Artikkeli on osa Vartijan tulevaa vihapuhe-teemanumeroa.
Kun COVID-19-pandemia pakotti maaliskuussa 2020 hallitukset lähes kaikkialla maailmassa määräämään liikkumisrajoituksia, ja ihmiset joutuivat jäämään neljän seinän sisälle, internetistä tuli aiempaakin välttämättömämpi kommunikaation kanava. Erilaisten pikaviestinten, sosiaalisen median alustojen sekä suoratoistopalvelujen käyttömäärät kasvoivat saman tien noin 50 prosentilla. Samalla kasvoivat erilaisten kiertävien sisältöjen määrät, mukaan lukien spekulaatiot ja arvelut pandemian syistä. Yhdistettyinä samaan aikaan levinneeseen QAnon-salaliittonarrativiin nämä spekulaatiot alkoivat nopeasti valtavirtaistua mm. Facebookissa, Twitterissä ja Youtubessa.
Tässä tekstissä tarkastelen salaliittokertomusten kiertoa nykyisessä digitaalisessa, hybridiksi kutsutussa mediaympäristössä, jossa monenlaiset sisällöt kiertävät alustalta toiselle ja mediamuodosta toiseen muuntuen ja mutatoituen. Keskityn siihen, miten tässä kierrossa salaliittokertomuksia käytetään viholliskuvien luomiseen ja vihapuheen välineenä.
Salaliittoteoria-käsitteen ongelmallisuudesta tietoisena käytän tässä käsitettä salaliittokertomus. Tarkoitan sillä historiallisen tapahtuman tai kehityskulun selitysehdotuksia, joissa on merkittävä rooli pienellä, salassa toimivalla ryhmällä. Nämä kertomukset selittävät tapahtuman synnyn tai jonkin kehityskulun salaseuran vallalla ja toimilla. Salaseuraa ei kertomuksessa välttämättä nähdä kaikkivoivaksi, mutta sitä pidetään silti voimana, joka panee tapahtumat alulle tai ohjaa niitä.Salaliittokertomukset kuvaavat usein hyvän ja pahan taistelua, ja maailmaa jakaantuneena vallakkaaseen eliittiin ja sen tavalla tai toisella hyväksikäyttämiin viattomiin uhreihin. Vihapuheella viittaan sellaiseen kielenkäyttöön, joka pyrkii mitätöimään johonkin ihmisryhmään kuuluvien ihmisoikeuksia ja demonisoimaan heitä.
Salaliittokertomuksia tiedetään olleen koko ihmiskunnan tunnetun historian ajan. Arkisessa käytössään salaliittokertomukset ovat viihdettä ja fanikulttuuriin viittaavaa yhteisöllistä toimintaa. Niitä voidaan pyrkiä ymmärtämään myös uskonnollisena ilmiöinä. Joskus salaliittokertomus osoittautuu todellisuudeksi, ja yleensä kertomuksissa on vähintään todellisuuden jyvänen. Paljastuessaan salaliitto voi myös johtaa yhteiskunnallisiin mullistuksiin tai rikollisten tuomitsemiseen. Suhtaudun tässä tekstissä salaliittokertomuksiin agnostisesti, sitoutumatta niissä esiintyviin väittämiin. Pyrin valottamaan moniulotteista ilmiötä yhdestä, rajatusta näkökulmasta: siitä, miten salaliittokertomukset voivat muuttua vihapuheeksi internetissä kiertäessään.
Salaliittokertomuksia on käytetty ja edelleen käytetään poliittisten vastustajien leimaamiseen, sotien perustelemiseen ja kansanmurhien oikeuttamiseen. Pelkkä spekulointi ja tarinointi erilaisten tapahtumakulkujen syy- ja seuraussuhteilla ei kuitenkaan sinänsä johda kansanmurhiin. Saadessaan vihapuheen piirteitä salaliittokertomukset kuitenkin muuttuvat aseiksi. Kun salaliittokertomuksia aletaan tietoisesti levittää joidenkin ihmisten tai ihmisryhmän mustamaalaamiseksi, niistä tehdään konfliktin lietsomisen välineitä, joiden avulla voidaan perustella näiden ihmisryhmien eriarvoista kohtelua ja jopa väkivaltaa heitä kohtaan.
Salaliittokertomusten tutkijat ovat olleet erimielisiä siitä, mikä on internetin rooli kertomusten leviämisessä. Ne, jotka väittävät internetin roolia liioiteltavan, perustavat usein väittämänsä siihen, että salaliittokertomukset ovat ikiaikainen ilmiö ja levinneet aina kulloinkin käytettävissä olevien viestintävälineiden ja mediateknologioiden välityksellä. Tästä ei voi olla eri mieltä, sillä tunnetusti esimerkiksi Saksassa natsipuolue levitti propagandaansa radion välityksellä ja varmisti, että kaikilla kansalaisilla oli käytettävissään radiovastaanotin. Tämän propagandan ytimessä olivat antisemitistiset salaliittokertomukset, jotka eri tavoin mutatoituneina kiertävät edelleen.
