Arkkipiispana vuosina 1982–1998 toiminut John Vikström täyttää syksyllä 90 vuotta. Vartija tapasi Vikströmin Turussa jalkapallon EM-kisojen juuri alettua. Entisen aktiivijalkapalloilijan kanssa on luontevaa aloittaa keskustelu kisojen herättämistä ajatuksista.
Aloitetaan ajankohtaisesta asiasta, jalkapallosta. Millä mielellä olet katsonut kisoja, mitä on jäänyt parhaiten mieleen?
Seuraan kisoja, mutta en katso kaikkia otteluita. Moneksi vuodeksi eteenpäin on jäänyt mieleen Suomen ottelu Tanskaa vastaan, koska siihen liittyy niin paljon dramatiikkaa Christian Eriksenin loukkaantumisen vuoksi.
Eriksenin tapaukseen liittyi hienoa solidaarisuutta.
Niin liittyi, ja minusta meidän joukkueemme on toiminut hienolla tavalla, ja meidän fanimmekin lehtereillä toimivat mainiosti. Huomasin, että eilisessä ottelussa [Suomi-Venäjä] heillä oli Eriksenin nimellä varustetut paidat. Olen kiitollinen ja ylpeä, että meidän joukkueemme ja fanit ovat käyttäytyneet tällä tavalla.
Mitä sanoisit sellaisille kansallismielisiksi itseään kutsuville, jotka eivät voi nauttia Suomen menestyksestä, koska joukkueessa pelaa maahanmuuttajia?
Minusta siitä saa olla vain ylpeä, että joukkueessa on maahanmuuttajia. Se kuuluu tähän aikaan.
Samat tahot ovat sanoneet, että vain jääkiekko on oikea kansallismielinen laji, koska siellä ei pelaa maahanmuuttajia.
Jaaha, näinkö on sanottu? Olisi hurjan tärkeää, että meillä olisi tervettä isänmaallisuutta, että oltaisiin isänmaallisia hyvällä omallatunnolla. Silloin torjuttaisiin kyllä eräitä ääri-ilmiöitä kansallismielisyydessä.
Kansallismielisyydestä puhuen professori Eino Murtorinne sanoi eräässä haastattelussa äskettäin, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nimeksi tulisi muuttaa evankelis-luterilainen kirkko Suomessa. Hän perusteli sitä niin, että kirkko ei ole mikään kansallinen omaisuus. Kirkko on globaali, sen sanoma on tarkoitettu kaikille kansoille. Miten näet asian?
Siitähän oli keskustelua jo viime vuosituhannella, ja yhdyn kyllä mielelläni Murtorinteen ajatukseen. Esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa käytetyt Svenska Kyrkan ja Norska Kyrkan eivät ekumeenisella aikakaudella oikein sovi.
Kirkkoa ovat yrittäneet omia itselleen eräät äärioikeistolaiset tahot. Heillä on melko rajoittuneita näkemyksiä siitä, mitä kirkon pitäisi ja saisi tehdä. Heidän mielestään kirkko ei saisi puuttua mihinkään yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Mitä heille voisi sanoa?
Sosiaalipolitiikan professori Heikki Waris sanoi aikanaan, että kirkon pitää elää puoluepoliittisessa selibaatissa, ja yhdyn tietysti täysin tähän. Politiikkahan on yhteiskunnallisten asioiden järjestämistä, ja ihmisenä oleminen on yhteiskunnassa elämistä, joten on aivan selvää, että jos kirkolla on jokin sanoma yksilöille ja yhteisöille, silloin se joutuu ja sen pitää lausua jotain myös yhteiskunnallisista asioista. Yhteiskunta on enemmän kuin yksilöiden summa, yhteiskuntaan kuuluvat myös rakenteet ja systeemit, jotka vaikuttavat ihmisten elämään. Jos kirkko tahtoo palvella ihmisiä, kyllä kirkko joutuu silloin myöskin kiinnittämään huomiota yhteiskunnan rakenteisiin.
Vihapuhe liittyy monenlaisiin poliittisiin vastakkainasetteluihin. Vartijan uusin teemanumero käsitteli juuri vihapuhetta. Onko vihapuhe ongelma kirkossa?
On merkillistä, mitä ihmisistä pulppuaa esille, kun he pääsevät nimettöminä ilmaisemaan käsityksensä. Se on todella vavisuttavaa ja valitettavaa. Minulla ei ole tarkkaa kuvaa siitä, onko vihapuhe ongelma kirkossa. En ole itse joutunut vihapuheen kohteeksi. Oli tietysti vähän jännittävää tulla ruotsinkielisenä arkkihiippakuntaan. Ensimmäisenä tai toisena virkapäivänä tuli tuomiokapituliin ilmoitus, että saavat hakea minut tuomiokirkon puistosta, kun minut ammutaan sinne, mutta sen jälkeen ei tullut mitään kielteistä! Sain iloita siitä, että en joutunut ollenkaan kärsimään siitä, että olen ruotsinkielinen, vaan minut otettiin avosylin vastaan arkkihiippakunnassa. Nostan hattua vielä tänä päivänä ihmisille siitä!
