Stoalaisen Khrysippoksen ( n. 280–205 eaa.) kerrotaan erään tarinan mukaan kuolleen nauruun nähtyään humaltuneen aasin. Kuinka todenperäinen tarina sitten lieneekään, hänen suorasukaiset ja ”usein sanoinkuvaamattoman hävyttömät” kirjoituksensa, joissa letkautellaan eläimistä yhtä ja toista hupaisaa, osoittaisivat kuitenkin omalla tavallaan kuolintavan `loogisuuden´. Khrysippoksen huomiot – joita tuskin lienee esitetty aivan vakavissaan – eläimistä tarjosivat oivallisen sytykkeen myöhemmille platonistisille kriitikoille heidän vastustaessaan eräissä kirjoituksissaan lihansyöntiä ja eläinuhreja ja puhuessaan eläinten oikeuksista.
1. Järjettömät eläimet
Varhaisstoalaisten mielestä oli selvää, etteivät eläimet olleet järjellisiä ja kieltä käyttäviä olentoja. Se ei kuitenkaan ollut vain heidän käsityksensä, vaan se istui samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin orjuuden kyseenalaistamattomuus niin tavallisten ihmisten kuin filosofikoulujenkin käsityksissä. Ehkä stoalaisten yleensäkin provosoivat kannanotot mutta etenkin Khrysippoksen kirjoitukset saivat huomion kuitenkin kiinnittymään juuri heihin.
Erityisesti keski- ja uusplatonistit Plutarkhos ( n. 45125 jaa.) ja hänen vanavedessään ja häntä lainaten Porfyrios ( n. 232–305 jaa.) tarttuivat Khrysippoksen eläintulkintoihin. Plutarkhos hyökkää erityisesti Lihansyönnistä-teoksessaan stoalaisten kimppuun mutta ei mainitse ketään nimeltä. Tämä voi selittyä sillä, ettei teos ole säilynyt kokonaan. Kirjoissaan Eläinten älykkyydestä ja Stoalaisten ristiriitaisuuksista Plutarkhos kertoo stoalaisten perustelun eläinten järjettömyydelle olevan, että kokonaisuuden – ja hyveen – kannalta kaikella on oltava vastakohtansa, siispä ihmisen järjellisyyden vastapainoksi eläinten osana oli järjettömyys. Ajatus on lähtöisin Khrysippoksen Luonnosta-teoksesta, vaikka sitä ei Eläinten älykkyyden tekstikohdassa mainitakaan. Näin on myös Porfyrioksen Sielullisten vahingoittamista vastaan -teoksessa, joka sisältää pitkiä parafraaseja Plutarkhoksen teoksesta. Puhuessaan eläinten ”keskinäisestä kumppanuudesta” Plutarkhos sitten jo mainitsee Khrysippoksen:
”Tutkikaamme sen vuoksi sellaisia, joiden välillä vallitsee erikoislaatuinen kumppanuus, `symbioosi´. Yksi niistä on simpukanvartija, josta on paljon tarinaa Khrysippoksen kaikentyyppisisssä kirjoissa, niin moraalifilosofiaa kuin luonnontiedettäkin käsittelevissä. Toisaalta Khrysippos ei kertonut tuon otuksen tehtävästä vartijana, ilmeisesti tarkoituksella. Simpukanvartijan sanotaan olevan ravunkaltainen eläin, joka elää kaksikuorisen simpukan kanssa ja oleskelee sen kuoren uloskäytävän luona. Simpukanvartija mahdollistaa sen, että simpukka voi olla auki ja ammollaan, niin että sen saalistamat pikkukalat joutuvat simpukan sisään. Sitten simpukanvartija nipistää simpukan lihaa ja pujahtaa sisäpuolelle, jolloin kuori sulkeutuu ja yhdessä ne syövät sisään vangitun saaliin.”
(Suom. Tua Korhonen)
Olisi mielenkiintoista tietää, eikö Khrysippos todella tuntenut tuota symbioosia, ja millä tavoin ilmiö siinä tapauksessa liittyy ”moraalifilosofiaan”? Plutarkhoshan epäilee, että hän tarkoituksella jätti asian todellisen laidan kertomatta. Tuosta samasta ilmiöstä on kirjoittanut myös Cicero (106–43 eaa.) De finibus bonorum et malorum -teoksessaan. Ehkä stoalaista näkökulmaa edustavan Marcus Caton (95–46 eaa.) ajatukset ovat juuri jostakin noista Khrysippoksen teoksista:
”…Samoin eräät hyvin suuret villieläimet ovat syntyneet vain itselleen, mutta lusikkasimpukka, jota kutsutaan nimellä pina ja joka elää avarassa kuoressa, ja rapu, joka vartioi tätä simpukkaa uimalla ulos ja palaamalla takaisin sisään sulkeutuvaan kuoreen niin että sen nähdään kehottavan simpukkaa olemaan varuillaan ja jota siitä syystä kutsutaan nimellä pinoteres, elävät toisillensa. Samoin tekevät eräitä asioita myös toisten hyväksi muurahaiset, mehiläiset ja haikarat. Ihmisen välillä tämä yhteys on paljon tiiviimpi. Niinpä meille on luontaista kokoontua, yhdistyä ja muodostaa yhteiskuntia.”
