Venäjän ortodoksisen kirkon johtajan, Moskovan patriarkka Kirillin sotaisat ulostulot ovat viime kuukausina pöyristyttäneet monia. Hänen tulikivenkatkuiset saarnansa, joissa Venäjän hyökkäys Ukrainaan käännetään puolustautumiseksi läntistä mädännäisyyttä vastaan, ovat nostattaneet ajatuksia siitä, että patriarkka on vähintäänkin mieletön ja jopa harhaoppinen.
Kirkon yhtenäisyyttä puolustetaan veriuhreilla lännen moraaliselta rappiolta
Ensimmäisessä ”sotilaallisen erikoisoperaation” alkua seuranneessa saarnassaan patriarkka Kirill vetosi Venäjän ortodoksisen kirkon yhtenäisyyden säilyttämisen puolesta, ”siinä vaikeassa tilanteessa, jossa Ukraina ja Venäjä ovat ulkoisen vihollisen hyökkäyksen kohteina.”[1] Kirkkonsa yhtenäisyydestä lähes pakkomielteisesti huolehtiva patriarkka ärsytti vaikenemalla siitä, että todellisuudessa Venäjä oli aloittanut laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan muutamaa päivää aikaisemmin.
Moskovan patriarkka on kohauttanut myös viittauksillaan seksuaalivähemmistöihin ja juutalaisiin. Hän saarnasi, kuinka Donbassin aluetta oli jo kahdeksan vuoden ajan yritetty tuhota ”perustaltaan vihamielisillä, niin sanotuilla arvoilla.” Homoparaatien järjestämistä oli muka vaadittu ”pääsylipuksi onnelliseen maailmaan.”[2] Kun osa ukrainalaisista Venäjän ortodoksiseen kirkkoon kuuluvista piispoista lopetti patriarkan liturgisen muistelemisen, vertasi Kirill heitä Joosef Arimatialaiseen, joka oli salaa Jeesuksen opetuslapsi ”juutalaisten pelossa (Joh. 19:38).”[3]
Presidentti Vladimir Putinin julistaman osittaisen liikekannallepanon jälkeen patriarkka vertasi taistelussa kaatuvien sotilaiden uhrautumista Kristuksen kantamaan uhriin: ”[Taistelussa kaatuva sotilas] kantaa uhrin muiden puolesta. Ja siksi uskomme, että tämä uhri pesee pois kaikki synnit, joita ihminen on tehnyt.” [4] Kirill lähestyy ristiretkien teologiaa, joka lupasi kuoleville ja velvollisuutensa täyttäville tuonpuoleisessa pelastuksen ja marttyyrien kohtelun.[5]
Kirillin saarnojen kantavana teemana on julistus Venäjän ortodoksisen kirkon yhtenäisyyden puolesta, mistä välittyy myös voimakas pyrkimys hallita sen kanonista aluetta. Tämä koskee erityisesti Venäjää, Ukrainaa ja Valko-Venäjää, joita hän pitää Moskovan johtaman pyhän Venäjänmaan osina. Hän sivuuttaa kokonaan Venäjän hyökkäyksen aiheuttaman valtavan inhimillisen kärsimyksen ja aineellisen hävityksen, joka on kohdistunut myös Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksikirkon pyhäköihin ja luostareihin.
Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieetoksen perusta on Kirillin käsialaa
Patriarkka Kirillin näkemyksien taustaksi on hyödyllistä tutustua Moskovan patriarkaatin vuonna 2000 julkaisemaan asiakirjaan Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieettisen ajattelun perusteet (SEP)[6]. Kirkon työntekijöille sitovaksi ohjeeksi tarkoitetussa asiakirjassa määritellään muun muassa suhde valtioon ja sotaan. Kirill johti asiakirjan laatimista edellisessä tehtävässään kirkon ulkosuhdeosaston johtajana.
SEP-asiakirjalla on kiistattomia ansioita. Se on ensimmäinen ortodoksisen paikalliskirkon asiakirja, joka käsittelee kattavasti ja järjestelmällisesti sosiaalieettisiä näkemyksiä. Paradoksaalisesti tämä kertoo myös siitä, että sosiaalietiikka on yksi ortodoksisen teologian lapsipuolen asemaan jääneistä alueista. Toissa vuonna julkaistu Ekumeenisen patriarkaatin Maailman elämän edestä (MEE) tarjoaa mielenkiintoisia vertailukohtia kirkon suhdetta valtioon ja sotaan valottavissa näkökulmissa.
