Useilla uskonnoilla on henkisyyden sisältöä, elämänohjeita ja rituaaleja koskeva pyhä kirja tai kirjoituksien kokoelma. Näiden historia ulottuu kirjoitustaidon syntyaikoihin, jopa vuosituhansien taakse. Syntyä on edeltänyt suullinen perinne, rituaalitraditiot ja jumaluuksien palvonta. Ihminen on katsellut ja pohtinut ympäröivää maailmaa pelkoa, kauhistusta, ihailua, ihmetystä ja lumousta kokien. Kristinusko, juutalaisuus ja islam on luonnollista nähdä tässä historian kehyksessä. Tunnettu termi ”kirjan kansat” on ymmärrettävä ja perusteltu. Tulisi tarkentaen huomauttaa, että lähes kaikki maailmanuskonnot ovat ”kirjan uskontoja”. Kirjoituksiin taltioitu sisältö on siinä määrin hallitseva.
Juutalaisuus ja kristinusko erottuvat monista muista. Niiden pyhien kirjoituksien alkuperä tunnustetaan maan päällä eläneiden ihmisten tuotoksiksi. Kirjoitukset toki sisältävät supranaturalistisia elementtejä puhuvasta pensaasta jylinään Siinain vuorella, profeettojen ihmetekoihin ja hurmos-ilmestyksiin. Kuitenkin itse kirjoituksien tuottamisen akti tunnustetaan ihmiskulttuurin sisällä tapahtuneeksi, ja kirjoittajien nimiin laitetut tekstit asettuvat luontevan historiatarkastelun alle. Tulkintoihin jää kosolti tilaa puhua ylimaallisesta johdatuksesta, hengen ohjaamasta inspiraatiosta, luovan mielen ja näkijän vaiston vaikutuksesta. Kuitenkin jää pieni mutta oleellinen ero verrattuna suoranaiseen yliluonnollisen agentin kirjoittamiseen, telexiin taivaasta. Kristinuskon ja juutalaisuuden pyhien kirjojen syntyä ei perustella enkelin sanelulla tai maastokätköstä löytyvillä levyillä. Syntyvaiheiden takana on vuosituhansien historia, ihmisen paikkaa universumissa pohtinut, analysoinut ja juhlinut kulttuuri, jonka ainutlaatuisten hengentuotteiden korpus on taltioitunut ihmiskunnan aarteistoksi.
Draama ja menestystarina
Juutalaisuuden historia on traaginen, myrskyisä ja dramaattinen ja samalla hämmästyttävä hengen prosessi ja tapahtumasarja. Edellytyksiä ovat olleet toisiinsa kietoutuvat kielen/kielien ja kirjoitustaidon kehitys, Lähi-idän imperiumien, jokilaaksojen kulttuurien ja muinaisten jumaltarustojen vuorovaikutus. Näiden risteyskohdassa, näitä peilaten ja näistä kriittisesti oppien kehittyi juutalaisuus.
Juutalaisuuden teologiseen sanastoon ja kulttuurin itseymmärrykseen kuuluvat termit ”valittu kansa” ja ”messiasodotus”. Haluan kiinnittää huomion näiden termien käyttöön kristinuskon joidenkin suuntausten piirissä. On ilmeistä, että sanoihin on tarttunut tulkintoja, jotka eroavat juutalaisuuden sisältä löytyvistä ajatustavoista. Katsetta taittava prisma on ollut lyömässä kiilaa kristinuskon ja juutalaisuuden väliin jo alkukirkon ajoista lähtien. Vaikutus on myös mukana menneiden vuosisatojen antisemitismin kiroissa.
