Can it be sin to know?
(John Milton: Paradise Lost IV: 517)
1500-luvulla ilmestynyt tuntemattoman saksalaisen kertomus tohtori Faustista on antanut nimen tietoa intohimoisesti janoavalle ihmiselle. Goethen näytelmä Faust ja useat muiden luomat taideteokset, monet näyttämö- ja säveltaiteen sovitukset sekä kuvataiteen esitykset ovat tehneet aihelmaa tutuksi. Faustiseksi kutsuttu ihminen on etsinyt kautta olemassaolonsa tietoa milloin konkreettisesti, milloin vertauskuvallisesti ja toivonut löytävänsä sitä kirjallisista ja luonnon tarjoamista lähteistä kuten viisastenkivestä. Erilaiset aate- ja oppisuunnat idässä ja lännessä ovat lupailleet tietoa filosofisen mietiskelyn tai mystisen oivalluksen kautta. Itsensä tunteminen, johon Platon ihmistä kehotti, on nähty yhtenä perusaskelmana viisastumisen vaikealle tiellä.
Raamatun Vanhan testamentin alkulehdille sijoitettujen kosmogonisten myyttien jälkeen seuraa myytti ihmisen synnystä paratiisissa. Aluksi ihminen elää hermafrodiittisessa tilassa, kuten Platonkin Symposion- (Pidot) dialogissaan kuvaa. Monijumalaisilla kreikkalaisilla on teos myös jumalten syntymisestä, Hesiodoksen runoelma Theogonia (Jumalten synty). Kaikki nuo kirjalliseen muotoon puetut, mutta pitkään suulliseen traditioon pohjaavat esitykset osoittavat ihmisen pyrkimystä päästä selville vaikeasti käsitettävien suurten asiain alkuperästä.
Juutalainen Jahve-jumala luo Aatamille avun paitsi arkisiin töihin myös suvunjatkamiseen. Tämä apu(lainen) avittaa seksinautinnoissakin ja sitä kautta synnyttää avioliittoinstituution. Suomen sana avio on siis samaa pesuetta kuin avittaa ja auttaa. Tämä käy ymmärrettäväksi myös viron kielestä, jossa apu on abi ja aviopuoliso ja avioelämä ovat abikaasa ja abielu. Avioitua on viroksi abielluda. – Kuten Vanhan testamentin paratiisimyytistä muistamme, Jumala oli kieltänyt ihmistä (Adam) syömästä yhdestä, paratiisin keskellä kasvavasta elämänpuusta. Mutta kielletyt hedelmät olivat makeita jo tuolloin, ja seuraukset tiedämme. Tai ainakin sen, mitä myyttitarina yrittää opettaa.
Tiedon jano ei vie pois paratiisista vaan tekee paratiisillisesta olosta helvetillisen. Me puhdistumme jatkuvassa kiirastulessa koko elämämme ajan. Rakkaus elämään ja tietämisen intohimo ovat helvetin vaivaa ja riemua taivaan, niin kuin Heinrich Heine rakkaudesta toteaa. – ”Voiko tietäminen olla rikos?” ihmettelee käärme John Miltonin eepoksessa Kadotettu paratiisi (Paradise Lost), ja Aatamikin alkaa sitä pohtia. Käärmeen puhe on itse asiassa ihmisen, siis Eevan ajatusta. Ilmankos eräissä maalaustaiteen teoksissa paratiisin käärmeellä on naisen pää. Kun käärme houkutteli ihmistä (ja siinä onnistui), se tarkoitti ihmisen uteliaisuuden heräämistä ja hänen tulemistaan tietäväksi ja järkeä käyttäväksi olennoksi. Hyvän ja pahan tiedon puu oli ”suloinen puu antamaan ymmärrystä” (1. Moos. 3:6, R 1933).
Eeva oli osa alkuaan androgyynistä Aatamia, hänen kylkiluunsa. Näkikö Aatami unta? Oliko se eroottista, koskaan täyttymätöntä seksuaalista halua? Haavetta ja unelmaa, joka ei kenties koskaan toteudu? Sitäkö on kielletty hedelmä? Unelmien täyttymättömyyttä, haaveen jäämistä haaveeksi. Perisynniksi kutsuttu on ihmisen kehittymistä; syntiinlankeemus on käärmeen suomaa viisautta, ihmisen viisastumisen alku.
