Kristinuskon maailmanlaajuinen yhteisö on jakautunut satoihin kirkkokuntiin, suuntauksiin, lahkoihin ja ryhmittymiin. Koot vaihtelevat pienehköistä soluista miljoonien jäsenten näennäisesti yhtenäisiin kirkkokuntiin. Tunnustukselliset kirkkokunnat yleensä jakautuvat edelleen erinäköisiin porukoihin. Jaon alkupisteenä on usein ihanteellinen julistus-, herätys-, tuomio-, revival-kampanja ja intomielinen julistaja. Usein myös muutaman toisiaan fanittavan saman mielisen partio. Joskus aloituksena on kepeän oloinen puoliviihteellinen ihmisten yhteyden kaipuuseen perustuva harrastus/elämyspiiri, jossa teologinen sisältö on ohut ja pehmytsärmäinen. Aikalaiskriittisen herätysliikkeen perustaja on kenties hyvinkin tarpeellinen uudistaja ja kansakunnan tervehdyttävä omatunto. Usein kuitenkin lähinnä vallanhaluinen lahkojohtaja, narsisti ja kansan villitsijä. Vallankäytön viehtymys pilkottaa taustalla.
Uskontomme perustajan sanomiksi on arveltu tunnetut vetoomukset Joh 17:11 ”että he kaikki yhtä olisivat..” sekä Joh 13:35 ”Siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus.” Yhtenäisen opetuslapsijoukon ihanne on inhimillinen haavekuva. Kahden tuhannen vuoden historia lienee todiste, että ajatus koko maailman liittymisestä saman yhtenäisen kirkon jäseniksi on kaukainen haave, utopia sadun maailmasta.
Totuuden kivitaulut
Eräs kristinuskon maailmaa halkova jakolinja on suhtautuminen uskonnon perustana olevaan kirjalliseen traditioon ja erityisesti Raamatun tekstiin. Fundamentalistinen näkemys katsoo, että kyseessä on ihmiskunnalle yliluonnollisella tavalla annettu sanoma, itsensä auktorisoima totuuden sana, joka sisältää maailmanhistorian selityksen, erehtymättömän ja ajattoman moraaliohjeistuksen ja elämäntapasäädökset, tulevan kehityksen ennustuksen sekä tehtäväkuvan ja toimeksiannon seuraajajoukolle tuhansien vuosien katsannossa.
Toinen näkemys – edellisen leirin vihaama ja halveksima – on viimeisten 200 vuoden aikana hiljalleen vahvistunut historiallis-kriittinen raamattunäkemys. Johtoajatus on, että Raamattu on paitsi kristinuskon arvokas ja luovuttamaton aarre, kristillisen kulttuurin perusteos, myös sinänsä arkipäiväinen, yliluonnollisen vastakohtana tämänpuoleinen teos. Se on dokumentti yli 4000 vuoden historiallisesta kehityksestä, jota tulee tutkia kaikella sillä vakavuudella, rehellisyydellä ja tunnollisuudella, mihin ihmisen tutkimus- ja tietoresurssein kyetään. Raamatun arvo ja kulttuurinen paino tulevat parhaiten esiin, kun sen tutkimisessa otetaan huomioon ennakkoluulottomasti ja sensuuriasetteluja välttäen kaikki osatieteiden tulokset, mm historia, arkeologia, uskonnon historia, kirkkohistoria, aatehistoria, kirjallisuushistoria, kielitiede ja yleinen uskontotiede. Sekä tietenkin kaikkien kristillisten sukupolvien muistiin merkitsemät pohdinnat, kirjallisuus postilloista hengellisiin muistelmiin ja kirjekokoelmiin.
- Totuuden kivitaulut? Kuva: Wikipedia.
Historiallisuuden myöntävä raamattunäkemys tarkoittaa, että maailma nähdään kehityskuluksi, jossa käynnissä on monia prosesseja. Kulttuurin ja elämäntapojen muutokset, tiedon kasvu, muistiin kirjatun tiedon, taiteen kielen ja viestinnän evoluutio muokkaavat maailmaamme sekä kokemustamme ja ymmärrystämme siitä. Raamattuun kirjoitetut rivit nähdään paitsi usein universaaleina huomioina ja periaatteina myös aikansa taustaan liittyvinä näkemyksinä.
Totuusyhteisöjen immuunipuolustus
Fundamentalistinen raamattunäkemys on kehittänyt immuniteetin ja suojamekanismit arvostelua vastaan. Yksi on ikiaikainen hokema ”Raamattua tulee selittää Raamatulla” ts Raamatun tutkimus ja kristityn elämä on julistettu suljetuksi järjestelmäksi, jossa tutkijoiden objektiivinen ote, maallinen rationaalinen pohdinta ja tiedon prosessointi, järkiperäinen analyysi ja historialinen uteliaisuus on kuin tahrainen instrumentti.