Venäjän ortodoksinen kirkko asemoi suhteensa valtioon perinteiseen tapaan viittaamalla Roomalaiskirjeen opetuksiin, siitä kuinka ”jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen”[7] SEP painottaa, että kirkon ja valtion suhde voi muotoutua ihanteelliseksi vain valtiossa, joka pitää ortodoksista uskoa suurimpana aarteenaan. Tällöin molempien välille syntyy sinfoninen vuorovaikutus.[8] Kenellekään ei liene yllätys, että Moskovan patriarkaatin asiakirja toteaa tämän toteutuneen parhaiten muinaisella Venäjällä, joskin Iivana IV Julman tunnustetaan tekevän poikkeuksen.
On kiinnostavaa, että Ekumeenisen patriarkaatin MEE päätyy aivan toisenlaiseen tulkintaan: Paavalin ohjeen mukaisesti varhaisten kristittyjen oli suostuttava pakanajumalia palvovan Rooman keisarikunnan viranomaisten alaisuuteen. Tästä ei siten voi johtaa kaikkina aikoina ja kaikissa yhteyksissä pätevää absoluuttista ohjetta. Valtion ja kirkon sinfonisen suhteen haikailun sijasta MEE toteaa, että vapautta, ihmisoikeuksia ja demokratiaa kunnioittavat yhteiskunnat takaavat kaikille ihmisille parhaat mahdollisuudet tavoitella hyvää. MEE varoittaa sellaisesta nostalgisesta ajattelusta, että jokin kauan sitten kadonnut kulta-aika voisi muodostaa ortodoksisen yhteisöllisyyden ideaalin.[9]
Kuten Cyril Hovorun muistuttaa, SEP mainitsee myös tilanteita, joissa kristitty voi kieltäytyä tottelemasta valtiovaltaa. Hänen viittaamassaan kohdassa todetaan: ”Mikäli esivalta pakottaa ortodoksisia uskovaisia eroamaan Kristuksesta ja hänen kirkostaan – ja lisäksi synnillisiin, sielua vahingoittaviin tekoihin – tulee kirkon kieltäytyä tottelemasta valtiota. Omatuntonsa käskyjä noudattava kristitty voi kieltäytyä tottelemasta esivaltaa, mikäli se pakottaa häntä raskaaseen syntiin.”[10]
Hovorunin mukaan kyseinen kohta herätti aikanaan suurta ärtymystä Kremlissä. Tänään se on ajankohtaisempi kuin koskaan, kun Venäjän valtio pakottaa osittaisen liikekannallepanon myötä kansalaisiaan hyökkäyssotaan ja mahdollisesti surmaamaan siviiliväestöä. SEP:n mukaisesti kristityillä olisi täysi oikeus kieltäytyä noudattamasta tällaisia käskyjä. ”Valitettavasti patriarkka, joka aikanaan kirjoitti sen, kehottaa venäläisiä tekemään raskaita syntejä.”[11]
Molempien patriarkaattien sosiaalietiikan esitykset pitävät sotaa langenneen maailman synnillisenä ilmiönä ja sanoutuvat irti oikeutetun sodan teorioista. SEP:n mukaan puolustuksellisen ja hyökkäyksellisen sodan välinen ero on niin ohut, että oikeutusta ei voi määrittää sen perusteella. Periaatteiden sijasta tulee tarkastella sodassa käytettäviä keinoja, sotavankien ja vastustajan siviilien kohtelua. MEE esittää, ettei ortodoksinen kirkko voi milloinkaan pitää sotaa pyhänä tai oikeutettuna. Asiakirjat ovat samoilla linjoilla myös todetessaan, että edellä esitetystä huolimatta kristityille on sallittua toimia asevoimien ja poliisin tehtävissä.[12]
Hienoista eroa Moskovan ja Ekumeenisen patriarkaattien linjauksissa on siinä, miten ne tuovat esiin kirkon pyhinä pitämien ihmisten näkökulmia sotaan. SEP viittaa Moskovan metropoliitan pyhän Filaretin (k. 1867) opetukseen isänmaan puolesta taistelemisen kunniallisuudesta ja hyödyllisyydestä pelastukselle. MEE tuo esiin täysin päinvastaisen esimerkin siitä, kuinka kiovalaiset pyhät Boris ja Gleb (k. 1015) antoivat mieluummin pois ruhtinaskuntansa ja henkensä välttääkseen keskinäisen valtataistelun.[13]
Vanhatestamentillinen veriuhriteologia pohjustaa valtiouskontoa
