Esikoisteos (novellikokoelma Välsignade liv) 18-vuotiaana, kaksikielinen vuosikirja Arena 19-vuotiaana, esikoisdokumenttielokuva 21-vuotiaana, ensimmäinen palkinto Venetsian elokuvajuhlilla 30-vuotiaana.
Jörn Donner (1933 – 2020) oli paitsi elokuvaohjaaja, -tuottaja ja -näyttelijä myös kirjailija, toimittaja, kustantaja, poliitikko, diplomaatti ja kiinteistösijoittaja. Varsinkin kirjallisen tuotannon myllytyksessä ehtivät samat aihelmat kierrättyä useaan kertaan. Mutta on siinä sellainen elämäntyö, että sen kertominen kirjana vaatisi mammuttimaiset mitat. Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja emeritus Kai Ekholm koettaa selviytyä kolmella ja puolellasadalla teksti- ja kuvasivulla sekä jälkiliitteillä. Hän toteaakin, että elämäkerran sijasta hänen teoksensa on ”käytännöllinen johdatus tai kommenttiraita” Donnerin tuotantoon ja elämään.
Hämmästyttävän monipuolinen, kiehtovan persoonallinen ja painava elämänura saa näkemyksellisen, omaperäisen ja innostuneen käsittelyn. Laajat pääluvut jakautuvat lyhyiksi, välähdyksenomaisiksi alakohdiksi. Ilmaisu kiteytyy paikoin terävän aforistiseksi. Lähteiden käyttö on kirjastoammattilaisella luonnollisesti erinomaista. Tavanomainen elämän ja teosten analyysi tämä ei siis ole, eikä niin epäsovinnaisesta oman tiensä kulkijasta kuin Jörn Donnerista sellaista olisi viisasta laatiakaan.
Jotkut kannanotot kummastuttavat. Jos kahdeksankymppinen, kautta uran viriiliydestään tunnettu kirjailija kirjoittaa runkkaavansa ja haluavansa vielä nussia – näillä sanoin elämäkerturi(kin) asian ilmaisee – mitä noloa siinä on? Onko Ekholmin mielestä seksi vain nuorille? Andy Warholin ja Robert Mapplethorpin estetisoituihin penisaihelmiin Ekholm suhtautuu luontevasti ja huomaa myös (nuoren) Jörkan seksikkäät huulet, mutta rupsahtanut kalu kammottaa. Miksi? Kuuluuhan lakastuminen olennaisesti elämään. Toisaalta Ekholmin tulkinta Mammutista (2013) törröttävänä jättiläisdildona asettuu oivaltavasti potenssin kuihtumisen rinnalle.
Yhtä lailla kummastuttaa tehotestosteroniselta tuoksahtava asenne: Luonnollisesti Donneria on syytä verrata muihin kotimaisiin kirjailijoihin ja älymystön edustajiin. Mutta miksi toistuvasti vain miehiin? Haanpää, Haavikko, Ojaharju, Päätalo, Tuuri, Salama, Saarikoski, Leino. Semminkin kun kirjoittaja muist(utt)aa Donnerin tulleen erinomaisesti naiskollegojen kanssa toimeen ja käyttäytyneen heitä kohtaan herrasmiesmäisesti. Ja tietää Anja Snellmanin huomanneen Donnerista myös feminiiniset piirteet. No, pääsee sentään Hella Wuolijoki kerran miesten kerhoon.
Saa nainenkin tunnustusta. Tuva Korsströmin esseetä Ekholm pitää parhaana, mitä Donnerista on laadittu, ja arvelee itse, että Donnerista on kirjoitettu kaikenlaista mutta analyyttista ja kestävää niukasti. Tällainen lausuma saa lukijan odottamaan, että nyt sitä kestävää analyysia tulee. Mielipiteet ovat ainakin jyrkkiä.