Jakamattoman kirkon aikaan 500-luvulla eläneen Poitiers’n piispan Venantius Fortunatuksen runossaan Pange lingua gloriosi *) esittämä ajatus Tiedon puun ja Ristin puun yhteenkuuluvuudesta on innoittanut myös kuvataidetta, ikoniperinnettäkin. Kristuksen risti oli legendan mukaan pystytetty Aatamin haudalle, jossa maan sisästä kuin poikkileikkauksena ovat näkyvillä Aatamin luut ja pääkallo. ”Se minkä on tuhonnut kielletty puu,/ sun ristisi puussa nyt korjautuu”, laulaa SVK 1938:ssa tuntemattoman ruotsalaisen sepittämä virsi nro 383. –
Venantiuksen virren suomenkielisistä nykyasuista puutematiikka on karissut pois. Vuonna 1701, jolloin Venantiuksen runo ensi kerran tuli suomenkieliseen virsikirjaan, saatiin lukea: ”Kärme häijy/ Evaa väijyi,/ Kaasi rietas rikokseen,/ Jota vikaa seuras’ viha,/ Kuin söi kieltyn hedelmän./ Tuotti täällä/ kaikkein päälle/ Kuollon kovan ijäisen.//—// Kosk’ aivottu/ aika joutui,/ Ja tääll’ tuli täytetyks’,/ Poika alas/ astui taivaast’,/ Neitseest’ syntyi ihmiseks’./—// Hän suomittiin,/ ripustettiin/ Ristin-puuhun rippumaan./Pääsiäis-lampaaks’/ teuraaks’ parhaaks’/*) Alkutekstissä ”quando pomi noxialis/ morte morsu corruit,/ ipse lignum tunc notavit,/ damna ligni ut solveret”//—// Quando venit ergo sacri/ plenitudo temporis,/ missus est ab arce Patris,/ Natus orbis conditor,/ atque ventre virginali/ carne factus prodiit.//—/agnus in crucis levatur/ immolandus stipite.”
Jahve tuntuu olleen luomilleen ensimmäisille ihmisille mustasukkainen, pelänneen että ihminen saatuaan tiedon, siis opittuaan hankkimaan tietoa, syö myös elämänpuusta ja tulee kuolemattomaksi kuten jumala(t). ”Kunhan hän ei vain söisi elämänpuustakin ja eläisi siten ikuisesti.” (1. Moos. 3: 16.) Tiedossahan Jumala jo havaitsee ihmisen tulleen ”sellaiseksi kuin joku meistä [!], niin että hän tietää hyvän ja pahan” (1. Moos. 3: 22. R 1933.) Vrt. ”Ihminen on kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan.” (R 1992.) Monijumalaiset kreikkalaisetkin luonnehtivat jumalia nimenomaan kuolemattomiksi, erotuksena kuolevaisista ihmisistä. – On monia uskonsuuntia, jotka kuvaavat ihmisen tietä kohti jumalaa jumaloitumiseksi tai jumalviisauden saamiseksi. Jumaloituminen (theosis, teoosi) on idän kirkon filosofisia käsitteitä, samoin ajatus jumalaisesta viisaudesta Sofiasta. Jumalaista tietoa etsii ja löytää ihminen myös gnostilaisuudessa, jonka yksi haara palvoi käärmettä pyhänä eläimenä. Mooseksen kirjassakin käärme vakuuttaa ihmiselle, että hyvän ja pahan tiedon puusta syömällä ihmisestä tulee Jumalan kaltainen. (1. Moos. 3: 5.)
Jumaloituminen on nähty erityisesti luovan ihmisen, tutkijan ja taiteilijan ominaisuudeksi tai päämääräksi. Platon (dialogeissa Ion ja Faidros) esittää ajatuksen entusiastisesta, jumalasta täyttyneestä tai jumaltuneesta taiteilijasta. Tämä voi olla emootio, mutta myös tuntemista tietämisen, taitamisen ja inspiraation merkityksessä. (Vrt. sanat taito ja taide.) Tietäminen ja tunteminen, taitaminen ja osaaminen yhtyvät monissa kielissä; italian sapere, ranskan savoir ja englannin know kattavat useita edellä mainittuja merkityksiä.
Klassisen (pythagoralaisen ja platonilaisen) estetiikan periaatteita olivat harmonia ja järjestys; ne tunnetaan myös Pyhän Tuomas Akvinolaisen ajattelusta. Renessanssi keksi perspektiivin, mutta modernismi (kubismi) sen tarkoituksellisesti rikkoi. Eeva-Liisa Mannerin runon ”Omistus Ogai Morille”**) puhuja toteaa Pyhän Tuomaan kategorioihin viitaten: ”Kolme asiaa tarvitaan esteettiseen elämykseen:/ kirkkaus, harmonia, kauneus (Tuomas sanoi),// ja särkyminen, minä lisään,” Kauneus, järjestys ja eheys on siis rikottava, juuri niin kuin moderni kuvataide, musiikki ja sanataide ovat tehneet; harmonia kaipaa rinnalleen disharmoniaa.
Ritva Hellsten tuoreimmassa romaanissaan Anna minulle nimi (2022) viittaa Manneriin. Hellstenin romaanin päähenkilö Malla on kuvataiteellisesti lahjakas ja uudistuksellinen, mutta joutuu kieltämään taiteelliset taipumuksensa tultuaan uskonnollisesti ahdasmielisen äärilahkon jäseneksi; ja jopa avioituu yhteisöön kuuluvan kanssa. Tässä liitossa ei toista aviteta ainakaan taiteellisella polulla, päinvastoin. Mies tuhoaa Mallan taideteoksiakin. Lahkon ultrakonservatiivisen opin mukaan mies on avioliitossa pää, ja naisen on alistuttava miehen tahtoon. Se on naisen rooli. Tätä perustellaan jäykästi tulkitulla juutalaisella luomismyytillä: mies ja nainen ovat vasta yhdessä Jumalan kuva. Mutta heillä on eri tehtävät. Mies ja nainen hahmottuvat naiivin erilaiseksi: miehen ajattelu on objektiivista, naisen subjektiivista.
