Suomen teologinen instituutti järjesti kaksi luentoa katolisen teologian ja samalla katolisen kirkon isoista linjoista. Selkeäsanaisen puhujan tohtori Oskari Juurikkalan esitelmät löytyvät täältä. Juurikkalan henkilökohtainen Damaskoksen tie on mielenkiintoinen. Lahjakkaan kyselijän nuoruuden heavy-vaiheen ja kapinoinnin, uskontovapaan kotitaustan jälkeen nopea hyppy syvään päähän katolisen kirkon jäseneksi. Siinä, missä useat teologiaa ja uskontoa koskevan pohdinnan aktiivit ovat käyneet läpi 40-60 vuotta henkilökohtaista uskon, epäilyn ja etsinnän kilvoitusta, Oskari hurahti perille omaan vakaumukseensa nopean pyrähdyksen tuloksena. Kolmen väitöskirjan liki samanaikainen aikaansaannos osoittaa hurjaa kapasiteettia.
STI-luennot olivat tuhtia tietoa aiheestaan. Kuuntelu herätti myös tarpeen opponointiin. Kaipaisin katolisen opetuksen ja mm. protestanttisen kirkon välille aitoa, syvällistä ja kipeääkin dialogia. Esityksen kiinnostavia kohtia olivat uusskolastiikkaa, modernismikiistaa, ressourcement-linjaa ja Vatikaani II:nmkirkolliskokousta koskevat osuudet, joista olisin halunnut kuulla lisää. Lisävalaistusta olisi kaivannut Saksan katolisen kirkon synodaalista tietä koskeva dilemma. Kuullut esitykset olivat vähemmän pyrkimystä itsekriittiseen analyysiin. Vaistoan, että katolisen kirkon uskollisen jäsenen onkin tarve pitää kieli keskellä suuta ja korostaa lojaalisuutta ja parhain päin puhumisen hyvettä.
Hans ja Uta
Pettynyt olin siihen, millaisen lausunnon tai vaikenemisen esityksessä saivat katolisen kirkon kuluneen vuosisadan laitojen kolistelijat, kriitikot ja kyseenalaistajat. Nouvelle théologie näyttää olevan lähtökohtaisesti torjuttava aihe. Tarkoitan esimerkiksi Karl Rahneria, Hans Küngiä ja Uta Ranke-Heinemannia, joista jälkimmäistä ei mainittu.
Sveitsissä syntynyt Hans Küng oli pappi, kirjailija, rauhantutkija ja poliittinen aktivisti. Menetti teologian professuurinsa. Kuvaili katolista kirkkoa parantumattomasti sairaaksi ja jopa diktatuuriksi mutta kielsi itsetarkoituksellisen kritiikin. Loppuun asti haaveili, että rakastamansa kirkko tunnustaisi hänet yhteyteensä. Kuoleman jälkeisissä muistosanoissa ministeri Winfried Kretschmann kuvaili Küngiä ”tärkeäksi ja uraauurtavaksi opettajaksi uskon, eettisen käyttäytymisen ja maailman tapahtumien tulkinnan kysymyksissä”. Liittovaltion presidentti Frank-Walter Steinmeier antoi tunnustusta sanoen, että Küng on esimerkki, ”miten filosofia ja politiikka kohtaavat, kuinka ajattelijat voivat stimuloida politiikkaa”. Tämä kertoo osaltaan mitä sisältyy historialliseen raamatulliseen huudahdukseen ”Te olette maan suola”.
Toinen katolisen kirkon eloisa kriitikko professori Uta Ranke-Heinemann oli Küngin aikalainen, kuoli 93-vuotiaana 2021. Molempien intohimona oli katolisen kirkon uudistaminen, molemmat saivat osakseen kylmää kättä. Terävän kielen, intelligenssin, ilkikurisen huumorin kanssa lausuttu kirkko- ja yhteiskuntakritiikki johti lopulta siihen, että kirkon johto peruutti Uta Ranke-Heinemannin opetusluvan 1987, koska hän julkesi epäillä eräitä kirkon dogmeja. Hän julkaisi myös kauaskantoisen terävän kiistakirjoituksen pedofiliaskandaalista ja kirkon seksuaaliopeista. Eunuchen für das Himmelreich. Katholische Kirche und Sexualität. Teos nousi näkyvästi myyntilistoille useissa maissa.
Karl Rahner oli näkyvä katolinen teologi ja filosofi, joka oli näkemyksiensä vuoksi ajoittain kahnauksissa Vatikaanin kanssa kuten puolustaessaan Edward Schillebeeckxiä, kun tämä ajoi teologisen tutkimuksen vapautta. Paavi Pius XII:n ensyklikassa Humani generis hänen Nouvelle theologie -näkemyksensä saivat tuomion. Väitöskirjansa torjuttiin aluksi, koska siinä nähtiin tartuntaa Heideggerin eksistentialismin filosofiasta. Vuonna 1962 hän päätyi Vatikaanin ennakkotarkastettavien listalle. Epäilyttäviä olivat ymmärtääkseni hänen jotkin näkemyksensä eukaristiasta ja mariologiasta. Pian kuitenkin hänelle tuli huomattava rooli Vatikaani II:ssa, jossa vaikuttivat myös Küng ja Ratzinger. Näitä aikaisempi traaginen tapaus oli Alfred Loisy, josta luimme Vartijasta viime vuonna.
