koivisto kirjoittaa.

Tällä tiellä Venäjä on edelleen. Marxismi-leninismi on vain vaihtunut oligarkkien vankilaslangiin, on palattu tsaarin ja oikeaoppisen Jumalan aikaan. Mikään ei muutu ikiaikojen Venäjällä.

Kuunnellut kirjat

Anna Soudakova: Varjele varjoani. Atena. Äänikirja 2022. Lukija Alina Tomnikov.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha Kirjoituksia Venäjästä ja Lännestä. Suomentanut Sirpa Hietanen. WSOY Äänikirja 2023. Lukija Unto Nuora.

Mauno Koivisto: Venäjän idea. Alkuperäinen teos 2001. Äänikirja Tammi 2022. Lukija Antti Lang.

 

Artikkelikuva: Ilja Repinin maalaus Ristisaatto Kurskin kuvernementissa.


Hannu Kuosmanen.

Kirjoittaja

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kotimaan ja Uuden Suomen kirkollistoimittaja sekä autoalan toimittaja ja tiedotuspäällikkö. Hän oli 1970-luvulla myös Vartijan toimitusneuvoston jäsen.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.