Minulta pyydettiin Vartijaan kirjoitusta, jossa kertoisin, miten nuorten pahoinvointi näkyy seurakuntatyössä ja mitä sille seurakunnissa tehdään. Tämä kirjoitus nousee työstäni ja havainnoistani Porissa.
Ihmisten pahoinvointi ja nuorten jaksaminen on ollut pitkään otsikoissa ja uutisissa. Kun sanon työskenteleväni oppilaitospappina, minulta välillä kysytään, voivatko nuoret todella niin huonosti kuin uutisoidaan. Vastaan: osa voi todella huonosti, osalla menee hyvin. Nuorten pahoinvointi ja yksinäisyys oli totta jo ennen pandemiaa, mutta etäkoulu, yhteisöllisyyden väheneminen ja somesta nouseva kuva täydellisestä elämästä osaltaan ovat huonontaneet opiskelijoiden hyvinvointia.
Erityinen huoli on ollut erityisesti heistä, jotka ovat kadonneet, pudonneet avun piiristä. On paljon yksinäisyyttä, toivottomuutta, joka nousee sekä oman elämän haasteista ja suruista mutta myös globaaleista uhkakuvista, jotka maalaavat nuorten tulevaisuudennäkymiä. Oppilaitostyössä olen nähnyt myös sen, kuinka paluu kampuksille on tuonut hyvinvointia monen opiskelijan elämään. Parhaimmillaan oppilaitosyhteisön jäsenet kohtaavat toisensa, jakavat vinkkejä opiskeluun liittyen, kysyvät kuulumisia, käyvät kahvilla ja rakastuvat.
Kirkon auttamistyöstä tulee ensimmäisenä mieleen diakoniatyö, jonka juhlavuotta tänä vuonna vietetään. Diakoniatyöntekijät ovat nähneet avun tarpeen kasvun ehkä kaikkein selvimmin. Ihmisillä on huolta toimeentulosta ja tähän huoleen vielä lisätään uutiset sodasta, ilmastonmuutoksesta ja tulevan talven sähköpulasta. On tarve materiaaliselle avulle ja henkiselle tuelle. Nuorisotyössä nuoria kohdataan katupäivystyksissä ja kouluvierailuilla, joilla myös on mahdollista havainnoida hiljaisia signaaleja siitä, mitä nuorten elämässä on tapahtumassa. Somessa aktiivisten kirkon työntekijöiden kohtaamistyötä lienee mahdotonta tilastoida tarkasti mutta isoista määristä kohtaamisia on kyse. Omassa “kuplassani” kateellisena olen seurannut mm. Late Mäntylän, Marjut Mularin, Sanni Rissasen ja Johan Savolan työtä somessa.
Toimiessani erilaisissa opiskelijahuoltoryhmissä painotan monesti kirkon (oppilaitos)työn keskusteluapua. Kirkon työntekijälle harvoin on monien viikkojen jonot, kirjauksia keskusteluista ei yleensä tehdä eikä tietoa mene oppilaitokselle tai Kelalle. Työntekijöitä on myös monia: pappeja, diakoniatyöntekijöitä, nuorisotyöntekijöitä. Mieleen tulee myös kirkon tilat ja toimitukset. Kaunis musiikki kirkossa, jonne autojen ja kaupungin äänet ja hälyt eivät pääse, voi olla rauhoittava kokemus. Samoin kirkolliset toimitukset, joissa ollaan yhdessä ja pappi vakuuttaa, että kaikki menee hyvin.
Voisi siis sanoa, että lähtökohtaisesti kirkolla on resursseja keskusteluapuun, ainakin enemmän kuin ylikuormitetulla julkisella sektorilla. Palvelut ovat myös pääsääntöisesti maksuttomia. Mahdollisuuksia keskusteluun on myös kirkon keskusteluavun välityksellä. Minusta tuntuu, että monet kuitenkin vierastavat kirkon keskusteluapua – kynnys puhua juuri kirkon työntekijälle tuntuu olevan välillä korkea. Pelätäänkö tuomitsemista vai ajatellaanko, että kirkon työntekijä ei ole keskustelun ammattilainen siinä, missä koulutettu terapeutti? Vai ajatellaanko, että jos ei itse ole hengellinen tai kirkollinen ihminen, niin ei voisi keskustella kirkon työntekijän kanssa?
Monet seurakunnat ovat lanseeranneet käyttöön Walk in -terapian ja walk-in talk -toimintamallin. Näissä toiminnoissa nuorille tarjotaan keskusteluaikoja joko koulutetun lyhytterapeutin tai kohtaamisen ammattilaisen kanssa. Ajatuksen Suomeen on tuonut Mikko Mäkelä, joka nykyään toimii Nuorten ja Lasten keskuksen toiminnanjohtajana. Aihe esiteltiin heinäkuussa Porissa Suomi Areenalla kirkon paneelissa. Ilman ajanvarausta tapahtuva toiminta koulutetun ammattilaisen kanssa saattaa jo yhdellä kerralla antaa eväitä siihen, mihin suuntaan ja mitä valintoja nuori haluaa tehdä. Olennaista on kuunteleminen ja kohtaaminen. Tätä kirjoittaessa Walk in -työmuotoa tarjotaan muun muassa Tampereella, Helsingissä, Oulussa, Espoossa. Porissa sen on tarkoitus alkaa tänä syksynä.
Kokemukseni mukaan kirkon työntekijöillä on hyvät verkostot alueensa auttamistahoihin. Kun työntekijään luotetaan, hänelle tulee auttamispyyntöjä myös muiden ammattilaisten kautta. Näitä tahoja ovat esimerkiksi kaupungin nuorisotyö, Ohjaamo-palvelut, erilaiset kolmannen sektorin toimijat (täällä Porissa mm. Ystäväkahvila Muru, Kulttuuripaja Lumo ja Kohtaamispaikka Lissu muutamia mainitakseni). Olennaista on kysyä “Mitä haluat minun tekevän sinulle?” (Mark. 10:51). Oppilaitostyössä yhteistyötä tehdään opintopsykologien, kuraattoreiden, opinto-ohjaajien, opettajien, opiskelijaterveydenhuollon ja opiskelijajärjestöjen kanssa.
Kaikki viisaus ei asu kirkon työntekijässä, mutta hän tuo yhteisöön oman panoksensa ja resurssinsa, joka usein on aikaa kohtaamiselle ja osaaminen eksistentiaalisista ja ihmisen herkimmistä asioista. Minusta kirkon työntekijä voi myös rohkaista ihmisiä toivoon. Ei niin, että kaikki selitetään infantiilisti parhain päin vaan rohkaisten ihmisiä kohtaamaan tuleva. Elämän syvyydessä on löydettävissä jotain, mikä kantaa ja vie eteenpäin. Tulevaisuus ei ole helppo tai ongelmaton, mutta se on avoin.
