Havahduttava kirjoitus Saksan kirkkojen tilanteesta on samalla ilmeinen kuvaus läntisen maailman kristinuskon happikadosta. Olemmeko keskellä suurten kertomusten kuolemaa, jota usein toistetaan? Huntingtonin ennustus kulttuurien törmäyksestä kuultiin 1992. Samana vuonna Fukuyama julkaisi kohutun utopiansa historian lopusta. Optimismi perustui kommunismin romahduksen jälkeiseen tilaan, jossa maailmaa jakava jännite olisi rauennut. Historian loppua tai kiistojen tyyntymistä ei näy. Maailma on pikemmin murenemassa, epäluulot ja vihapuhe hapannuttavat katsomusten välit. Rakkaan Itämeren happikato on pahinta syvänteissä. Uskonnollisen kulttuurin hapen puutos taas vaivaa pikemmin pintakuohuja. Syvyyden ja pinnan välinen vaihdanta olisi terveellistä.
Samuel Huntington ei täsmentänyt aprikointiaan mahdollisen törmäyksen osapuolista. Nyt näemme entisen rautaesiripun takaisen blokin lisäksi islamin radikalisoituvien keskusten haasteen lännen yhteiskunnille. Kristinuskon leviämisalueella väkirikkaan Afrikan sisältä nousevat konservatiiviset äänet ja Etelä-Amerikasta hurmosliikkeiden laineet. Euroopassa kuihtuvien kirkkojen sisällä fundamentalismin suunnat ja konservatiiviteologian linnakkeet pitävät kristinopin lippua ylhäällä perääntymistaistelussa.
Monet Jeesuksen vilpittömät jeesaajat eivät ehkä tule ajatelleeksi, että olemme hiipivän ”hajota ja hallitse” käsittelyn kohteena. Idän imperiumi on havainnut Lännen heikon kohdan, liberaali-humanistisen maailman saumakohdat, joista ravistamalla valtakunta säröilee. Viittaan CNN-artikkeliin. Julkilausuttuna tavoitteena on kylvää länteen geopoliittista epäjärjestystä, separatismia, etnisiä, sosiaalisia ja rotukonflikteja, tukea toisinajattelun ja sektoriepäsovun pesäkkeitä. Ukrainan sota nähdään eksistentiaalisena taisteluna henkisesti väsähtäneen Lännen ja toisaalta tradition, hierarkian ja ortodoksisen uskon varaan rakennetun yhteiskunnan välillä.
Muurien koputtelua
Maailmanrauhan toivo olisi uskontoyhteisöjen terve vuorovaikutus. Pohdin juutalaiskristillisen sivilisaation jännitteitä mielessäni syväekumenian haaste. Leirejä erottavien muurien koputtelu voisi avata yhdyspolkuja. Kirjoitukseni motiivi ja uskalias väite on seuraava. Jos keskeisten vaikuttajien ja näkemysyhteisöjen kohtaaminen ajanlaskumme alussa olisi saanut toteutua, Aabrahamin uskonnon repeilyn historia olisi toisenlainen. Tämä vuoropuhelu tulisi käydä nyt. En haaveile uskontojen yhteen sulautumisesta vaan dialogista ja kunkin yhteisön sisällä rohkeudesta oman perinteen arviointiin ja kriittisyyteen.
Tämä on puolustuspuhe sille maltillisesti maallistuneiden tavallisten ihmisten joukolle, jotka elävät uskontojen sisällä ja liepeillä orpoina. He ovat sekä tiedeviisaiden että uskontojen totuusväitteiden kohteina. Läntisen kristinuskon piirissä haukkumasana on liberaali suvaitsevaisuus, islamin piirissä apostasia, joka ei lupaa kantajalleen pitkää ikää. Juutalaisuus näyttäisi olevan uskonto, jossa kulttuuriseen kirjoon mahtuu myös reformistinen ja humanistinen juutalaisuus ilman ilkeilyä ja halveksuntaa. Protestanttisen kristinuskon vajavaisena kannattajana toivoisin voivani tehdä tilaa kaltaisilleni epäileville ja kipuileville lähimmäisille ja saada kirkosta ulos kävelevän jonon kääntävän suuntansa. Kulttuurikristitty on halventava ilmaisu, mielestäni se voisi olla kristinuskon hapertuvan perinnön uudistava näköala. Vastaavat termit ja identiteetti voisivat vahvistua kaikkien Aabrahamin perinteestä nousevien uskontoyhteisöjen keskuudessa.
Tieteellinen maailmankuva, skientismin uho ja optimismi ja toisaalla skeptisyyttä levittävä tiedon vähättely nokittelevat toisiaan, ja huuhaan markkinat avautuvat. Uskonnollisuuden taholta huokuva tiedekritiikki sisältää kuvitelman, jonka mukaan tietämisen aukot tukevat uskonnon väitteitä. Olisi parempi pysyä nöyränä: tieteellä on tarjottavana vain osittaisia selityksiä, uskonnon teoria on vielä hatarampi. Kolmas kori on näitä suurempi. Kyljessä lukee: emme tiedä. Tarvitaan syväekumeniaa, uskontokeskustelu, joka järisyttää kaikkien leirien ajatustapoja itsestään ja toisistaan. Fundamentalistiset pitämykset ylläpitävät jumitusta maailman tappiin.