Korkeille koturneille kohotettuja on syytä arvostella ankarasti, mutta näkemys Donnerin romaaneista tuntuu kohtuuttomalta. Ekholm väittää, että suomenruotsalaista teollisuussukua käsittelevän sarjan romaanit ”eivät vakuuta juoneltaan, henkilöhahmoiltaan tai miltään muultakaan osin”. Mutta on kai muunkinlaista romaanitaidetta kuin meillä yksinomaiseen valta- ja arvoasemaan nostettua eeppistä realismia. Isä ja poika -romaanin Ekholm sanoo olevan tänään (!) kerrontatekniikaltaan ”auttamattomasti vanhentunut, puuduttava ja pitkitetty”. Eikö ylikirjastonhoitaja kykene lukemaan klassisempaa kuin tuoreimman muodin mukaista kaunokirjallisuutta? Donnerin valinta on nähtävissä tietoisena tyylikeinona, ei taitamattomuutena; viileys, etäännyttäminen ja juonettomuus on tuttua jo vuosikymmeniä aiemmasta ranskalaisesta uudesta romaanista.
Sitä paitsi, totesihan Donner itsekin novellin, esseen ja reportaasin välillä häilyvien kirjojen miellyttävän häntä. Samanlaista lajien risteytystä voi nähdä myös Donnerin romaaneissa. – Eikä kirjan historiallinen arvo riipu siitä, onko siinä henkilö- tai kirjallisuusluetteloa. Niiden puuttuminen ei tee kirjasta amatöörimäistä: sen ovat niin monet teokset kautta aikain osoittaneet. Tutkielmat ja tietokirjallisuus on eri asia kuin vapaa esseistiikka.
Kirjan kansikuva.
Rehellisyyden nimessä Ekholm tuo esiin toisten myönteisempiä näkemyksiä, kuten Olli Alhon ja Pekka Tarkan. Alhon mukaan Donnerin tuotanto on julkista synnintunnustusta, siis tunnustuskirjallisuutta, eikä hän pidä Mammuttia epäonnistuneena. Siinä Ekholm osuu erityisen hyvin oikeaan, että loppukauden romaanissa Vesi on verta sakeampaa (2018) Donner löytää ”uusia, mysteerinomaisia sävyjä”.
Kansanedustajana Donner ajoi taiteilijain ja kirjailijain sekä taiteen, kirjallisuuden ja kirjastojen asiaa. Tuuliviiriksi ja opportunistiksi haukuttu oli ajattelijana puoluerajat ylittävä; siksi puolueesta toiseen siirtyminen ei ollut hänelle vaikeaa. Yhdessä asiassa hän oli johdonmukainen – nuoruuden kääntymyksensä tehtyään. Hän oli sivistynyt eurooppalainen, idän ja lännen välissä. Se näkyy hänen filmiurassaankin. Teoksessa esiintuodut vertailutulokset Ingmar Bergmanin elokuviin ovat parhaita havaintoja siltä alalta.
Ilmaisunvapauden laajentamisessa elämäkerturi näkee perustellusti Donnerin suuren merkityksen. Sitä hän harjoitti kaikella työllään, eikä ainoastaan sillä vaan koko olemuksellaan ja olemisellaan haluten olla riippumaton myös akateemisista suojista, joihin intellektuellit monesti meilläkin turvautuvat. Intellektuellin tehtävä ei ole miellyttää; kansakunnan ärsyttäjäksi Jörn Donneria on kutsuttukin.
Palvova ylistys Ekholmin kirja ei onneksi ole. Lukuvaikutelmaksi jää kuitenkin hivenen turhan ambivalentti suhtautuminen Donnerin tuotantoon, elämään ja persoonaan. Teoksen loppuluvut kohostavat kyllä tekijän asenteen siihen, mikä Donnerin elämäntyössä on arvokkainta.
Arvioitu teos: Kai Ekholm: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte. Docendo 2020. 387 s.
Artikkelikuvassa Harriet Andersson ja Jörn Donner 1964. Kuva: Gösta Glase.
