Kirkolliskokous katsoo tulevaisuuteen

”Vain lapsoset tietää kun saapuvat nuo tuolt ylhäältä taivaan maasta, et millaista siellä oikein on, mut siitä ei pienoiset haasta” kirjoitti suomalaisen runouden teologisesti kiinnostavin runoilija Oiva Paloheimo seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten. Mutta mitä nuo lapset tietävät ja mitä heidän tulee tietämän? Mikä on kirkon tehtävä ja rooli heidän suhteensa?

Puhuttaessa tulevaisuudesta keskiöön nousevat luonnollisesti tulevaisuuden aikuiset, nykyhetken kasvatettavat.  Jarmo Kokkosen toimittama Kirkon tulevaisuusselonteko 2018 pureutuu aiheeseen monipuolisesti ja keskittyy puhutteleviin teemoihin: uskon välittymiseen sukupolvilta toiselle, uskonnolliseen kasvatukseen kipupisteineen kaikkineen sekä siihen, miten käyvät yksiin tulevaisuuden toivojen ja tulevaisuuden kirkon tiet.

Aihe herättää toivoa ja pelkoa. Niin 1950-luvulla ja jo ennen sitä syntyneiden kuin myös 1980- ja 1990-luvun taitteessa syntyneiden kokemukset uskonnollisesta kasvatuksesta ovat radikaalilla tavalla eriäviä. Gallup Ecclesiastica -tutkimuksen mukaan yli puolet yli 65-vuotiaista suomalaisista kokee saaneensa uskonnollisen kasvatuksen. Jälkimmäisessä ryhmässä sen koki saaneensa vain noin neljännes. Myös usko Jumalaan on kokenut vastaavan tilastollisen kolauksen; näiden sukupolvien välillä ateisteiksi itsensä mieltävien määrä on kolminkertaistunut. 

Miten kirkon olisi tässä tilanteessa asemoiduttava ja ennen muuta toimittava? Aikamme kolikonheitoissa tuntuu siltä, että kirkko on tottunut hokemaan klaavan paljastuessa kruunaa ja toisinpäin; kaikkien miellyttäminen on mahdotonta ja loukkaantujia löytyy aina, päätöksistä huolimatta. Vaikeneminen herättää samanlaajuisen kohun kuin puheenvuoro, ja kannanotto suututtaa yhtä laajalti kuin kantaaottamattomuuskin. Sama tilanne tuntuu kalvavan kirkon muuntautumista.

Kirkolliskokouksen väkeä syksyllä 2019. Kuva: Niilo Rantala.

Kirkolliskokouksen väkeä syksyllä 2019. Kuva: Niilo Rantala.

Miten kirkon tulee siis taipua – vai tuleeko? Mikä on kirkon suunnitelma tulevia sukupolvia varten? Tuleeko kirkon miellyttää kaikkia? Mikä on se, mistä ei tule tinkiä eikä tehdä kompromisseja? Mikä osa kirkosta elää ajassa? Kenestä puhutaan tässä kohdin kun puhutaan kirkosta?

Näiden kysymyksieni kera lähdin keväiseen Turkuun tapaamaan kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan jäseniä.

Kohti vuorovaikutusta

Yksitoista vuotta sitten, vuoden 2008 syysistunnossaan,  kirkolliskokous päätti perustaa tulevaisuusvaliokunnan, jonka tehtävänä olisi laatia kirkon tulevaisuusselonteko neljän vuoden välein. Tulevaisuusselontekoja on nyt valmistunut kolme. Vuonna 2010 keskeisenä aiheena oli kirkon asema ja tehtävä yleisesti. Toisen, vuonna 2014 valmistuneen selonteon keskiössä olivat kirkon ja monikulttuurisuuden teemat. Viimeisimpänä on vuoden 2018 selonteko, joka kantaa otsikkoa ”Kirkon kasvatus vuonna 2030”.