Toinen eristekerros muodostuu väitteestä, että Raamatun viestin ymmärtämiseen tarvitaan erityinen Pyhän Hengen lahja. Syvempi totuus, oikein ymmärretty viesti on suljettu tutkijalta ja lukijalta, joka ei ole edeltävästi tullut humahtaneeksi sellaisen ennakkomielentilan valtaan, joka uskoo Raamatun ihmeenomaiseen totuuteen. On etukäteen uskottava, että mahdolliset ymmärtämisen ongelmat, ristiriidat tai soveltamisvaikeudet ovat häiriöitä, joiden läpi pitää uskoa selittämällä ne pois tarvittaessa muita jakeita lukemalla kyllin kauan. Raamattua avatessa tulee siis historiallis-kriittinen ajatustapa sulkea pois kuin sisäänpääsyn valana.
Kolmas torjunnan strategia on haukkua jatkuvan ilmoituksen teologiaksi ajatusta, jonka mukaan ihmiskunta vuosisatojen kuluessa voi löytää uusia näkökulmia ja ajatustapoja: ”Tutkikaa kaikki ja pitäkää se mikä hyväksi näkyy”. Fundamentalistisen näkemyksen mukaan muuttumaton totuus on jo kirjoitettu. Kirjoitettu sana – usein muutama irtonainen Raamatun jae – riittää kumoamaan uudistavan ajattelun tuotokset silloinkin vaikka kristillisen seurakunnan enemmistö olisi perusteellisen harkinnan, rukouksen ja syvän tutkistelun tuloksena todennut muuttuvan ajatustavan tarpeellisuuden.
Jeesus tuskin oli fundamentalisti
On hyvä kysyä, mihin nykykoulukuntaan kristinuskon perustaja, Nasaretin Jeesus, luokittelisi itsensä. Monet häneen liitetyistä lauseista, puheenparsista, Raamatun jakeista viittaavat pikemmin rohkeaan dynaamiseen asenteeseen, mitä tulee aikansa pyhiin kirjoituksiin. Monet Vuorisaarnan kohdat ovat ohjeita siitä miten tulee katsoa kirjoitetun tekstin sisään ja taakse ja nähdä tekstin syvempi moraalinen tarkoitus. ”Te olette kuulleet sanotuksi .., mutta minä sanon teille..!”. Hän osoitti miten juutalaiseen lakiin kirjatut periaatteet joskus tulee lukea syvemmin inhimillisen tulkinnan läpi. Sapatin pyhityksen sääntö ei saa estää kaivoon pudonneen eläimen auttamista (Lk 14:3-6) jne. Daavid syötti temppelin uhrileivät nälkäisille, vaikka niiden syöminen oli sallittua vain papeille. ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten” (Mark 2: 27). Myöhemmin Paavalin aikana koko ympärileikkauksen kultti hylättiin, monet ruokiin ja juomiin liittyneet tabut kumottiin jne. Kristinuskon kulttuurihistoria sisältää monia kohtia, joissa uudet ajatukset ovat johtaneet entisten vuosisataisten käsitysten tarkistuksiin. Tähän rohkaisi juuri Jeesuksen esimerkki tarpeettomista sidoksista vapahtajana.
Jeesuksen kysely isästä, joka tarjoaisi lapselle kiven kun hän pyytää leipää, on kristallinkirkas huudahdus sellaista armottomuutta vastaan, joka on tuloksena kun kirjoitetun lain säädöksien soveltamista ohjaa ehdoton periaatteellisuus ilman kohtuutta, sääliä ja armeliaisuutta. Vanhan Testamentin sisältä löytyy myös puhutteleva kivi-mielikuvaan nojaava ajatus, jossa profeetta toivoo, että ihminen saisi kivi-sydämen tilalle lihasydämen (Hes 11:19, Hes 36:36). Viesti on selvä: fundamentalistinen lain kirjaimen lukeminen ja sana-palvonta merkitsee helposti armottomuutta, lähimmäisen tuomitsevan jumalisuuden paaduttamaa sydäntä. Uuden testamentin teksteissä puhutaan Jeremiaan viitaten myös sydämiin kirjoitetusta laista. Lain tauluihin ja kirjoituksiin kaiverrettuja lausumia tulee punnita myös sydämen vaa’alla ja arkisen elämän realiteetteja kuunnellen. Kannattaa lukea Jer 31:33 (Hepr 8:10, Hepr 10:16). ”Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä”. Tai UT:ssa ”Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä” (Rm 2: 14-15). Kirjoitetun tekstin yksipuolisesta lukemisesta varoittaa myös seuraavien rivien kirjoittaja (2 Kr 3:6) ”.. ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman mutta Henki tekee eläväksi”. (2 Kr 3:3) ”Tätä kirjettä ei ole kirjoitettu musteella vaan Jumalan Hengellä, ei kivitauluihin, vaan ihmissydämiin”.
