Kirjamessuilla haluaisi kuunnella lähes jokaisen esiintymisen, mutta se ei onnistu. On tehtävä rankkaa karsintaa!
Helsingin kirjamessujen ensimmäisenä päivänä päätin keskittyä kahteen paneelikeskusteluun. Ensimmäinen koski suomalaisen kauhukirjallisuuden nykymaisemaa ja toinen tietokirjailijan sananvapautta.
Olen kauhukirjallisuuden ystävä, ja nykyään suomalaista kauhukirjallisuutta on monen kustantajan valikoimissa. Paneelissa puhunut vaasalainen kirjailija Marko Hautala totesi, että kustantajien innostuminen suomenkielisistä yliluonnollisista kauhuromaaneista on melko uusi ilmiö. Itse hän koki genren saaneen kustannustalojen hyväksynnän vasta 2010-luvulla. Sitä ennen kirjailijoiden piti yritttää myydä lajin romaaneja kuvailemalla niitä muilla sanoilla kuin kauhu tai yliluonnollinen. Hautalan tunnettuja romaaneja ovat Kuokkamummo (2014), Leväluhta (2018) ja Pimeän arkkitehti (2020). Hautala on Tammen kirjailijoita. Tunnen erityistä sympatiaa Hautalaa kohtaan, koska hän kirjoittaa entisestä kotikaupungistani Vaasasta ja sen ympäristöstä.
Paneelissa oli toki muitakin! Kokkolasta kotoisin oleva Mia Myllymäki on julkaissut tamperelaisen Osuuskumman kirjailijana viimeksi teoksen Kirosielu, Rajanhaltia (2020), savolainen Anne Leinonen saman kustantajan riveissä teoksen Katve (2020) ja keskisuomalainen Karoliina Heinola Aarni-kustantamolla novellikokoelman Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita. Kun kaikki panelistit olivat kotoisin pääkaupunkiseudun ulkopuolelta, ja kirjojen tapahtumatkin sijoittuvat seuduille, jotka he tuntevat, yksi panelisteista sai aiheen sanoa, että näin voi helposti syntyä vaikutelma, että kehä kolmosen sisäpuolella vallitsevat valistuksen arvot ja sivistyksen valo, kun taas kehän pohjoispuolella on goottilainen pimeys!
Onko siis kyse niin kutsutusta junttikauhusta, jossa tyypillisesti urbaani ihminen joutuu eristyksiin jonnekin korpeen, ja maalaisistahan ei koskaan tiedä, mihin ne ryhtyvät… Hautala totesi, että teknologian kehityksestä on kyllä ollut haittaa genrelle, kun nykyään voi mistä vain soittaa kännykällä apua.
***
Tietokirjailijan sananvapaudesta keskustelivat Kai Ekholm, Johanna Vehkoo ja Oula Silvennoinen. Puheenjohtajana toimi Tietokirjailijoiden varapj. Anne Mäntynen. Kaikki puhujat totesivat, että vähänkin aroista aiheista kirjoittavia tai kirjoittaneita tietokirjailijoita häiritään monin tavoin. Kaikille tuttu termi nykyään on maalittaminen, jota erilaiset oikeistoradikaalit häiriköt harjoittavat.
Suoraa sensuuria ei sentään ole, mutta kuten Ekholm totesi, on olemassa ”kaupallista sensuuria”, jonka ansiosta monet kustantamisen arvoiset kirjat eivät koskaan näe päivänvaloa. Kustantajille on tärkeää saada kirjoja myydyksi, ja tässä asiassa ne kuuntelevat tarkasti myyjätahojen näkemyksiä siitä, mikä menee kaupaksi. On harvinaista löytää kustantaja, joka ei vaadi kirjoittajalta omaa rahallista panosta kirjan julkaisemiseksi.
Kovat kokemukset ja pelko suorasanaisuuden seurauksista voivat pakottaa kirjoittajia itsesensuuriin. Johanna Vehkoo on juuri julkaissut teoksen Oikeusjuttu (Kosmos 2021), joka käsittelee hänen saamaansa syytettä oululaisen Junes Lokan kutsumisesta natsipelleksi. Vehkoo kertoo, että kustantajan kanssa he päättivät tehdä itsesensuurin näkyväksi siten, että teoksen marginaaleissa on kustannustoimittajan kysymyksiä esimerkiksi siitä, miksi Vehkoo ei esimerkiksi mainitse jotakuta henkilöä teoksessa nimeltä.
Tietokirjailijoiden vapaus kirjoittaa haluamistaan aiheista on tärkeää. Näin voidaan tuoda esiin kysymyksiä, jotka jäävät helposti sivuun päivänpoliittisesta keskustelusta. Parhaimmillaan tietokirjat herättävät yhteiskunnallista keskustelua.
Sananvapauden rajoitusyrityksiä kuvasi konkreettisesti se, että eturivissä istunut oikeistoradikaali tubettelija Panu Huuhtanen filmasi näkyvästi keskustelua omia tarkoituksiaan varten. Hän ei lopettanut järjestysmiehen kehotuksesta huolimatta. Ilmeisesti keinot estää tällaista häiriköintiä ovat vähissä. Välillä hän tuntui saavan käytöksellään jopa enemmän huomiota kuin paneeli. Hän tuskin pani sitä pahakseen.