Erilaisten sosiaalisen median palvelujen kehittäjät puolestaan ovat viime vuosina tunnustaneet pettymyksensä ja kauhistumisensa siitä, miten demokratiaa, sanavapautta ja tasa-arvoa edistäväksi kuviteltu teknologia onkin osoittautunut myös vihapuheen kehräämöksi, populismitehtaaksi ja erilaisten salaliittokertomusten leviämistä edistäväksi dynamoksi. Eri puolilla maailmaa on perustettu tutkimuskeskuksia ja -aloitteita pohtimaan sitä, kuinka digitaalisia viestintäteknologioita voisi kehittää niin, että potentiaaliset oheisvahingot voitaisiin torjua ennalta. Tätä yritystä on kenties syystäkin arvosteltu teknologisesta determinismistä. Teknologia itsessään ei voi olla ratkaisu, sillä kaikkea teknologiaa voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan, sekä tasa-arvon lisäämiseen että harvojen ja valittujen vallan ja varallisuuden kasvattamiseen. Sillä on merkitystä, kuinka teknologian käyttöä säännellään ja millaiset eettiset koodistot vakiintuvat kannattelemaan käyttöä.
Vaikka salaliittokertomuksia ja niiden propagandistista käyttöä onkin aina ollut, tuottavat kulloinenkin historiallinen tilanne ja sen materiaaliset, teknologiset edellytykset omanlaisensa olosuhteet, joissa vihapuheen leviäminen ja levittäminen tapahtuu. Voidaan kiistatta todeta, että ne ominaisuudet mediaympäristössämme, joiden ansiosta internet laajentaa poliittisia osallistumismahdollisuuksia ja tarjoaa yhä laajeneville joukoille kohtuuhintaisia ja melko matalalla kynnyksellä käytettäviä viestintäkanavia, ovat ne samat ominaisuudet joiden vuoksi vihapuhetta on helppo levittää tarkoituksellisesti ja joiden vuoksi se leviää myös tarkoittamatta. Yhdessä kollegani Niina Uusitalon kanssa olemme pyrkineet ymmärtämään näitä ominaisuuksia huomiokone-käsitteen avulla.
Nykyinen hybridi mediaympäristömme on mutkikas kokonaisuus, joka koostuu monenlaisista alustoista, kanavista, toimijoista, sisällön tekijöistä ja kierrättäjistä. Verkossa kiertävästä aineistosta ei ole aina mahdollista päätellä, missä tarkoituksessa se on tuotettu; usein ei ole edes selvää, kuka sen on tuottanut. Huomiokone kokonaisuudessaan ei oikeastaan välitä tästä. Vaikka sen eri osien, kuten journalismin, algoritmeihin perustuvien sosiaalisen median alustojen tai anonyymien kuvalautojen toimintalogiikat ja -kulttuurit sekä eettiset lähtökohdat ovat keskenään erilaisia, yhdistää niitä kaikkia riippuvuus käyttäjien huomiosta. Näin ollen huomiokoneen kaikki osaset pyrkivät enemmän tai vähemmän aggressiivisesti varmistamaan sen, että ne pystyvät kiinnittämään itseensä mahdollisimman suuren joukon tarjolla olevista silmäpareista ja klikkaavista sormista. Silloin ei ole niinkään väliä sillä, millaista huomiota herättävä sisältö on esimerkiksi yhteiskunnallisen vakauden kannalta.
Huomiokone käyttää käyttäjien huomion saavuttamiseen keinovalikoimaa, jota millään aiemmalla teknologiallamme ei ollut. Nämä keinot ovat omiaan valtavirtaistamaan vihapuhetta ja nopeuttamaan salaliittokertomusten kiertoa. Tavalliset työkalut, kuten vasara tai naulat eivät pysty liikkumaan tai tekemään mitään muutakaan ilman jatkuvaa ihmisen myötävaikutusta.
