Yksi kirkkomme suurimpia ongelmia on sisäänlämpiävyys. Seurakunnan työntekijöiden on vaikea hahmottaa sitä. Vasta askelen ulos otettuaan tunnistaa, mistä on kyse. Näin kävi emeritapiispa Irja Askolalle, joka eläkkeelle siirryttyään havaitsi, miten sisäänpäin kääntyneeltä kirkko näyttää seurakuntalaisen näkökulmasta. Näin kävi myös minulle, kun äskettäin palasin Suomeen.
Viimeiset kuusi vuotta toimin ulkosuomalaispappina Saksassa. Seurakuntani olivat pieniä, mutta toimeliaita; aidosti merkityksellisiä sosiaalisia yhteisöjä jäsenilleen. Puhuimme ylpeinä seurakuntiemme matalasta kynnyksestä. Lämmin ilmapiiri oli meille totta, mutta voi hyvin olla, ettemme itse nähneet niitä kynnyksiä, joiden vuoksi uudet tulijat eivät löytäneet tietään luoksemme.
Viime kesänä muutin perheeni kanssa takaisin Suomeen. Ulkosuomalaisesta tuli paluumuuttaja, mutta toinenkin merkittävä asia muuttui: seurakuntapapista tuli taas riviseurakuntalainen. Menin messuun, otin lapsenikin mukaan. Istuin suuren kirkon takarivissä, katselin sinne tänne hajanaisesti asettautuneita seurakuntalaisia, kaikki toisistaan turvallisen välimatkan päässä. Tämä on nyt se Jumalan kansan yhteinen juhla, mutta siellä istuskellaan kahden kanssa Jeesuksen. Messun jälkeen jäimme kirkkokahveille. Saimme nauttia kahvit ja mehut omassa rauhassamme. Kukaan ei tullut juttelemaan.
Ehkä tämä oli sattumaa? Kai nyt yleensä uudet kasvot huomataan ja huomioidaan? Päätin tehdä oman pienimuotoisen kenttäkokeen: joka sunnuntai menisin messuun ja kirkkokahveille eri kirkkoon, ja testaisin, miten uusi tulija otetaan vastaan. Kesän jälkeen olen ehtinyt käydä kahdeksan eri helsinkiläisen seurakunnan tai jumalanpalvelusyhteisön messussa. Välillä olen ollut yksin, välillä viisivuotiaan lapseni kanssa. Messun jälkeen olen aina jäänyt kirkkokahveille ja odotellut ottaako joku kontaktia. Joko arvaat, mikä oli kokeeni lopputulos? Kaikkialla sain istua ylhäisessä yksinäisyydessä.
Ainoa poikkeus oli Lähetyshiippakunnan messu. Jo ovella kaksi ihmistä tervehti minua lämpimästi, nimeltä esittäytyen. Penkissä istuessani kuulin, kuinka seuraaville tulijoille sanottiin: ”Tervetuloa, ihana nähdä!” Luonnollisesti tässä paikassa en joutunut nauttimaan kirkkokahveja yksin, vaan penkissä vieressäni istuva pyysi minua jäämään kahville ja istui kanssani samaan pöytään. Lähetyshiippakunnan teologia ei minua puhuttele, mutta kohtaamisen merkityksen he sentään ovat ymmärtäneet.
Kallion kirkko on yksi Helsingin kirkoista. Kuva: Wikipedia.
Projektini aikana epäilin välillä itseäni. Vaadinko kohtuuttomia? Ehkä kirkkokahvit oikeasti ovat vain kahvinjuontia varten, eikä niiden funktio ole yhteisöllisyyden rakentaminen? Tiedän kuitenkin, että toisinkin voi olla. Väitän, että helsinkiläisissä seurakunnissa kokemani vastaanotto tai pikemminkin sen puute ei olisi ikinä päässyt tapahtumaan ulkosuomalaisseurakunnissani. Niissä ei kerta kaikkiaan ole mahdollista, että uusi tulija istuisi kirkkokahveilla yksinään. Messujen kävijämäärät ovat matalia, ja kaikki tuntevat toisensa. Täysin uusia ihmisiä ilmaantuu paikalle harvakseltaan. Kun niin käy, ovat muut messukävijät uteliaita tutustumaan uuteen ihmiseen. Ulkosuomalaisseurakuntien jäsenillä on vahva omistajuuden kokemus seurakunnastaan. He eivät tule messuvieraiksi, he tekevät messun. Enkä tarkoita sillä vain sitä, että joku vastentahtoinen seurakuntalainen maanitellaan lukemaan Raamattua jumalanpalveluksessa.
Ulkosuomalaisseurakunnissa seurakuntalaiset ensinnäkin päättävät messun päivämäärän, varaavat kirkon, tuovat paikalle virsikirjat ja kirkkokahvien tarjottavat, keittävät kahvit ja kantavat tuolit ja pöydät. Itse messua he eivät toimita, mutta kaikki messun puitteet ovat heidän aikaansaannostaan. On kyse heidän seurakunnastaan, heidän yhteisöstään, heidän kodistaan. Silloin seurakuntalaiset myös kantavat vastuuta siitä, että osoittavat vieraanvaraisuutta kotiinsa kyläilemään tulleille uusille ihmisille.