( Suom. Mika Perälä)
Cicerolla symbioosin tarkoitus jää hieman hämärämmäksi, kun taas Plutarkhokselle on luonnollisesti ollut eduksi korostaa tapahtuman eri vaiheita ja ikään kuin sen monimutkaisuutta. Ciceron teoksen kohdassa keskitytään kuvaamaan varhaisstoalaisten kehittelemän oikeiõsis-prosessin laajentumista. Khrysippoksen Päämääristä-teoksen mukaan ”eläimen ensimmäinen pyrkimys tähtää itsesuojeluun, sillä luonto tekee eläimen alusta alkaen eläimelle itselleen kuuluvaksi”, kuten Diogenes Laertios ( 2. vuosisata jaa.) filosofielämäkerroissaan kirjoittaa. Tästä elämänpiiri sitten laajenee käsittäen lopulta koko ihmiskunnan. Plutarkhos sanoo Vastaväitteissään stoalaisille ”pitkästyvänsä” näihin Khrysippoksen ”kaikentyyppisisssä” kirjoissaan toistelemiin ajatuksiin, mainiten Oikeudenmukaisuudesta-teoksen, jossa sanotaan: ”myös eläimet sopivat omiin jälkeläisiinsä näiden tarpeiden mukaisesti, lukuun ottamatta kaloja, sillä niiden mäti tulee ravituksi itsestään” ( Suom. Mika Perälä).
Vaikka oikeiõsis-prosessissa puhutaankin ”eläimistä”, ne ja ihminen kuitenkin eroavat järjellisyyden puolesta toisistaan. Oikeastaan Plutarkhos ja Porfyrios hyväksyvät stoalaisten oikeiõsis-prosessin eläimen itsehavaintoon ja ”keskinäiseen kumppanuuteen” asti, mutta ei siitä eteenpäin, jolloin eläin ikään kuin tipahtaa pois ihmisen elämänpiiristä. Ensimmäisellä vuosisadalla jälkeen ajanlaskun elänyt Hierokles kuvasi oikeiõsis-prosessia ulospäin lisääntyvinä kehinä, joihin tulee aina uusia ihmisryhmiä mutta järjettömät eläimet eivät niihin kuulu.
Kun koira – Khrysippoksen vakioesimerkki – saaliin kadotettuaan ei nuuhkaise enää kolmatta risteystä, se ei hänen mukaansa tarvitse siihen järkeilyä. Plutarkhos ei eläinkirjoituksissaan tartu tähän esimerkkiin, mutta Porfyrios tekee sen Sielullisten vahingoittamista vastaan -teoksessaan:
”Ne, jotka kieltävät muilta eläimiltä järjen ja kielen, itsekin sanovat koirien osaavan dialektiikkaa ja turvautuvan monimutkaiseen päättelyyn, kun koira jäljestäessään saapuu kolmen tien risteykseen. ”Saalis on mennyt tästä, tuosta tai tuolta. Se ei ole mennyt tästä eikä tuosta – siispä se on mennyt tuolta, joten enää tarvitsee ajaa sitä tuohon suuntaan.´´ Tähän ollaan kuitenkin heti valmiita sanomaan, että koira tekee sen luonnostaan, koska kukaan ei ole sitä opettanut, siinä missä meidän järki- ja kielikykymme ei ole luonnon peruja, vaikka joitain sanoja keksimmekin itse, koska meillä on siihen luonnollinen taipumus. Mutta jos on uskominen Aristotelesta, eläinten on nähty opettavan jälkeläisiään paitsi toimimaan muissa asioissa myös ääntelemään tietyin tavoin, kuten satakielen opettaessa poikastaan laulamaan.”