Juutalaisen kulttuurin aikaansaannokset maailmassa ovat kiistattomia. Kulttuurin, tieteen, taiteen ja kirjallisuuden luomusten takaa löytyy merkitsevän usein juutalainen kyvykkyys ja intelligenssi. Samoin on taloudellisen ja kaupallisen lahjakkuuden laita. Kristinuskon sisällä on syntynyt juutalaisuutta teologisesti glorifioivaa ajatustapaa, joka näkee historian todistavan ”valitun kansan” raamatullisesta totuudesta ja vääjäämättömästä eskatologisesta projektista. Rinnalle kaivattaisin historiallista analyysia ja myös juutalaisten oppineiden tulkintaa.
Valittu kansa ja syrjinnän hedelmät
Kepeä mutta valaiseva rinnastus voisi olla arkinen tilanne, jossa vaatimattomista oloista oppimattomuuden ja ankeuden riuduttaman suku- tai kyläyhteisön keskeltä nousee sisukas, opinhaluinen nuori, kenties äidin tai isän rohkaisemana, ja selviää esteiden yli opintoihin tai kehittyy ammattimieheksi/naiseksi ja menestyy. Tämä synnyttää kotiseudun ja sukuympäristön lamaannuksen parissa närää ja epäreiluuden ajatuksia. Voi kysyä, onko juutalaisuuden kokeman kritiikin ja syrjinnän takana tällaista?
Kevyenkin historian opiskelun perusteella voi oppia, miten juutalaisen potentiaalin taustana on toisaalta ympäristön ankea, usein törkeä syrjintä ja toisaalta oman kulttuurin selkärankaa tukeva vaikutus, itsetunto, yritteliäisyys ja viisauden kunnioitus. Euroopan dominoiva kristinuskoon kyseenalaisella tavalla nojaava kulttuuri työnsi juutalaiset marginaaliin, kielsi useiden ammattien harjoituksen, levitti salaliittopropagandaa, usein karkotti asuinseuduiltaan. Vuosisatoja jatkunut lannistava epäreiluus pakotti etsimään kaikki mahdolliset keinot selviytyä, pärjätä. Kristinuskon piirissä ei ole edelleenkään ollut rohkeutta tunnustaa oikein uskontomme velkaa ja juutalaisia juuria. Jeesus oli juutalainen, ja hänen autenttisia puheitaan ja sanojaan ei juuri jäänyt muistiin. Paavali oli niin ikään juutalainen, oppinut ja tarmokas mies. Voidaan sanoa, että yksi juutalaisuuden synnyttämistä kulttuurin luomuksista on kristinusko – josta tosin kehittyi pian sen vastapuoli ja jopa vainooja. Tämä on ihmiskunnan traaginen draaman möykky.
Kutsumus ja kohtalo
Vastaavasti juutalaisuuden tulisi tunnustaa Jeesus juutalaiseksi opettajaksi. Paavalin rooli onkin jo juutalaisen kriittisen historiatutkimuksen aiheena. Tämä dialogi olisi maailmaa eheyttävän syväekumenian oleellinen askel.
Joidenkin juutalaisten intellektuellien puheissa olen havainnut korostuksen, jossa ”valitun kansan” tulkinta tulee lähelle ymmärrystä heidän kulttuurinsa osaksi osuneesta tehtävästä, kutsumuksesta, joka on vastuuta ihmiskunnan palvelemisesta kehityksen, humanismin arvojen ja viisauden kunnioituksen lähettiläänä. Siis diametraalinen vastakohta maailmanherruuden tapaisesta ajatuksesta, etuoikeutetun Jumalan vallaskansan imagosta. Tällainen tulkinta luo haasteen ja kontrapunktin ideologisen kristillisen sionismin ja samalla fundamentalistisen ortodoksijuutalaisuuden tavalle ymmärtää ”valitun kansan” merkitys profeetallisena maailmanhistorian predestinaationa. Vastaava katsetta taittava prisma koskee juutalaisuuden ja kristinuskon ”messiasodotusta”. Juutalaisuuden messias-tulkinta voidaan nähdä optimistisena tulevaisuususkona ihmiskunnan kehittymisestä kohti ideaalista tilaa – jota kenties joudutaan odottamaan vielä vuosituhansia. Tämä on kriittisen jännitteinen ellei yhteensovittamaton visio kristinuskon konservatiivien hellimän Kristuksen paluun (tyyliin any day now or soon!?) uskomuksen kanssa.