Digitaalinen mediaympäristömme sen sijaan on käänteistyökalu: olemme ohjelmoineet sen käyttämään meitä samalla, kun me käytämme sitä. Huomiokone kerää käyttäytymisestämme informaatiota, dataa ja tuon datan perusteella päättelee, millaisesta sisällöstä tai vaikkapa keistä verkostomme jäsenistä olemme erityisen kiinnostuneita. Tämän päättelyn huomiokone tekee ”reaktioidemme” perusteella. Digitaalisessa ympäristössä reaktioita ovat esimerkiksi jakaminen, kommentointi, emojit ja tykkääminen mutta myös pelkästään linkin klikkaaminen. Kaikki reaktiot tuottavat dataa, jonka huomiokone tulkitsee kiinnostuksen osoitukseksi ja merkiksi siitä, että kyseisen kaltainen sisältö on sitä, mitä käyttäjä haluaa. Mediakäyttäjät inhimillisine reaktioineen ovatkin se tehdas, joka tuottaa media-alustoille ja -taloille niiden liikevoiton ja datan tekoälyn edelleen kehittämiseen.
Koska reaktiot ovat rahaa ja dataa, on sosiaalisen median algoritmit (eli toimintalogiikan määrittelevät kaavat ja säännöt) viritetty provosoimaan käyttäjistä reaktioita. Kootessaan yhteen tiedon satojen miljoonien käyttäjien reaktioista, sosiaalisen median alustat muodostavat käsityksen siitä, mikä yleensä ottaen irrottaa ihmisistä reaktion. Sitten ne priorisoivat aineistoja, jotka tuottavat eniten dataa.
On osoittautunut, että eniten reaktioita tuottaa voimakkaita tunteita herättävä aineisto. Vihaa, pelkoa, surua ja pöyristymistä herättävät sisällöt näyttävät olevan tässä tehokkaimmasta päästä. Ja nyt pääsemme viimein siihen, miksi salaliittokertomukset ja vihapuhe kiertävät niin liukkaasti: ne herättävät tunteita. Ne kutkuttavat, innostavat ja huvittavat, ne antavat yksinkertaisia selityksiä epävarmoina aikoina ja näyttävät tarjoavan varmuutta mutkikkaaseen maailmaan. Ne kanavoivat pelkoa ja vihaa syntipukkeihin ja ”pahoihin”, jotka pyrkivät vahingoittamaan ”meitä hyviä”. Ja parasta kyllä, ne eivät jätä ketään kylmäksi, sillä salaliittokertomukset tuottavat pöyristymistä sellaisissa käyttäjissä, jotka pitävät sekä näitä kertomuksia älyttöminä että levittäjiä ”hulluina”.
Kun sekä innostuneet että pöyristyneet kommentoivat, jakavat, miksaavat, tykkäävät ja klikkaavat salaliittokertomusten vihapuhetta, tulkitsevat algoritmit sen mitä parhaaksi sisällöksi ja nostavat sitä yhä laajempien käyttäjäryhmien eteen. Ja yhtäkkiä ilmiö näyttääkin niin suurelta, että siihen tarttuu myös journalistinen media, joka nostaa sen ruutuun, lööppiin tai otsikkoon, mikä viimeistään varmistaa ilmiön valtavirtaistumisen. Viimeistään tässä vaiheessa ilmiöön tarttuvat sen hyödylliseksi havainneet poliittiset toimijat. Näin tapahtui Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin presidenttikauden välivaaleissa 2018, kun QAnoniksi kutsuttu salaliittokertomus muuttui vähitellen osaksi Trumpin vaalikampanjaa. Vuonna 2019 FBI ilmoitti QAnoniin liittyvän ekstremistisen liikehdinnän aiheuttaneen kohonneen kotimaisen terrorismin uhan Yhdysvalloissa.
QAnon on erinomainen esimerkki siitä, kuinka salaliittokertomus nykyisessä mediaympäristössä voidaan valjastaa poliittisen propagandan ja vihapuheen välineeksi. Saatananpalvojapedofiilisalaliittoa vastustanut ja Trumpia hallinnon mädännäisyyden paljastavana messiaana pitänyt nimimerkki Q ilmaantui anonyymiteettiin perustuvalle 4chan-kuvalaudalle lokakuussa 2017. Q väitti olevansa Q-turvaluokitettu hallinnon sisäpiiriläinen, joka ”leivänmuruiksi” kutsutuissa viesteissään ennusti ”suurta myrskyä”, kehotti seuraajiaan ”tutkimaan itse” ja innosti heitä iskulauseella WWG1WGA (”Where we go one we go all”).