Reformaation pahennus ja profeetoiden kohtelu
STI:n esitelmäkutsussa kriittistä analyysiä ei varmaan toivottukaan, ja sananlaskukin sanoo ”Ken hevosilla ajaa se hevosista puhuu”. Esitelmät ja niiden vastaanotto ilmensivät sitä, miten Suomen kirkon konservatiivilaidan ja katolisen kirkon välillä on dialogin ohella tai sijasta keskinäistä vetovoimaa. Puolustan sovinnollisuutta mutta kaipaan luotettujen ystävien välille myös juuriin, luihin ja ytimiin menevää kriittistä keskustelua.
Katolisen kirkon suunnasta protestantismiin ja reformaatioon kohdistuva kritiikki viittaa siihen monenkirjavaan hajaannukseen, johon kirkon särkyminen 500 vuotta sitten johti. Katolisen kirkon internationaali ja monoliittinen hahmo on ikään kuin ansio/hyve, todistus alkuperäisyydestä ja jatkuvuudesta. Tarjoan toista näkökulmaa. Reformaation vapauttama katurahvaan ja kansan teologinen ajattelu, omaehtoinen raamatunluku ja etsintä on – vaikka kaikenlaisen sekoilun mahdollistaakin – myös rehellisyyttä ja totuudellisuutta, kannustusta kilvoitukseen, jatkuvaan löytöretkeen ja maailman realiteettien kohtaamiseen. Myös juutalaisuuden historia – alkukotimme – oli ja on edelleen jakautunut lukemattomiin ryhmäkuntiin ja juutalaisuuden kunniakas historia on ollut kipakkaa kulttuuridebattia.
Vaikuttaa siltä, että myös katolisen kirkon sisällä muhii monenlaista. Näennäisen toteemisen ykseyden juhliminen, keskusjohdon auktoriteetin korostaminen ja isompien suunnantarkistusten torjuminen voi olla kriisin siemen tai sellaisten peite. Anti-reformisteille sopii varoituksen sana: ”Jerusalem! sinä tapat profeetat ja kivität heidät, jotka on luoksenne lähetetty…. (Matt 23:37)” Rukoilen varjelusta Franciscukselle, jolla on aidon etsijän sydän, vaikka hänkin pelkää tradition hirmuista massaa, jonka uhmaamista vaikkapa selibaattikysymyksen ratkaisu vaatisi.
Maailmantilanne oireilee, huolestuttavia säröjä näkyy kansainvälisen turvallisuuden ja politiikan piirissä. Uskonnot ja politiikka ovat solmussa, esimerkkeinä Venäjän ortodoksikirkon lojaalisuus Euroopan sodassa, uiguurien ja rohinga-muslimien vainot (Kiina/Myanmar), Intian hindunationalismi, Israelin demokratiakriisi, shia-sunni jännite Lähi-Idässä, antisemitismin ilmiöt ja muukalaisepäluulon virtaukset. Kristinuskon kulttuurinen geopoliittinen merkitys voisi olla merkittävä voima eheämmän maailman rakentumisessa. Tämä vaatisi syvällistä itsekriittistä ja uudistuksiin valmista asennetta kristinuskon jaoksien välillä ja samalla uskontodialogia koko Aabrahamin tarinaan perustuvan monoteistisen kulttuuriperinteen parissa. Mielenkiintoinen tuore puheenvuoro on Sixten Korkmanin kirja Talous ja humanismi (2022), johon viitaten kristinuskon roolista maailman eettis-yhteiskunnallisena voimavarana kirjoitti Seurakuntalainen-lehti.
Kristinuskosta puhuttaessa olisi kaunista ja suositeltavaa pitää mielessä historian laaja kuva. Sellaista edustaa Emil Antonin kirjat koskien kristinuskon ja juutalaisuuden historiaa Mesopotamiassa, ns. Idän kirkkojen vaiheita jne. Tämä näkökulma tulisi olla kaikkien kristillisten kirkkokuntien tutkivan mielenkiinnon kohteena. Tärkeitä viittauksia löytyy täältä.
Wikipedia-tyyppisissä artikkeleissa osuu joskus silmään puhetapa, jossa kristinuskon teologian suuria hahmoja (Augustinus, Tuomas Akvinolainen jne.) sanotaan katolilaisiksi. Teknisesti tämä lienee oikein, mutta puhetapa kaipaisi täsmennyksen. Mainitut edustivat aikansa (läntistä) kristinuskoa ennen reformaation suurta jakoa. Termi katolinen kantaa hienoista sivumerkitystä 2000-luvun kielimaailmassa.
Artikkelikuvassa Uta Ranke-Heinemann.