Naisten vapautussliikkeeseen suhtaudutaan Hellstenin kuvaamassa, nimeämättömässä uskonyhteisössä karsaasti, koska sen katsotaan tuhoavan perheen, ollessaan Saatanan, siis sen paratiisin puhuvan käärmeen eksytystä. Jos nainen pyrkii miehen töiksi perinteisesti hahmotettuihin tehtäviin, nainen rikkoo Jumalan luomisjärjestystä vastaan; vaimon asema on iloinen alamaisuus, opettaa lahkon mukaan Raamattu. Nainen palvelee Jumalaa olemalla aviomiehelle kuuliainen. Vaimon käsketään kunnioittaa ja ihailla miestään. Naisen on hyvä opiskella, ei itseään varten vaan jotta hän aviossa ymmärtäisi miehensä työtä,
Taideopintoja ei lahko suosi. Niissä on vaarana oman kunnian tavoittelu. Itselleen kuoleminen on myös lahjakkuuden uhraamista. ”Onko halu tehdä kuvia, maalauksia Saatanan houkutusta?” pohtii Malla (ensimmäisen Eevan lailla). Esteettistä luovuutta voi lahkon käsitysten mukaan nainen toteuttaa perheensä kotia kaunistaessaan. Alusvaatteissa ei kannata säästellä, sillä naisen tehtävä on olla miehelleen sulotar. Itseä kiinnostavien aineiden opiskelu ei ole naiselle soveliasta; se ei ole itselleen kuolemista,
Luonnon ja rakennetun ympäristön esteettistä havainnointia ei ahtainkaan yhteisö voi kieltää. Se näkyy Mallan aistimuksissa, luonnon esteettisessä kontemploinnissa. Sallittua taidetta on lahkossa klassisen estetiikan mukainen, siis kauneutta ja harmoniaa toteuttava. Kiellettyä puolestaan modernismi, kuten kubismi ja surrealismi. Nykytaide osoittaa, miten hukassa ihminen on ilman Jumalaa, julistaa Mallan puoliso Pauli.
Seuraavalla sivulla romaanissa mennään katsomaan Eeva-Liisa Mannerin näytelmää Poltettu oranssi, joka kertoo psyyken murtumisesta. Aihe tulee liian lähelle mielenterveysongelmiensa kanssa kamppailevaa Mallaa, joka ei kestä katsoa nuoren tytön sortumista hulluuteen vaan lähtee väliajalla pois teatterista. Ilmeisesti Malla ei osaa katsoa tragediaa; hän ei siinä mielentilassa pysty kokemaan aristotelista säälin ja kauhun aiheuttamaa puhdistusta. Mutta ratkaisu tulee ajan kanssa. Se vaatii Mallalta täydellisen irtioton kaikesta, mikä liittyy yhteisön indoktrinaatioon. Taidekin alkaa taas kummuta sielun syövereistä.
Myyttitarinoita ei voi syyttää ihmistä sortavien ajatusrakenteiden syntymisestä eikä varsinkaan niiden itsepintaisesta elämisestä vuosisadoista toiseen. Mutta kysyä sopii, olisiko naisten sorto eurooppalaisessa sivistyshistoriassa ollut yhtä pontevaa ilman vanhatestamentillista genesismyyttiä miehen kylkiluusta luodusta naisesta. Lisäpontimena ovat toki toimineet aihelman uustestamentilliset tulkinnat, joihin Hellstenin romaanissa niin miehet kuin naiset vetoavat. Sitä paitsi itsestäänselvästi miehellä oli ehdottoman priorisoitu asema myös kristinuskoa edeltäneissä ja sen kanssa kilpailevissa kulttuureissa koko Välimeren seudulla. Ja ympäri maailman on yhä yhteiskuntia, joissa naisen alempiarvoisuus mieheen nähden on lähtökohtainen ajatus. Mutta kristinuskon voittokululle on ollut merkittävää se, että kristinoppi soi ihmisarvon niille, joita pidettiin toisen luokan kansalaisina, kuten naisille ja orjille.
*) Kieliasua on vuoden 1701 virsikirjan uusintapainoksissa nykyaikaistettu. Nykyvirsikirjassa (1986 nro 93) oleva Venantiuksen Pange lingua gloriosi (Nouse mieli/ käänny kieli) ei sisällä Tiedon ja Ristin puuta tematisoivia säkeistöjä, eikä sisältänyt sen edeltäjäkään, vuoden 1938 virsikirja.
**) Ogai Mori (1862 – 1922) oli japanilainen kirjailija, joka opiskeli Saksassa ja käänsi saksalaista ja skandinaavista kirjallisuutta japaniksi. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on suomeksikin ilmestynyt Villihanhet (1969).