Olen seurannut ihaillen ja kunnioituksella Vartijassa käytyä arvokasta keskustelua Israel–Palestiina-kysymyksestä. Näen arvokkaita argumentteja, vastuullista ja syvälle porautuvaa analyysiä. En ole pätevä asettumaan jonkin poliittisen tai uskontoideologisen korotuksen edustajaksi äärimmäinen monimutkaisen ongelmavyyhdin edessä. Edellä kirjoittamani on hätähuuto ja ehdotus syvemmän uskontodialogin puolesta Aabrahamin jälkeisten uskontosuuntien kesken.
Uskontodialogi ja isot mokat
Kristinuskon ja juutalaisuuden välirikko on kaksi vuosituhatta sitten tapahtunut surullinen uskontodialogin epäonnistuminen. Jossittelu ei ole järkevää mutta kuvitellaanpa silti, miten vaihtoehtoinen historia olisi voinut edetä, jos juutalaisuuden sisällä olisi ollut liikkumavaraa suvaita reformia, jossa vakiintuneiden ryhmittymien (fariseukset, essealaiset, saddukeukset, selootit) rinnalle olisi sallittu syntyä reforminen suunta, joka kyseenalaistaa maltillisella tavalla sapatti-tulkinnat, jäykän kosher-säännöstön ja ympärileikkauksen toteutustavan. Kun 600 vuotta myöhemmin Arabian niemimaalla syntyi hengellinen liikehdintä, herätys ja jumalasuhteen etsintä, se tapahtui maailmassa, jossa uskonnollista maisemaa repi kahden keskenään sovittamattoman ajatusrakennelman jännitteet, epäluulo ja teologiset tulkinnat. Jos Aabrahamin perinteestä elinvoimaa nostavan juutalaisuuden ja Jeesus-liikkeen energiat yhdistävä yhteiskulttuuri olisi syntynyt, alueen henkisyyden valtapiiri olisi voinut sulauttaa itseensä sen Arabian niemimaan totiseen vanhurskauteen vilpittömästi pyrkivän hengellisyyden, josta oli kehittyvä muslimi-uskonto.
Hyppäys 1900-luvulle ja surulliseen Israelin kahinaan. Maltillinen ja riita-asetelmia välttävä historian tarkastelu voinee tunnustaa sen, miten Lähi-Idän alueen kohtalot liittyvät ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin tapahtumiin, brittiläisen imperiumin ja kolonialismin purkautumiseen, ottomaani-imperiumin häviöön ja toisen maailmansodan kauhuihin. Nämä mega-ilmiöt tapahtuivat maanjäristyksen kaltaisina suurprosesseina kenenkään yksilön, poliitikon tai valtiojohdon kokonaisymmärryksen tavoittamattomissa. Juutalaisten kotimaan perustaminen oli poliittis-moraalisesti perusteltua. On toisaalta selvää, että hanke epäonnistui sovittamaan yhteen alueella vuosisatoja eläneen väestön edut ja oikeudet. Balfourin julistuksen idealismi jäi ontoksi.
Nyt haikailtava yhteiselon malli olisi pitänyt luoda, sopia, neuvotella oikeasti ja täsmällisesti jo prosessin alussa, ennen uusien valtioiden muodostusta. Into, kiire, ideologinen kiihko ja lopulta väkivalta pääsi valloilleen molemmin puolin. 1950-luvun jälkeisen ajan tapahtumien arvioinnin jätän asiantuntijoille. Kiitän arvostaen kaikkia Vartijassa kirjoittaneita. Politiikan ja valtioiden johdolle rukoilen viisautta, nöyryyttä ja sovittelun taitoa.