Lukuisista teorioista huolimatta on edelleen vahvistamatta, miten ja kenen toimesta Q syntyi. 4chanin ironisessa, satiirisessa ja provokatiiviseen trollaukseen perustuvassa kulttuurissa niin kutsutuiksi sisäpiiriläisiksi tekeytyminen on yksi toiminnan lajityyppi. Samaan aikaan Q:n kanssa laudalla esiintyi mm. FBIAnon ja WhiteHouseAnon. Q:n menestyksen avain oli pari tubettajaa, jotka tietoisesti veivät sitä Youtubeen. Siellä algoritmit nopeasti nostivat reaktioita kirvoittavaksi osoittautunutta sisältöä yhä uusille käyttäjille. Pandemian alkuun mennessä QAnonista oli muodostunut jo poliittinen ja mediailmiö, ja sulkujen alettua sitä alettiin levittää aggressiivisesti Facebookissa ja Twitterissä. Viimeistään tässä vaiheessa se nousi uutisaiheeksi jo Yhdysvaltain ulkopuolellakin. Esimerkiksi Suomessa annoin yhdessä tutkimusryhmäni kollegoiden kanssa vuoden 2020 aikana satakunta haastattelua tiedotusvälineille salaliittokertomuksiin liittyvistä ilmiöistä. Tämä mediahuomio ei ollut missään suhteessa kyseisen ilmiön kokoon Suomessa, mutta lisäsi kyllä varmasti kiinnostusta siihen.
Nykyisessä mediaympäristössä jokainen konfliktiherkkä aihepiiri tai tapahtuma vetää puoleensa myös manipulaatioyrityksiä. Vuonna 2016 todettiin, että Pietarissa toiminut venäläinen Internet Research Agency, joka tunnetaan myös trollitehtaana, manipuloi Twitterissä Black lives matter -keskustelua provosoimalla molempia osapuolia, näin kasvattaen konfliktia ja ruokkien polarisaatiota. Samalla tavalla sekä USA:n 2020 vaalien alla että loppiaisena 2021 tapahtuneen Yhdysvaltain parlamenttirakennuksen valtauksen yhteydessä on todettu esiintyneen erilaisen disinformaation vahvistamista ja muun muassa qanonlaisen aineiston levittämistä. Asialla ovat olleet ilmeisesti sekä venäläiset että kiinalaiset tahot mutta myös Trumpin vaalikampanja ja aktiiviset kannattajat. Loppiaisena Suomessakin media välitti kaikkiin ruutuihin niitä konkreettisia seurauksia, mihin tarkoituksellisesti salaliittokertomusten avulla lietsottu konflikti voi johtaa. Huomiokone kiinnitti linssinsä sarvipäiseen ”QAnon-shamaaniin” ja muihin meemiainesta tuottaneisiin naamiaisasuisiin valtaajiin, mutta Capitolin väkivaltaisessa valtauksessa kuoli viisi ihmistä ja luottamus demokratian tulevaisuuteen sai vakavan iskun.
Kun esitelmöin tai annan haastatteluja salaliittokertomuksista ja niiden suhteesta vihapuheeseen saan toisinaan palautetta, että pyrin mielenhallintaan tai määrittelemään sitä, millä tavoin ihmiset saavat tutkia tapahtumien mahdollisia syitä. Silloin kun saan tilaisuuden, vastaan, että salaliittokertomukset ovat yksi tapa jäsentää maailmaa, enkä näe tarpeelliseksi – saati mahdolliseksi – spekuloinnin kieltämistä tai maailmankuvan muodostamista erilaisista ja monimuotoisista internet-lähteistä käsin.
Samalla korostan sitä, että salaliittokertomuksia voidaan käyttää ja on viime aikoina jälleen käytetty eri puolilla maailmaa ja enenevässä määrin erilaisten vastakkainasettelujen lietsomiseen, poliittisen vallan saavuttamiseen ja propagandistiseen manipulaatioon. Tässä salaliittokertomukset asettuvat samalle viivalle erilaisten maailmankatsomusten ja uskontojen kanssa: ne kaikki voidaan valjastaa konfliktien lietsomiseen ja eskaloimiseen, ja niitä kaikkia voidaan käyttää vihapuheen ja väkivallan perustelemiseen. Nykyisen mediateknologian aikakaudella on aikaisempaa vaikeampi nähdä, kuka tätä tekee ja missä tarkoituksessa. Kun viestintämahdollisuudet ovat demokratisoituneet, se tarkoittaa samalla jokaisen mediakäyttäjän kasvanutta vastuuta siitä, millaiset mielipiteet, käsitykset ja vuorovaikutuksen tavat pääsevät mediaympäristössä leviämään.
Olemme kaikki provokaatiolla käyvän huomiokoneen osasia, joiden täytyisi jaksaa olla ruokkimatta trollia ja olla provosoitumatta kun provosoidaan. Tämä on yksilölle raskas tehtävä, emmekä ole onnistuneet tässä kovin hyvin. Vastaukset löytyisivät lainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten kehittämisestä, mutta mahdollisiin ratkaisuihin on vielä pitkä matka.