Antropologi Robert Dunbar on esittänyt teorian ihmisten lukumäärästä, johon keskiverto ihmisyksilö voi ylläpitää pysyviä, persoonallisia sosiaalisia suhteita. Niin kutsutuksi Dunbarin luvuksi määritellään ihmisten keskuudessa yleensä 150. En voi välttyä ajattelemasta, että Dunbarin luku pätee myös seurakuntien elämään. Suuressa seurakunnassa ihmiset tulevat ja menevät. Työntekijöille ja toisilleen he ovat kasvoja, kenties nimiä, mutta henkilökohtainen suhde puuttuu. Seurakuntalaiset ovat tottuneen vieraan rooliinsa. Isäntiä ovat työntekijät, jotka ohjaavat, johtavat ja kantavat vastuun kaikesta toiminnasta. Jos kirkossa ollaan vain käymässä, voiko siitä koskaan edes muodostua mielekäs yhteisö?
Suomen luterilaiset seurakunnat ovat maailman mittakaavassa jättimäisen kokoisia. Suunta on kohti yhä suurempia hallinnollisia kokonaisuuksia. Tuhansien tai kymmenien tuhansien jäsenten seurakunnat ovat kaukana Dunbarin luvusta. Pienempiin messuyhteisöihin panostaminen kuulostaa siksi viisaalta. Suurta kirkkoa pienempi ja intiimimpi jumalapalvelusviettopaikkakin on eduksi. Sillä on nimittäin väliä, näkeekö pappi seurakuntalaisensa kasvot, pystyykö katsomaan heitä silmiin ja lukemaan heidän ilmeitään. Ja tietenkin toisin päin. Mitä jos messu pidetään välillä seurakuntasalissa kirkon sijaan? Mitä jos kirkossa harkittaisiin kiinteiden penkkien korvaamista irtotuoleilla, jolloin tilaa voi muokata tarpeiden mukaan? Isoonkin kirkkoon saadaan yhteisöllisempi tunnelma, jos paikalle saapuneet saadaan istumaan lähemmäs toisiaan ja messun toimittajia.
Vaikka kirkkotilaa itsessään ei voida tai haluta muuttaa, on messujen yhteisöllisyydelle mahdollista tehdä jotakin. Seurakuntalaisten osallistuminen messuun tarkoittaa yleensä jollakin tavalla esillä olemista liturgian aikana, kuten ehtoollisella avustamista tai esirukouksen lukemista. Kokemus yhteisestä ja yhdessä vietetystä messusta voi kuitenkin syntyä silloinkin, kun liturgian toimittajat eivät vaihdu joka lauseen jälkeen.
Messun tunnelma syntyy pitkälti myös siitä, mitä tapahtuu ennen ja jälkeen varsinaisen jumalanpalveluksen. Messuryhmät pitäisi ottaa käyttöön kaikkialla ja ryhmään kuuluvien ykköstehtävän tulee olla se, että he saavat messuun tulijat kokemaan itsensä tervetulleiksi. Ei riitä, että pappi kättelee messun jälkeen kirkosta poistuvat, jotka valuvat tasaisena virtana ohi. Kohtaaminen jää vain sekuntien mittaiseksi. Pappi ei aina ehdi juttelemaan kaikkien kanssa jumalanpalveluksen jälkeenkään, sillä usein hänen juttusilleen jonotetaan. Ei pappi muutenkaan ole kirkkokahvien isäntä tai emäntä. Seurakuntalaiset ovat, onhan kyseessä heidän seurakuntansa, heidän kotinsa.
Kuka oikeastaan isännöi/emännöi kirkkokahveja?
Messuryhmäläisten vastuu ei pääty jumalanpalveluksen loppuessa. Heitä tarvitaan huomaamaan ne, jotka arastelevat ovensuussa ja ne, jotka eivät uskalla tuppautua seurueisiin, joissa kaikki muut jo näyttävät tuntevan toisensa. On tietenkin heitäkin, jotka ovat mieluummin omissa oloissaan. Juttusille ryhtyessä sen huomaa varsin pian, ja matkaa voi jatkaa eteenpäin. Harvemmalla yksin istuskelu kuitenkaan on itse valittu ja toivottu juttu. Kenenkään ei kuuluisi jäädä kirkossa yksin vastoin tahtoaan. Kohkataan jalkautumisesta, kuinka pitäisi mennä kohtaamaan ihmisiä turuilla, toreilla ja kauppakeskuksissa. Mitä jos aloitettaisiin kohtaamalla edes se, joka on astunut kirkon ovesta sisään?
Minä olen kirkon sisäpiiriä, töissä kirkon hallinnossa. Silti minäkin kaipaan sitä, että kirkkoon saapuessani joku tunnistaisi minut kasvoilta ja osoittaisi olevansa iloinen siitä, että olen paikalla. Haluan kokea kuuluvani joukkoon. Jos kirkon sisäänlämpiävyys kirveltää minua ja emeritapiispaa, niin kuinka suuri muuri se onkaan muille?
Säännöllisesti kirkossa käyviä on seurakunnan jäsenistä vain pieni murto-osa. Suurelle osalle jäsenistä oma kotiseurakunta ja sen väki on vieras. Kynnys astua vapaaehtoisesti vieraaseen maailmaan on korkea. Aina välillä joku sen ylittää ja uskaltautuu messuun. Mutta tuleeko hän sinne enää toista, kolmatta tai neljättä kertaa, jos lähimmäisenrakkautta julistava seurakunta ei edes huomaa häntä? Onko kirkolla todella varaa siihen?
