Pitkäaikainen ystävä lähetti pitkästä aikaa vanhanaikaisen paperikirjeen. Ilahduin siitä suuresti. Tällaista hän kertoili:
Katselin tuossa muuanna päivänä kirjoittajakurssien esitteitä, jotta jos vielä tämänikäinen tohtisi lähteä opintielle.
Vaan pelästyin, kun ilmoituksissa oli niin outoja sanoja, etten ymmärtänyt, mitä niillä kursseilla on tarkoitus tehdä.
Tai eihän sitä kursseja enää ole olemassakaan. Ne on jotain valmennusta. Sentään suomen sana, vaan ihan muusta kuin taide-elämästä otettu. Urheilussa ennen oli kyllä valmentajat. Liekö enää siellä, kun näyttävät siirtyneen hengenviljelyn puolelle.
Yksi kurssi – puhun itsepintaisesti kursseista ja tiedän, että lainasana se sekin on – mainosti preppaavansa. Sanan ymmärrän. Toinen kurssi kuulemma sparraa. Sana on minulle outo, ainakin tässä yhteydessä.
Kolmas kurssi koakkaa. Tai siis koatsaa. Ei kun koutsaa. Siis coachaa. Ai ai, kun menee vaikeaksi tällaisella epäpätevällä opettajalla. Ehkä se selviää vasta siellä kurssilla, kuinka sitä coachataan. Vai oisko kyse koukkaamisesta? Mutta joissain kielessä – olen minä muutamia kielikurssejakin käynyt – c äännetään aina ts:nä. Jospa se onkin tsouhaamista, mitä sillä kirjoittamiskurssilla oppii.
Ei, englannista ne nykyihmisen pitää uudet sanat lainata. Muuten on täysi kalkkis. (Anteeksi, lipsahti ihan liian vanhanaikainen sana. Ainakin kirjoittamiskurssille mielivälle.)
En minä sanojen lainautumista vastusta. Lainaksihan ne ovat tulleet kieleemme papit ja pakanat, kadut ja kartanot – eikä ole taidettu niitä lainoja palauttaa. Ja tuskin on tarpeenkaan.
Ero on vain siinä, että silloin kun noita sanoja lainailtiin, ei omaa tavaraa ollut. Ja kun ei voi ottaa, täytyy lainata. Coachausten ja muiden toilausten lainailijoilla olisi kielessämme omasta takaa sanoja vaikka kuin paljon.
Mutta lainaa on otettava lisää, jotta vaikuttaisi ajan rattaassa ja kehityksen pyörässä roikkuvalta. Ja siinähän sitä on roikuttava.
Vaikka aidanseipäät ja muu dada ääneen nauraisivat.
