Fukuyama, Liberalism.

Klassisen liberalismin puolustus

Amerikkalainen, Stanfordin yliopistossa vaikuttava Francis Fukuyama (s. 1952) on yksi nykypäivän vaikutusvaltaisimmista poliittisen historian ja teorian tutkijoista. Hän tuli tunnetuksi 1990-luvun alussa väittäessään, että liberaalin demokratian voittokulku kylmän sodan päättymisen myötä merkitsi eräänlaista ”historian loppua”. Yhä laajemmin alaa valtaava liberaali demokratia saattaisi olla ihmiskunnan viimeinen hallinnollinen järjestelmä, ei täydellinen, mutta vailla sellaisia sisäisiä ristiriitoja kuin aiemmat autoritaarisemmat järjestelmät.

Kuluneet 30 vuotta eivät ole osoittaneet Fukuyaman teesiä suoraviivaisesti oikeaksi. Päinvastoin – perinteistä liberalismia on haastettu niin poliittisen kentän oikealta ja vasemmalta suunnalta kuin ei-länsimaisten kulttuurienkin taholta.

Siksi on syytä esittää tiivis klassisen liberalismin puolustus. Sen Fukuyama tekee tuoreessa kirjassaan Liberalism and Its Discontents. Hän esittelee selkeästi liberalismin perusteita ja puolustaa yksilönvapauksiin ja autonomiaan perustuvaa liberalismia oikeiston uusliberalistista ja konservatiivis-autoritaarista kritiikkiä ja toisaalta vasemmiston identiteettipoliittista mallia vastaan. Kirjan lähtökohtana on erityisesti Yhdysvaltain poliittinen tilanne, mutta teoksessa viitataan myös Euroopan ja Kiinan kehitykseen. Teos on kirjoitettu ennen Venäjän ja Ukrainan välistä sotaa. – Fukuyaman laajaa tuotantoa on myös suomennettu.

Klassisen liberalismin keskiössä on yksilö oikeuksineen ja vapauksineen. Nämä pohjaavat liberaalissa yhteiskunnassa formaaliin lakiin. Liberaalit yhteiskunnat ovat demokraattisia, mutta juuri lait vallankäyttöä rajoittavana tekijänä ovat Fukuyamalle liberalistisen järjestelmän keskeinen piirre.

Fukuyama esittää liberalismille kolme perustelua. Liberalismi on ensiksikin pragmaattinen keino säädellä ristiriitoja, se mahdollistaa eri ryhmien rauhanomaisen rinnakkaiselon yhteiskunnassa. Kukin voi elää omien uskomustensa mukaan, mutta kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa uskomuksiaan toisille. Liberalismin synnyn taustallahan olivat Euroopassa käydyt veriset uskonsodat 1600-luvulla.

Toinen perustelu on moraalinen. Liberalismi turvaa ihmisen arvokkuuden (dignity) takaamalla jokaiselle henkilökohtaisen autonomian. Ihmisellä täytyy olla oikeus itse päättää elämästään ja tehdä omat arvovalintansa. Nämä oikeudet ovat universaaleja. Kolmanneksi, liberalismi edistää taloudellista kasvua takaamalla omistusoikeuden ja vapaan kaupankäynnin.

Miksi liberalismia on 1960-luvulta lähtien lännessä haastettu? Fukuyama kuvaa taloudellisen uusliberalismin nousua erityisesti USA:ssa ja Britanniassa kriittisenä vastauksena valtion paisuneeseen ja tehottomaan rooliin. Kritiikki oli aiheellista, mutta taloudellinen uusliberalismi on johtanut paitsi taloudellisiin ongelmiin (suuriin riskeihin), myös (USA:ssa) suorastaan irrationaaliseen valtion ja sosiaaliturvan vastaisuuteen, kun on korostettu yksilön vastuuta toimeentulostaan. Fukuyama painottaa, että liberalismissa myös valtiolla on roolinsa sellaisten palvelujen takaamisessa, joita markkinat eivät tarjoa.

Liberalismia on haastettu myös poliittisen vasemmiston taholta. Niin sanottu progressiivinen vasemmisto on korostanut liberalismin perinteen tasa-arvoisuuden vaatimusta. Taustalla on kamppailu erilaisten vallasta osattomien ryhmien – rodullisten ja seksuaalivähemmistöjen, naisten – oikeuksien puolesta. Kiinteiden ryhmäidentiteettien korostaminen, huomauttaa Fukuyama aiheellisesti, voi kuitenkin johtaa liberalismille keskeisen yksilöllisen autonomian ja universaalisuusvaateen sivuuttamiseen.

Monikulttuurisessa liberaalissa yhteiskunnassa esimerkiksi muslimiperhe ei voi ryhmäautonomiaansa vedoten pakottaa perheen tytärtä järjestettyyn avioliittoon. Tällaisessa tapauksessa liberaalin yhteiskunnan täytyy asettua puolustaman yksilön vapauksia ja rajoittaa ryhmän autonomiaa. Jos näin ei tehdä, on vaarana, Fukuyaman ajatusta mukaillen, kulttuurinen relativismi. Tällöin kollektivistisessa (ala)kulttuurissa liberalismin universaali vaatimus yksilön autonomiasta ei toteudu, kun ryhmän arvot menevät yksilön valintojen edelle. Näitä huomioita ei pidä unohtaa Suomessakin alati ajankohtaisessa maahanmuuttokeskustelussa.