Nykypäivän jyrkimmät niin sanotut etnonationalistit pyrkivät siihen, että Suomi olisi mahdollisimman suomalainen kaikin puolin. Heidän käsitykseensä suomalaisuudesta eivät mahdu suomenruotsalaiset. Ulos kaikki, joilla ei ole suomalainen sukunimi ja jotka eivät puhu suomea!
Itselläni on sukujuuria jo keskiajalta lähtien Ähtävän seudulla.
Mikä on ollut pitkän pappisurasi aikana palkitsevinta?
Palkitsevimmat kokemukset liittyvät kanssakäymiseen ihmisten kanssa, varsinkin piispantarkastusten yhteydessä. Silloin tulee liikutuksi seurakunnissa ja koetuksi yhteyttä seurakuntalaisten ja kirkon juurien kanssa. Piispantarkastukset Porvoon hiippakunnassa ja arkkihiippakunnassa ovat olleet antoisimpia kokemuksia. Kun aloitin arkkipiispana ja Mikko Juva oli antanut ymmärtää, että tämä oli mahdoton työ, huomasin hyvin pian, että hän oli oikeassa. Silloin kokosin nopeasti lääninrovastit ja kysyin, olivatko he valmiita tulemaan mukaan ja auttamaan, ottamaan huolekseen monet toimitukset ja niin edelleen. Jukka Paarma tuomiorovastina auttoi kapitulin puolella. Halusin kuitenkin pitää kiinni piispantarkastuksista, ja pidin systemaattisesti viisi tarkastusta syksyllä ja viisi keväällä.
Minulla on myönteisiä kokemuksia myös kanssakäymisestä julkisuuden, lehdistön kanssa. Usein taitaa olla niin, että jos siinä suhteessa onnistuu pääsemään alussa oikeille raiteille, niin asiat lähtevät sujumaan. Jos joutuu väärille raiteille, voi olla vaikea päästä niiltä pois. Tämä kanssakäyminen on ollut minulle palkitsevaa.
Entä kääntöpuoli? Mikä on ollut raskainta?
Raskaimmat päätökset ovat koskeneet papiksi pyrkiviä, jotka ovat tulleet kysymään vihkimystä. Eräissä tapauksissa olen todennut, että tämä henkilö ei sovi papiksi, ja tämän kertominen on ollut niitä raskaimpia hetkiä piispan virassa. Yhteistyöongelmat eräissä seurakunnissa kuuluvat raskaimpiin kokemuksiin. Ja se tietty ajojahti, jonka kohteeksi jouduin 1990-luvulla, kun olin radiossa lausunut jotakin homoseksuaalisuudesta, ja ruvettiin keräämään nimiä herätysliikkeiden kesäjuhlilla. Sellaisen 3000 nimen listan lukeminen oli kyllä aika raskasta, kun huomasin, keitä hyviäkin ystäviä sillä oli.
Onko kukaan allekirjoittajista muuttanut myöhemmin mieltään ja pyytänyt anteeksi allekirjoittamistaan?
Jotkut tekivät niin mutta vain muutama.
Omalla tavallaan raskaita hetkiä ovat ne, jotka liittyvät Estonian uppoamiseen ja käyntiin uppoamispaikan luona, jossa meillä oli yhteinen ekumeeninen hartaushetki Georg Ots -laivan kannella. Pyhän Olavin kirkon palo Sastamalassa kuuluu myös näihin.
Kirkon jäsenmäärä laskee melko nopeasti. Mitä kirkosta vieraantuvien olisi hyvä tietää kirkosta ja uskosta?
En tiedä, mistä päästä pitäisi aloittaa. Toteaisin ensin, että tämä on asia, joka ei koske vain henkilöitä, vaan on kyse myös kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta ilmiöstä, jonka osana me kaikki tietenkin olemme yksilöllistymisen muodossa. Nykyisen kehityksen ennusmerkit olivat näkyvissä jo 1980–1990-luvuilla, kun oli tapahtumassa subjektiivinen käänne kulttuurissa. Sen myönteinen puoli on minusta siinä, että ihmiset tahtovat olla aitoja ja uskollisia itselleen, autenttisia henkilöitä.
Minusta tähän ilmiöön kuuluu hyvin selvä eettinen ulottuvuus. Tähän ulottuvuuteen kiinnitetään huomiota, ja sillä silmällä tarkkaillaan myös kirkkoa ja todetaan, mitä puutteita kirkossa on. Haluan sanoa ihmisille, jotka ovat kriittisiä kirkkoa kohtaan juuri eettisistä syistä, että minä ymmärrän heitä hyvin pitkälle ja voin yhtyä heihin monessa asiassa, joissa on kyse ihmisarvosta, ihmisen näkemisestä ja kuulemisesta. Näissä me emme ole aina onnistuneet kirkkona ollessamme liian laitosmaisia ja kantaessamme mukanamme vuosisatojen patriarkaalista perinnettä. Toivon samalla, että rakas kirkkoni oivaltaisi ja havahtuisi näkemään, miten kriittisessä vaiheessa nyt ollaan. On selvää, että on puhuttava kriisistä kirkossa, ja toivon, että tämä nähtäisiin mahdollisimman tarkasti.