Euroopan sielu
Kiinnostukseni kohde on ensi sijassa Suomi, hieno maa, jota ihailen ja jonka tulevaisuudesta tunnen huolta. Huoleni levenee kuitenkin koskemaan myös läntistä kulttuuripiiriä, kotoisemmin Eurooppaa. Olen ylpeä syntyperästäni sivistyksen maanosassa, joka on toiminut maailmassa intellektuaalisen, aatteellisen ja kulttuurisen kehityksen laboratoriona, hyvässä ja pahassa. Mielen sisältöä muokkaavat instituutiot ovat avainasemassa: koulutus ja kasvatuksen instituutiot, perherakenteet, media ja kulttuuritoiminta, kirkot ja hengelliset yhteisöt, aatteelliset instituutiot, politiikan käytännöt.
Eurooppaa koskevassa keskustelussa on toistuvasti nostettu pohdittavaksi kristinuskon kulttuurinen perintö ja sen rooli Euroopan historiassa ja kansakuntien kohtaloissa. Se on läpäissyt vaikutuksellaan sivistyksen, kulttuurin, talouselämän ja yhteiskuntakehityksen kerrostumat ja ulottanut vaikutuksensa laajalti koko maapallon pinnalle. Läntinen maailma tarvitsee reformaation hyveitä. Tulisi sysätä liikkeelle maailmanuskontojen (katolinen kirkko, protestanttinen kirkko, juutalaisuus ja islam) vuoropuhelu ja sisäinen uudistuminen. Maailma kaipaa uskonnon revisiota ja epäterveiden ilmiöiden avointa kohtaamista. Kiihkoasenteita vierastavat epäilijät ja maltilliset tukijat ovat avainasemassa. Heidän tulisi löytää toisensa ja saada aikaan yhdistävä henkisyyden silta.
Hurmossaarnojen kaatamat tulisi auttaa seisaalleen, apostasiatuomiot saisivat jäähtyä, sakraalit oppiväitteet alistua maltin ja historiallisen tutkinnan alle. Läntisen sivistyksen ja Aabrahamin uskonnon alkukoti kutsuisi radikaalin ekumenian tielle, jossa tuonpuoleista tuntematonta ei kielletä mutta pidätytään tietoväittämistä. Sanoudun heti irti synkretistisistä haaveiluista, kuten jonkinlaisesta maailmanuskonnosta. Kaikkia ihmisiä kutsutaan oman uskontonsa kriittiseksi ja arvostavaksi osallistujaksi, omantuntonsa ja itsenäisen ajattelun kantajaksi, lähimmäisten kuormien kantajaksi, erilaisuuden suvaitsijaksi, yhteisönsä hengellisten auktoriteettien treenivalmentajaksi, vastavoimaksi ja kasvamisen tueksi.
Ruksi ruutuun ”none”
Uskonnollisuuden pulssia mittaavat kyselyt kaikkialla maailmassa tuovat esiin kategorian ”none”, ts. kaikkien tunnustusyhteisöjen ulkopuolelle jäävät. Tämän ryhmän koostumus on yhtä vaihteleva kuin uskonnollisen kulttuurin tilkkutäkki. Termien puutteessa viitataan luokitteisiin agnostikko tai ateisti. Nämä ilmaisut ovat usein harhaanjohtavia, ja oikeampaa olisi puhua kodittomuudesta kaikkiin järjestyneisiin uskonnon lokeroihin nähden. On kurjaa, kun esimerkiksi kristillisiä elämänarvoja syvästi kunnioittavat, humaanisuuden esimerkeiksi sopivat ja rehellisinä ilman omatekoisen vanhurskauden naamioita elävät lähimmäiset kutsuvat itseään ateistiksi – lähinnä siksi, että kaikkien uskonnollisten ryhmien rotuhygienian määritelmät ja tunnustusten ruksilistat jättävät heidät ulkopuolelle.
Mainitsen esimerkkejä uskonnon aitausten mittaajista. Vuonna 2021 poisnukkuneet katolisen kirkon suorapuheiset kriitikot Hans Küng ja Uta Ranke-Heineman yrittivät avata muurin aukkoja. Heitä edeltävä pasuunan ääni oli Dorothee Sölle (kuoli 2003), jonka teoksista kannattaa mainita Theology for Skeptics: Reflections on God (1968) sekä Against the Wind: Memoir of a Radical Christian (1999).
Kotimaan skenessä lukemattomista hienoista esimerkeistä tulee mieleen kunnioittamani Heikki Räisänen ja tuoreista vaikuttajista Sixten Korkman ja hänen laajaa kiinnostusta saanut teoksensa Talous ja humanismi. Teoksen saama julkisuus on terveellistä, monien julistuspuheiden vaikutuksen ylittävää. Poisleikkaava uskonnollisuus on maailmaa hajottava karvas juuri.
Artikkelikuvassa nainen happimaskissa. Kuva: James Heilman, MD, CC BY-SA 4.0 , via Wikimedia Commons.