Sola Scriptura – huppu päässä?
Fundamentalismin ja historiallisen raamattunäkemyksen kiistassa on vedottu Sola Scriptura periaatteeseen. Väitän, että siitä johdettu sana-hehkutus voi olla uhka Jeesuksen tarkoittamalle käytännön etiikalle. Juutalaisuus on sanaan ankkuroitu uskonto. Vuosisatojen aikana muotoutunut Toora (ja laajemmin Tanak, Talmud) oli muodostunut henkiseksi koteloksi, teoriaksi siitä miten ihmisen ja temppeliorganisaation tulee Jumalan suuntaan elää ja toimia. Jeesus tunnisti tässä jämähtäneessä hurskausopissa sen arvokkaan ytimen ja sen ympärille kerääntyneen kuonan. Raamatun kirjaimellista lukemista julistavissa kirjoituksissa on tätä nykyäkin rigoristista kiihkoa, kirjoitetun sanan palvontaa ja ehdottomat käsitykset oikean elämän säännöistä. Pelastusteoriaa ja armosäätöä pukkaa kuin Toora-rullasta konsanaan. Inkvisition kattilaan on heitetty kastamattomia pienokaisia, naispapit, seksuaalisesti poikkeavat, katoliset, etniset muukalaiset. On todisteltu sana-mikroskoopin avulla sitä ja tätä. Kannen päällä istuvat kai ne, joilla on sanasta johdettu virheetön oppi.
Sola Scriptura -termin historia johtaa ensimmäisiin vuosisatoihin, jolloin Raamatun kaanon vähitellen muodostui. Raamattuun valittavien tekstien hyväksynnässä oli kriteerinä se, että teksti on Jeesuksen sanoman mukainen. Tämä kriittinen keskustelu UT:n osalta kesti toista sataa vuotta. Lutherin julistuksessa Sola Scriptura oli yksi reformaation viidestä pääperiaatteesta. Kun tämä periaate tänään otetaan kahleeksi, jolla kielletään kristillisen kirkon käytäntöjen ja opin tulkintojen muuttuminen vuosisatojen kuluessa, ollaan oudolla tiellä. Jeesuksen ja Paavalin maailmanhistoriallinen rooli oli murtaa juutalaisen uskontoelämän jäykistyneitä rakenteita. Emme voi kuvitella millainen häväistys oli eläinuhreista luopuminen, ympärileikkauksen unohtaminen, sapattisääntöjen pyöristys, ruokakieltojen loivennus, eli vuosisataisten sääntöjen karsinta.
Luther oli soturi ja uudistaja, mutta myös erehtyvä
Myös Lutherin julistuksessa oli isot panokset uhmata 1500 vuotta jatkuneen perinteen tapoja, käytäntöjä, pyhyyssäädöksiä, lopullisiksi katsottuja opinkappaleita. Luther oli soturi, uudistaja, varsinainen liberaaliteologi, joka mm uskalsi avata maallikoille Raamatun luvun, munkeille ja nunnille tien seksuaalisuuteen, rohkaista heittämään roskakoriin aneiden maksulaput jne. Ne, jotka tänä aikana jupisevat, että Kirkko ei saa muuttaa käytäntöjään, koska ”laista ei yksikään piirto ja rahtu katoa.” voisivat laskea kuinka paljon Vanhan Testamentin ajan säännöksistä ja myös kristillisten alkuvuosisatojen tulkinnoista on unohdettu kristillisen kirkon vakaan harkinnan tuloksena.
Jeesuksen seuraajien kutsuna on tutkia reaalista maailmaa, ihmisen elämän tosiasioita, historian ja tieteen opetuksia, ja yhdessä johdatusta rukoillen myös rohkeasti uudistaa kirjoitetun sanan, opin ja perinteen tulkintoja silloin kun Jeesuksen jättämä esimerkki ja Vuorisaarnan etiikka ohjaavat muutokseen. Suhtautuminen naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen ovat esimerkkejä asioista, joissa tulee kysyä alkuseurakunnan ihmisten tavalla: Miten mestarimme ja vapahtajamme olisi tästä asiasta opettanut nykyisen maailman todellisuudessa? Arvelen, että Jeesus olisi tullut kanssamme kirkkoon ehtoolliselle kyselemättä kuka sitä jakaa. Hän olisi myös vieraillut monien kuppikuntien kokouksissa pitänyt tiukan puhuttelun omahyväisyydestä, lakihenkisyydestä, armottomuudesta, muistuttanut rakkauden käskystä ja varoittanut henkisestä jämähtämisestä.