Kirillin saarnaama sodassa kaatumisen sekä yhteisöllinen että yksilöllinen pelastava vaikutus muistuttaa vanhatestamentillista veriuhrin teemaa, jota Elina Kahla käsitteli Venäjän patriotismia ja militarismia käsittelevässä artikkelikirjassa: Joidenkin venäläisten ortodoksiteologien mukaan vuonna 2000 Barentsinmereen hukkuneet Kursk-sukellusveneen 118 merisotilasta maksoivat hengellään siitä, että venäläiset olivat neuvostoaikaisen ateismin aikana hylänneet esi-isiensä kristillisen uskon. [14]
Ajatus veriuhrista johtaa siihen, että palvelustehtävissä menehtyvät kantavat veriuhrin, jonka seurauksena kansa saa lunastuksen synneistään mutta maallinen esivalta ei joudu koskaan vastuuseen virheistään ja rikoksistaan. Vanhatestamentillinen veriuhriajattelu hylkää lupauksen Jeesuksen täydellisestä uhrista ja lunastuksesta. Veriuhriajattelu avaa tietä myös moniuskontoisen Venäjän tilanteeseen sopivalle siviiliuskonnolle, jossa uskon ja uskollisuuden kohteeksi tulevat Jumalan sijasta kaikkia kansalaisia yhdistävät kansalliset ja valtiolliset pyhät asiat.[15]
Patriarkka Kirillin sotaisat puheet ovat ristiriidassa hänen tuottamiensa sosiaalieettisen ajattelun perusteiden kanssa. Hän on joko hylännyt ne tai uskoo lujasti presidentti Vladimir Putinin historiapoliittisen narratiivin tueksi kehittämänsä Pyhän Venäjänmaan olevan lännen hyökkäyksen kohteena. En jaksa uskoa siihen, ettei patriarkalla olisi rohkeutta tehdä toisin, onhan hänet jo neuvostoaikana monissa liemissä keitelty.
Vaikuttaa siltä, että Venäjän ortodoksinen kirkko on vaarassa kadottaa olemuksensa, jolloin jäljelle jää vain kirkon muoto ilman sisältöä. Se typistyy Ukrainan sodan seurauksena Venäjän federaation valtionkirkoksi, ja siitä tulee Jumalan ja omat periaatteensa hylännyt maallista hallitsijaansa ”oikein ylistävä” valtiouskontolaitos.
Viitteet
[1] Кирилл, Слово Святейшего Патриарха Кирилла в Неделю о Страшном Суде после Литургии в Храме Христа Спасителя, 27.2.2022 (Moscow 2022). http://www.patriarchia.ru/db/text/5904390.html.
[2] Кирилл, Патриаршая проповедь в Неделю сыропустную после Литургии в Храме Христа Спасителя, 6.3.2022 (Moscow: 2022). http://www.patriarchia.ru/db/text/5906442.html.
[3] Кирилл, Патриаршая проповедь в Неделю Торжества Православия после Литургии в Храме Христа Спасителя, 13.3.2022(Moscow: 2022). http://www.patriarchia.ru/db/text/5908325.html.
[4] Патриаршая проповедь в Неделю 15-ю по Пятидесятнице после Литургии в Александро-Невском скиту, http://www.patriarchia.ru/db/text/5962628.html
[5] Tyerman, Christopher. Fighting for Christendom : Holy War and the Crusades, Oxford University Press, 2004. ProQuest Ebook Central, https://ebookcentral-proquest-com.ezproxy.uef.fi:2443/lib/uef-ebooks/detail.action?docID=422770, 32.
[6] Основы социальной концепции Русской Православной Церкви (jatkossa SEP) http://www.patriarchia.ru/db/text/419128.html
[7] SEP III.1.
[8] SEP III.4.
[9] Maailman elämän edestä – Kohti ortodoksista sosiaalieetosta (käännös) § 9–10.
[10] SEP III.5; ks. myös IV.9.
[11] Cyril Hovorun explains the moral right to oppose mobilization to the Orthodox of Russia, https://risu.ua/en/cyril-hovorun-explains-to-the-orthodox-of-russia-their-moral-right-to-oppose-mobilization_n132624
[12] SEP VIII. 3–4; MEE § 45, 46.
[13] SEP II.2; MEE § 43.
[14] Kahla , E 2021 , Why did the seamen have to die? The Kursk tragedy and the evoking of Old Testament blood sacrifice, teoksessa K Pynnöniemi (toim.), Nexus of Patriotism and Militarism in Russia: A Quest for Internal Cohesion. 1 edn, Helsinki University Press, Helsinki, 285-343, https://doi.org/10.33134/HUP-9, 286–288, 298–300.
[15] Sama.
