Usko, toivo ja raskaus -kirjan kansi. Kuva: Atena.
Olen kirjoittanut ystäväni Aila Ruohon kanssa kirjan Usko, toivo ja raskaus – vanhoillislestadiolaista perhe-elämää, ja saanut sillä osaltani suuren kohun aikaiseksi. Asiasta puhutaan ja puhistaan kuulemani mukaan ”ihan joka paikassa”. Monen vanhoillislestadiolaisen mielestä en olisi saanut kirjoittaa aiheesta kirjaa.
Kun kerroin Ailalle reilu vuosi sitten erinäisiä tositarinoita vanhoillislestadiolaisen liikkeen joidenkin ihmisten ja perheiden osalta, Aila ehdotti kirjan kirjoittamista. Hänen mielestänsä kertomani asiat olivat sellaisia, että aiheesta on kertakaikkisen hyvä keskustella.
Suostuin hommaan mielessäni hieman epäröiden, että riittäisikö projektiin voimavarat perheen keskellä ja että kiinnostaisiko asia edes ketään. Mietin, että omakustanteena sitten jos ei muuten, onhan noita asioita hyvä laittaa vähän muistiin ja jäsennellä, jos nyt ei muun takia, niin ainakin itselle selvennykseksi.
Keväällä kun saimme projektimme päätökseen, ajattelin tyytyväisenä, että se on nyt sitten siinä. Ja kaikkea kanssa, siitähän kaikki vasta alkoi; kirjahärdelli! Ihan uskomaton! Haastattelua haastattelun perään, menemistä, tulemista, kirjoittelua ja selittelyä. Hyvä, että ehtii töissä käymään ja kotihommia tekemään ollenkaan. Ikinä en olisi osannut mitään tällaista kuvitella. Jos kirja olisi hieman toisentyyppinen, kaunokirjallinen tai jotain, varmaan olisin riemuissani kirjan saamasta suosiosta. Mutta kun kirjaa ei tavallaan edes olisi ilman vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykiellosta johtuvaa kärsimystä, oloni kirjan aiheuttaman kohun suhteen on ristiriitainen.
Kirja osui ”ilosanomallaan” suoraan vanhoillislestadiolaisuuden ytimeen, muuta ei voi päätellä asian aiheuttamasta reaktiosta liikkeen sisällä. Vähän kuin olisi ydinpommin laukaissut, sellaiset ovat tuntemukset. Mielestäni ihan käsittämätöntä. Omista ja muiden kipeistä kokemuksista puhuminen tuntuu olevan kovasti vaarallista puuhaa, ei asiaa voi ymmärtää millään ilveellä. Jopa erään vainajan siunaustilaisuudessa vanhoillislestadiolainen pappi on tuominnut kirjan selvin sanoin. Siitä, miten asia liittyy vainajaan, minulla ei ole aavistustakaan.
Jotkut ihmiset ovat ottaneet kirjan vastaan suurella kiitollisuudella; liikkeen ehkäisykielto-opista ja tiukasta seksuaaliopetuksesta kärsivien ääni tulee siinä kuuluville ja ulkopuolisille tarjoutuu mahdollisuus saada tietoa asiasta, joka on monia paljonkin kiinnostanut ja ollut useimmille täysin salaisuuden peitossa.
Osan mielestä olen kuulemma katkera ja poden kateutta onnellisia suurperheitä kohtaan, haen kunniaa kirjallani, olen kirjoittanut kirjan rahan takia, haluan katkeruudessani mustamaalata koko liikettä, olen sairas, narsistinen ja koukkunokkainen! ”Rakkaalla” kirjailijalla on monta nimeä.