Mitä enemmän aiheesta keskustelin, sitä enemmän kiinnitin huomiota siihen seikkaan, että kirkon toiminnasta syrjäytyvät ennen kaikkea nuoret aikuiset. Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo kiinnitti asiaan huomiota taannoisessa puheessaan, jossa hän pohti, kuinka ”kirkon tulevaisuudelle on olennaista, miten se onnistuu tavoittamaan kasvukeskusten nuoret aikuiset”. Tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja Katri Korolainen on piispa Revon kanssa samaa mieltä. Korolaisen mukaan nuorten aikuisten toiminnan kulmakiviksi nousevat yhteisöjen selkeät profiilit, armollinen ja salliva yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen. Korolainen pitää erityisen tärkeänä vastuun ja toimintavapauden antamista seurakuntalaisille ja heidän omille ideoilleen.

Ei tarvitse olla tilastotieteilijä huomatakseen, että kaikkein huonoiten kirkko tavoittaa tällä hetkellä 18–30-vuotiaat. Pitkässä ja onnistuneessakin seurakuntayhteydessä eläneet nuoret kokevat täysi-ikäistymisen jälkiaallokossa usein radikaaleja elämäntilannemuutoksia. Ajankohtaisiksi teemoiksi nousevat irtautuminen primääriperheestä, muutto toiselle paikkakunnalle, mahdollisesti uusi opinahjo tai työ, ja sen myötä usein myös uusi ystäväpiiri. Kotiseurakunta isostoimintoineen, leireineen ja nuorten iltoineen jää tässä vaiheessa taakse, ja nuorena päänvaivaa aiheuttaneet hengelliset kysymyksetkin saattavat väistyä uuden elämänvaiheen tieltä. Nuorista aikuisista puhutaan paljon, mutta onko mitään tehtävissä?

Kirkon tulevaisuusvaliokunnan sihteeri, dosentti Niko Huttunen on tehnyt saman huomion. Huttusen mukaan tähän tilanteeseen olisi perehdyttävä. Hyvä ja tarpeellista olisi yhdessä pohtia, kuinka entinen kotiseurakunta voisi yhdistää tai vertauskuvallisesti saattaa muuttavan nuoren uuteen seurakuntaan. Pääkaupunkiseudulla suuri osa sinne muuttaneista nuorista aikuisista ei edes tiedä, minkä seurakunnan jäseniä he ovat. Huttunen kuvailee, kuinka usein kastetilaisuuksissa kummit kertovat kotiseurakunnakseen Helsingin, Vantaan tai Espoon.

NAVI:n (Nuori aikuinen vaikuttaa kirkossa -ryhmä) puheenjohtaja Vilma Saarinen tunnistaa seurakuntayhteyden väliaikaiseksi katkeamiskohdaksi saman elämänvaiheen ja tilanteen, minkä Huttunenkin mainitsee. Vilma Saarinen kertoo, että he ovat Navissa pohtineet, kuinka seurakuntayhteys saataisiin laajemmin säilymään niin, että se ei tuossa vaiheessa katkeaisi. Avioliiton tullessa ajankohtaiseksi ja lasten syntyessä seurakunnan palvelut jälleen ajankohtaistuvat, mutta välissä saattaa pahimmillaan olla jopa viidentoista vuoden katkos.

Yhtenä vaihtoehtona yhteyden säilyttämiselle voisi Saarisen mukaan olla se, että muuttavat nuoret ikään kuin ”saatettaisiin” uusiin seurakuntiin. Kotiseurakunnat voisivat tarjoilla siirtymävaiheessa oleville nuorille materiaalipaketteja, joissa monipuolisesti esiteltäisiin tulevan kotikaupungin toimintaa ja mahdollisuuksia. Muuttokeskusten seurakunnat voisivat toimittaa infopaketteja seurakuntien käyttöön. Myös lukukausien alkaessa syksyisin seurakunnat voisivat järjestää tapahtumia, joiden myötä uudet tulokkaat otettaisiin avosylin vastaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole ongelmaton. Onko realistista olettaa, että kirkon vastaukset ja nuoren aikuisen kysymykset kohtaisivat mielekkäästi tässä kohdin? Onko tiivis seurakuntayhteys olennainen jokaisessa elämänvaiheessa? Ja mitä tämä seurakuntayhteys tarkoittaa?