Mieleeni on näistä kysymyksistä puhuttaessa tullut Maslow’n tunnettu tarvehierarkia. Kun katselee yhteiskunnan ja kulttuurin kehitystä, niin minusta se on ollut nousemista sieltä alhaalta ylimpiä kerroksia kohti Maslow’n pyramidissa. Ylimpänä on itsensä toteuttaminen, josta on tullut yhä tärkeämpi arvo. Luin jostakin, että viimeisinä vuosinaan Maslow lisäsi hierarkiaan vielä yhden tason, jota ei yleensä mainita, nimittäin itsensä ylittämisen tason. Siinä on kyse siitä, että yksilöllisyyden vaiheesta noustaan vielä ylemmälle tasolle, joka on tarve liittyä johonkin itseä suurempaan kokonaisuuteen. Tässä taitaa olla yksi kirkon vakava haaste ja mahdollisuus: tarjota mahdollisuus nousta yksilöllisyyden ja itsensä toteuttamisen tasolta uudelle tasolle, jossa on kyse integroitumisesta johonkin itseä suurempaan. Minusta meillä on erinomaisia edellytyksiä kirkkona ja kristillisenä yhteisönä tarjota tällaista mahdollisuutta. Miten se sitten käytännössä toteutuu, on toinen asia. Minusta on olemassa merkkejä siitä, että ihmiset kaipaavat jotakin tällaista.
Eikö siitä ollut jollakin tavalla kyse myös Christian Eriksenin loukkaantumisen herättämissä reaktioissa?
Ilman muuta. Siinä oli jotakin, joka oli jalkapalloa ja yksilöitä suurempi asia ja kaikkia yhdistävä kokemus. Siinä ihmiset kohtasivat toisensa jollakin ylemmällä tasolla.
Onko pappien koulutuksessa jotakin, mihin pitäisi kiinnittää erityistä huomiota ajatellen sitä, että nyt kirkko on kriisissä?
Uskonto on hyvin pitkälle tunteiden alaa. Papeille pitäisi opettaa, miten välittää kristinuskoa sillä tavalla, että se todella koskettaa. Koskettavuus puuttuu valitettavan usein. Sanoman pitäisi koskettaa ei vain älyllisellä vaan myös tunne- ja elämystasolla. Tätä jouduin miettimään niinä vuosina, kun olin Kirkonrakentajien Foorumin puheenjohtajana. Silloin ajattelin, että tämä on puoli, jota pitäisi kehittää pappien koulutuksessa ja kirkossa yleensä. Että olisi sellainen jumalanpalvelus ja seurakuntaelämä, joka todella koskettaa ihmistä kokonaisuutena. Musiikki, laulu ja taide ovat tässä mielessä hyvin tärkeitä asioita. Olen puhunut tästä muutaman uskonnonopettajan kanssa. Raamattua koskevaa opetusta varten tarvittaisiin lauluja Raamatun henkilöistä. Tämän tyyppisestä opetusmetodista on hyviä kokemuksia.
Oletko muuten lukenut viime aikoina jonkin erityisen hyvän kirjan, jota haluaisit suositella?
Pidin Kjell Westön Tritonus-romaanista. Hänen sukujuurensa ovat muuten minun kotikylässäni. Francis Fukuyaman Identiteetti-teokseen olen viitannut eri yhteyksissä. Se on antanut aihetta pohtia, miten tärkeää on, että me kirkkona antaisimme ihmisten kokea, että me todella näemme heidät ja olemme valmiita kuuntelemaan heitä. Se on kirjan tärkeä opetus.
Millaista hengellistä elämää toivoisit näkeväsi kirkossa enemmän?
Puhuinkin jo koskettavuudesta. Hiljaisuuden viljely on varmasti yhä tärkeämpi asia. Minulle on jäänyt mieleen Visbyn piispa Björn Fjärstedtin toteamus, että uskonto on tekemistä, vasta sen jälkeen tulevat opit ja muut asiat. Seurakunnissa on annettava ihmisille mukaan tulemisen ja tekemisen mahdollisuuksia. Maallikoiden panoksen tarve tulee kasvamaan seurakuntien köyhtymisen myötä. Seurakuntien kiihtyvä köyhtyminen voi täten johtaa siihen, että seurakuntalaiset saavat ottaa itse enemmän vastuuta toiminnan jatkumisesta. Maallikoita ei ole Suomessa juuri tarvittu seurakuntien hyvän taloudellisen tilanteen vuoksi. On perustettu uusi virka, jos on tarvittu lisää resursseja. Tässä suhteessa on kyse todellisesta kirkon etsikkoajasta.
Kiitos haastattelusta, arkkipiispa John Vikström!
Artikkelikuvassa John Vikström Turussa 17.6. 2021. Kuva: Mikko Ketola.