Fukuyama analysoi kriittisesti myös poliittisen kentän vasemmalta ja oikealta tulevaa haastetta, joka kohdistuu liberaaliin rationaalisen keskustelun ideaaliin ja sananvapauteen. Vasemmistolaiseen (”kriittisen teorian”) perinteeseen on kuulunut ajatus tieteen, jopa luonnontieteiden, tulosten suhteellisuudesta: nekin heijastavat yhteiskunnan valtasuhteita. Tähän on liittynyt näkemys kielestä ennen kaikkea ihmisten ja ihmisryhmien tietoisuuden ilmentäjänä, ei ulkoisen, objektiivisen maailman kuvaajana. Tämä on johtanut yliopiston kampuksilla liioiteltuun väitteeseen, että pelkästään tiettyjen ilmaisujen käyttö aiheuttaa kuulijassa turvattoman olon ja aiheuttaa stressiä.  Suomessakin on vaadittu keskusteluille ”turvallisia tiloja” (mitä tällä täsmälleen ottaen tarkoitetaan?).

Toisaalta oikeisto on omaa tietään päätynyt vastaavanlaiseen näkemykseen. Sen mukaan yhteiskunnallinen eliitti käyttää tietoa ja tiedonvälitystä syyllistääkseen aiemmin valtavirtaa edustanutta enemmistöä. Lopputuloksena on yhteiskunta, jossa eri mieltä olevat ryhmät eivät enää keskustele keskenään vaan elävät eri maailmoissa – melkoinen osa USA:n oikeistoa suorastaan trumpilaisessa satumaailmassa. Kehityksen on mahdollistanut internet sosiaalisine medioineen. Fukuyamaa voi täydentää muistuttamalla, että oikeistolaisesti ajattelevien keskuudessa evankelikaalisella kristinuskolla on ollut jo vuosikymmeniä USA:ssa tärkeä rooli rinnakkaistodellisuuden luomisessa; ajatellaanpa esimerkiksi taistelua evoluutioteorian opetusta vastaan julkisissa kouluissa.

Fukuyama ei näe liberaalille mallille uskottavaa vaihtoehtoa oikeiston tai vasemmiston suunnalla. Konservatiiviseen, yhteisöllisten (uskonnollisten) arvojen hallitsemaan yhteiskuntaan ei sekulaarissa valtiossa ole paluuta. Toisaalta vasemmiston vaatimat sosiaaliset reformit edellyttäisivät niin suurta kulttuurista ja taloudellista suunnanmuutosta, että se ei ole Yhdysvalloissa realistista.

Suomessa ja pohjoismaissa USA:n vasemmistodemokraattien toivoma hyvinvointiyhteiskunta tosin on pitkälle toteutettu. Eri asia on, kuinka sitä tulevina vuosikymmeninä pystytään rahoittamaan. Sen sijaan kulttuurisesti myös EU:n alueella on USA:n kaltaisia rajalinjoja, esimerkiksi suhtautumisessa maahanmuuttoon. Kansainvälisesti tarkasteltuna taas länsimaisen liberaalin yhteiskuntamallin tärkein haastaja on Kiina. Näin on ainakin toistaiseksi talouden alalla, mutta Fukuyama suhtautuu skeptisesti autoritaarisen Kiinan mahdollisuuksiin kehittyä laajasti innovatiiviseksi, globaaliksi kulttuuriksi, joka olisi todellinen vaihtoehto lännelle.

Fukuyamalla ei ole konkreettisia ratkaisuja liberaaleja yhteiskuntia vaivaaviin ristiriitoihin. Hän kuitenkin painottaa liberalismista nousevia, ohjaavia periaatteita, joita seuraten ratkaisuja (erityisesti USA:n kohdalla) voidaan löytää. Näihin kuuluvat mm. luottamuksen palauttaminen julkiseen hallintoon, yksilön oikeuksien asettaminen kulttuuristen ryhmien oikeuksien edelle ja toisaalta myös sen ymmärtäminen, että jotkut ihmiset haluavat rajoittaa henkilökohtaista autonomiaansa esimerkiksi seuraamalla valmiiksi annettuja uskonnollisia tai kulttuurisia arvoja.

Viimeisin kohta on tärkeä senkin vuoksi, että tulevaisuudessa yhä useammat yhteisöt ja ihmiset voivat joutua tilanteeseen, jossa heidän on pakko rajoittaa autonomiaansa, jotta ympäristöongelmia voitaisiin ratkaista. Itse asiassa juuri ekologiset kysymykset voivat tulevaisuudessa asettaa suurimman haasteen liberaaleille yhteiskunnille laajoine vapauksineen – tätä kysymystä Fukuyama ei itse asiassa käsittele.

Muuten yhdyn täysin Fukuyaman analyysiin. Yhteiskuntien nopeasti muuttuessa ja monimuotoisuuden lisääntyessä klassista liberalismia tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Arvioitu teos: Francis Fukuyama, Liberalism and Its Discontents. London: Profile Books, 2022. 178 s.


Kirjoittaja

Kirjoittaja on uskonnonfilosofian dosentti Helsingin yliopistossa.


'Klassisen liberalismin puolustus' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.