En väitä, etteivätkö hengellisyys ja elämän suuret kysymykset olisi relevantteja teemoja elämämme jokaisena päivänä ja hetkenä, mutta uskon, että seurakuntien toimintakulttuurin olisi muututtava.  Olennaista ja keskeistä on, että enemmistö nuorista aikuisista pitäisi toimintaa mielekkäänä. On tavallaan paradoksaalista, että elämäntilanteessa, jolloin ihminen lähtee rakentamaan elämäänsä, jättää vanhan taakseen ja rakentaa uutta, seurakuntayhteys on keskimäärin kaikkein näkymättömin.

En usko, että ongelma on siinä, etteivätkö seurakuntien tarjoamat vastaukset olisi mielekkäitä ja tarpeen. En myöskään usko, etteivätkö nuoret aikuiset pohtisi kysymyksiä, joihin seurakunnat tarjoavat vastauksia. Minä uskon, että nuorten aikuisten arkitodellisuuden ja seurakuntien todellisuuden välillä on kuilu. Kohtaamista ei tapahdu yhteisessä ajassa, yhteisessä todellisuudessa tai edes kielellisellä tasolla. Kirkon kieli ja nuoren aikuisen kieli eivät kohtaa.

Kirkollisessa vaikuttamisessa kielimuurit korostuvat. Tulevaisuusvaliokunnan mietintöjä tarkastellessani huomaan ajattelevani, kuinka kirkollis-byrokraattinen kieli etäännyttää tällaiseen kieleen ennalta käsin perehtymättömät, mahdolliset uteliaat nuoret.

Tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä esiintyvä kysymys ”miten kirkko voi luoda yhteisöä, jossa nuori aikuinen voi syventää omaa kristillistä identiteettiään” on ytimessä. Evankeliumin ydin kantaa. Sekä Katri Korolainen että Vilma Saarinen korostavat perimmäisen viestin voimaa. Korolaisen mukaan kirkon tarjoamat usko, Jumala-yhteys sekä lupaus iankaikkisesta elämästä ovat sellaisia tarjouksia, joita nuori aikuinen ei helposti löydä muualta. Saarinenkin toteaa, että näkee kirkon tulevaisuuden valoisana, kunhan kirkko pitää kiinni ytimestään, evankeliumista.

Katri Korolainen. Kuva: Niilo Rantala.

Katri Korolainen. Kuva: Niilo Rantala.

Kysymyksistä ja vastauksista puhumisen malli saattaa kuitenkin jo olla historiaa. Ehkä sen ainakin tulisi olla. Ajattelen, että nuoret aikuiset tavoitetaan parhaiten kulkemalla rinnalla, ei antamalla vastauksia. Samojen kysymyksien äärellä ollaan puhuttaessa kirkon viestinnän tulevaisuudesta. Niko Huttusen mukaan viestinnän suunnan on muututtava.  Se malli, että kirkko ilmoittaa asioita, jotka tulee ottaa vastaan, ei sosiaalisen median aikakaudella kanna. Ilmoitustaulutyyppisestä informaatiosta on siirryttävä eteenpäin. Huttusen mukaan etenkin netissä tapahtuvan toiminnan tulisi olla yhä enemmän kaksisuuntaista. Tulevaisuuden viestinnän on synnyttävä vuorovaikutuksesta. Samoille linjoille asettuu Korolainen. Hänen mukaansa sosiaalinen media mahdollistaa erilaisen, kevyen vuorovaikutuksen ihmisten kanssa. Tässä on tulevaisuus ja tässä on mahdollisuus. Ja tässä kohdin kielen pitää kohdata. Osapuolien tulee lähtökohtaisesti ymmärtää toisiaan.

Suuria muutoksia ja mahdollisuuksia

Puhuttaessa kirkon tulevaisuuden suurista muutoksista päädytään nopeasti prosenttien ja lukujen pariin. Kirkon talouden suuret muutokset leimaavat koko keskustelua. Korolainen kertoo, että talouden supistuessa hallintoa on luonnollisesti karsittava. Tämä johtaa vääjäämättä työntekijämäärän vähentämiseen. Mikäli jäsenmäärä- ja talousennusteet pitävät paikkansa, kirkon työntekijämäärän tulisi puolittua 2030-luvulle tultaessa. Nämä muutokset näkyvät henkisen muutoksen lisäksi muun muassa kirkon koulutuksessa.

