Václav Marhoulin elokuva Kirjava lintu on yksi viime vuosien puhutuimmista tšekkiläisistä elokuvista ja ylipäätään elokuvista. Julman inhorealistinen elokuva tuo jälleen toisen maailmansodan kauheudet katsojien silmien eteen. Teos ei kumartele mihinkään suuntaan, sen maailma on pessimistinen ja julma muutamia valon pilkahduksia lukuun ottamatta. Elokuvan voi nähdä hyvin tehtynä kuvauksena sodan ja ihmisen pahuudesta tai sitten silkkana kärsimyspornona, jonka inhorealistinen väkivaltakuvasto syö sen kaiken uskottavuuden. On ehkä kiittäminen koronapandemiaa, että saimme tämän elokuvan Suomeen elokuvateatterilevitykseen.
Ensimmäisenä silmään pistävä asia on, kuinka hienosti ja kauniisti se on kuvattu. Siis silloin, kun kuvissa ei näy julmuuksia. Elokuvallinen kerronta tuo mieleen Andrei Tarkovskin tai Bela Tarrin elokuvat. Yksi merkittävimmistä esikuvista on kuitenkin selvästi Elem Klimovin mestarillien elokuva toisen maailmansodan kauhuista, Tule ja katso,1985. Kaunis mustavalkokuvaus saa nimeämättömän Itä-Euroopan maaseudun näyttämään postikorttimaisen kauniilta. Käärme on kuitenkin luikerrellut paratiisiin, ja silmitön pahuus taikauskoineen ja rotuvihoineen on saanut ihmiset valtaansa.
Tarinankerronta tuo mieleen Markiisi de Saden teokset, joissa onneton päähenkilö kulkee kärsimysten tietä kohdaten aina uusia hyväksikäyttäjiä. De Saden teksteissä yleensä viaton nuori nainen joutui sadististen miesten mielihalujen kohteeksi näiden keksiessä mitä hirveimpiä tapoja uhrinsa häpäisemiseksi. Kirjavan linnun päähenkilö on nuori juutalaispoika Joska, jonka vanhemmat lähettävät tämän tädin luokse turvaan sodan riehuessa jossain päin itäistä Eurooppaa. Joskan matka tädin luokse muuttuu kuitenkin lähes välittömästi maanpäälliseksi helvetiksi.
Kirjava lintu tuo Joskan matkalle valtavat määrät erilaisia esteitä. Ensin Joska joutuu tekemisiin vanhemman naisen kanssa, jolla on uskonnollisen auktoriteetin asema pienessä kylässä, joka on kuin suoraan keskiajalta. Nainen käyttää Joskaa esimerkkinä siitä, miten juutalaisuus on kaiken pahan takana. Joska selviää kuitenkin jatkamaan matkaansa eteenpäin kohdaten vain uusia kärsimyksiä. Muutaman ystävällisen sielun Joska kuitenkin kohtaa matkallaan: empaattisen saksalaisen sotilaan ja katolisen papin, joka ottaa Joskan huomiinsa.
Elokuva on saanut ristiriitaisen vastaanotin niin Suomessa kuin maailmallakin. Toisaalta sitä on kiitelty ketään kumartelemattomasta asenteesta sekä sodan ja muukalaisvihamielisyyden rehellisestä ja kaunistelemattomasta kuvauksesta. Toisaalta jatkuvan hirveyksien tuomisen katsojien silmien eteen on katsottu olevan vain halpaa provosoimista. Se voi myös puuduttaa katsojan sellaiseen tilaan, ettei millään ole enää mitään väliä. Pieni Joska vain kärsii ja kärsii muutamia valon pilkahduksia lukuun ottamatta. Ilmiselvä tarkoitus on järkyttää katsojaa, mutta se voi käydä myös elokuvaa itseään vastaan. Ihailtavasti Marhoul on saanut kaunistelemattomaan visioonsa mukaan kohtalaisen isoja nimiä maailmalta kuten Harvey Keitelin ja Barry Pepperin.
Václav Marhoul on siitä mielenkiintoinen taiteilija ja elokuvaohjaaja, että hän on luonut myös sotilasuraa. Hänellä on selvästi käsitys siitä, miten valta väärissä käsissä yhdistettynä joukkopsykoosiin ja käskyjen sokeaan seuraamiseen voivat helposti johtaa kamaliin lopputuloksiin. Kirjava lintu vie vihan kuvaamisen äärimmilleen tavalla, mikä tuo mieleen Pier Paolo Pasoliinin vimmaisen kuvauksen fasismin vaaroista Salo, Sodoman 120 päivää -elokuvassa. Marhoulin visiossa on myös jotain hyvin vanhatestamentillista. Eräässä kohtauksessa neuvostoliittolainen sotilas (Barry Pepper) opettaa Joskalle: silmä silmästä, ampuen samalla siviilejä.
Kirjavan linnun tekee ongelmalliseksi se, että se tavallaan normalisoi väkivallan, tai ainakin turruttaa katsojan tuoden jatkuvasti silmien eteen uusia raakuuksia, niin ettei millään ole enää väliä; sitä vain alkaa vain miettiä, minkälaisia julmuuksia Joska seuraavaksi kohtaa. Mieleen tulevat helposti Lars von Trierin viimeisimmät elokuvat, jotka olivat tekijänsä egoistisia provokaatioita tarkoitettuja lähinnä järkyttämään. Marhoul ei tosin tunnu tuovan elokuvaansa mitään omasta egostaan toisin kuin von Trier, jonka viimeisin The House that Jack Built oli provokaation ohella ohjaajansa rypemistä itsesäälissä. Marhoulilla on elokuvallaan yleismaailmallinen sanoma: Älä seuraa orjallisesti massoja, sillä se voi helposti johtaa pahuuteen.
Katsojasta riippuen viesti uhkaa jäädä kauheuksien jalkoihin, mikä on sääli, sillä elokuva on tänä päivänä valitettavasti erittäin ajankohtainen, kun elämme salaliittoteorioiden ja joukkohurmoksen uutta renessanssia. Elokuvassa on kuulemma onnellisen sentimentaalinen loppu. Se pääsi ainakin allekirjoittaneelta tyystin unohtumaan kaiken kauheuden tallentuessa verkkokalvolle. Kaikesta huolimatta elokuva on katsomisen arvoinen.
Toivottavasti Kirjava lintu palaisi Suomen elokuvateattereihin pandemian hillitessä, sillä tällaisia ravisteluita olisi hyvä saada enemmän.