Niko Huttusen mukaan tulevaisuuden radikaaleihin muutoksiin on osattava reagoida hyvissä ajoin etukäteen. Huttunen pitää kirkon suurimpana haasteena nimenomaan muutoksiin varautumista. Hän  toteaa, että kirkon asema on muuttumassa epävakaaksi. Hänen mukaansa kirkon asema yhteiskunnan pohjavirtojen kannattelijana ja yhdistävänä tekijänä käy yhä kyseenalaisemmaksi.

Haastattelemiani henkilöitä yhdisti näky siitä, että kirkon toiminnan nuorten ja nuorten aikuisten parissa on monipuolistuttava. Vuorovaikutuksen on muututtava todelliseksi, eikä vain ylhäältä päin tulevaksi. Toiminnasta on tultava jäsenlähtöisempää ja työntekijäkeskeisyydestä tulee luopua.

Myös kirkkorakennusten museaalisuus puhuttaa. Huttunen kertoo pohtivansa sitä, miksi kirkot ovat suurimman osan viikkosta tyhjillään. Hän toki tunnistaa niiden arvon hiljaisina paikkoina, mutta miettii, miksei suuria lehtereitä tai muita tiloja voisi käyttää innovatiivisemmin aivan arkisina käyttötiloina. Kirkkorakennusten asema museaalisina tiloina hämmentää Huttusta. Kirkkotiloihin liittämämme ajatukset johdattavat usein hiljaisuuteen, steriiliyteen ja paikkojen moitteettomaan kuntoon. Miksei kirkko voi olla yhä useammin myös elämän tila, jossa inhimillinen elämä konkreettisesti on päivittäin läsnä?

Niko Huttunen. Kuva: Veikko Somerpuro.

Niko Huttunen. Kuva: Veikko Somerpuro.

Kirkkotilojen monipuolisemman käytön puolesta puhuu myös Korolainen. Korolaisen mukaan messujen ja toimitusten lisäksi seurakuntalaisilla pitäisi olla suuremmat mahdollisuudet ottaa kirkkotiloja omikseen. Tämä voisi tarkoittaa tilaa seminaareille, yö kirkossa -tempauksille, soppajonoille tai taidetapahtumille. Korolaisen mukaan kirkkotilojen käytössä on oltu aivan liian arkoja.

Muutokset puhuttavat, mutta ne eivät tunnu pelottavan. Tulevaisuusvaliokunnan katse tuntuu kohdistuvan tulevaisuuteen rakentavasti kipukohdat tunnustaen, mutta voimansa tuntien. Huttunen summaakin kirkon tulevaisuuden tavalla, joka on helppo allekirjoittaa. Niko Huttusen mukaan vuonna 2036 kirkon jäsenmäärä on laskenut, mutta kirkkoon on tullut sisäistä koherenttiutta, ja se on lopettanut kaiken maailman pikkukysymyksistä ongelman tekemisen. Se keskittyy itse asiaan ja on aktiivinen yhteiskuntaan ja ulkomaailmaan nähden. Sen ääni kuuluu vahvemmin, koska keskinäinen kina ei häiritse sen kuuluvuutta. Paradoksaalisesti sen pienentyminen on tehnyt siitä merkittävämmän toimijan yhteiskunnassa.

Sitä toivovat myös nuoret. Vilma Saariselta kysyn, mikä nuoria eniten puhututtaa kirkon tulevaisuuden suhteen.  Saarinen kertoo, että julkisuuskuvan riitaisuus hämmentää nuoria ja nuoria aikuisia.

Kuka haluaisikaan kuulua yhteisöön, joka on erimielisyyksistään, riitaisuudestaan ja kireydestään tunnettu? Voisiko kirkko olla tunnettu siitä, että se on rakkauden yhteisö?


Avatar photo

About

Niilo Rantala on teologian maisteri, pappi, kulttuurityöläinen ja tamperelainen perheenisä, joka seuraa erilaisia kutsumuksiaan parhaansa mukaan.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.