(Suom. Liisa Kaski)
Tämän jälkeen Porfyrios luettelee vielä monia ihmisen ja eläimen välisiä opetussuhteita, jotka todistavat että ”eläimellä on ymmärrys”. ”Järkevä ihminen myöntää tämän, kun taas tietämätön, joka ei ole yhtään tutkinut asiaa, antautuu oman eläimiä koskevan ahneutensa vietäväksi.” Tarkoittaako Porfyrios Khrysipposta? Kovin suoraviivainen puhe ”ahneudesta” näyttää sisältävän vihjauksen lihansyöntiin. Porfyrioksen argumentin voi kumota hänen omilla sanoillaan, monista päättelyketjuista riittää lyhykäinen: ”… eihän kaikkia pidä tappaa, vaikka joku pitäisikin, aivan kuten ei sanattomien ja järjettömien olentojen tappamisesta seuraa, että myös ihmisiä tapettaisiin”. Toisin sanoen, vaikka stoalaiset pitivät eläimiä järjettöminä olentoina, ei siitä seuraa, että he olisivat lihansyöjiä. Itseasiassa käännyttäessään repsahtanutta ystäväänsä takaisin kasvissyöntiin Porfyrios jo teoksensa alussa tähdentää, ettei suosittele sitä kelle tahansa:
”…sitä ei ole suunnattu käsityöläisammattien harjoittajille, ei ruumiillisen urheilun harrastajille, ei sotilaille, merimiehille, reetoreille eikä käytännön virkauraan tarttuneille, vaan ihmiselle, joka pohtii kuka hän on, mistä on tullut ja mitä kohti kannattaisi pyrkiä, ja on ottanut tehtäväkseen niin ravinnon suhteen kuin muissakin asioissa toimia oikein ja poiketa siten muunlaisista elämäntavoista.”
Loppujen lopuksi lihansyönnistä pidättäytyminen sopii vain ”filosofeille”, jotka pyrkivät ”jumalan kaltaisuuteen” ja ”joiden mielestä onnellisuus riippuu jumalasta ja tämän jäljittelystä”. Näin ollen stoalaisten vaaralliset eläintulkinnat eivät ehkä olleetkaan niin vaarallisia. Plutarkhos kuitenkin rinnastaa heidät Lihansyönnistä-teoksessaan barbaarikansoihin.Syytökset varmaankin johtuivat ennen kaikkea Khrysippoksen Oikeudenmukaisuudesta-teoksessaan esittämästä ajatuksesta, ettei ollut väliä söikö kuolleen ihmisen vai tappamansa eläimen lihaa. Tähän juuri Plutarkhos tarttuu:
”Harkitse, kummat sivistävät meitä enemmän: nekö filosofit, jotka kehottavat meitä syömään kuolleita lapsiamme, ystäviämme, isiämme ja vaimojamme, vai Pythagoras ja Empedokles, jotka opettavat meitä olemaan oikeudenmukaisia myös muita lajeja kohtaan.”
(Suom. Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg)
Aivan kaikkiin eläimiä koskeviin kirjoituksiinsa Plutarkhos ei sentään sisällytä hyökkäyksiään stoalaisia vastaan. Egyptiläisten eläinten palvontaa jumalina käsittelevässä kirjoituksessaan Isiksestä ja Osiriksesta , joka siis tarkastelee enemmän uskontoa, hän miltei käyttää stoalaisten oikeiõsis-prosessista kertovia muotoiluja, perustellessaan miksi eläimen palvominen oli hänen mielestään hyväksyttävämpää kuin elottoman patsaan:
”Mutta sellainen olemus, jolla on elämä, joka aistii ja jonka liikkumisen lähde on siinä itsessään, samoin kuin tieto siitä, mikä on sille sopivaa ja mikä vierasta, on juonut kauneuden virrasta ja saanut osansa siitä ajattelevasta olennosta, joka (kuten Herakleitos sanoi) pohtii koko kaikkeuden hallitsemista.”
(Suom. Tua Korhonen)
Diogenes Laertioksen anekdoottien perusteella näyttäisivät varhaisstoalaiset olleen pikemminkin kasvissyöjiä. – Se aasi söi Khrysippoksen viikunat ja siksi tämä pyysi muuatta naista juottamaan sille ”palan painikkeeksi sekoittamatonta viiniä. Tämän vuoksi hän nauroi itsensä kuoliaaksi” (Suom. Marke Ahonen).
2. Khrysippoksen eläinhuumoria?
Millaisia sitten olivat Khrysippoksen eläintulkinnat, joista Tua Korhonen (Lähde, 2014) toteaa seuraavasti: ”Koska emme tunne kontekstia, emme tiedä, olivatko Khrysippoksen antamat esimerkit lähinnä koomisiksi tarkoitettuja kärjistyksiä”. Vastaväitteissään stoalaisille Plutarkhos kirjoittaa:
”Niinpä Khrysippos sanoo Luonnosta -teoksensa viidennessä kirjassa, että vuodetäit ovat hyödyllisiä, koska ne herättävät meidät, että hiiret rohkaisevat meitä siihen, ettemme jättäisi huolimattomasti tavaroitamme, ja että luonto, kuten odottaa saattaa, rakastaa kauneutta ja iloitsee moninaisuudesta. Hän on sanonut sananmukaisesti seuraavalla tavalla: ”Osoituksena tästä lienee varsinkin riikinkukon pyrstö. Tässä tapauksessa näyttää nimittäin siltä, että eläin on syntynyt pyrstön tähden eikä päinvastoin. Kun koiras luotiin tällä tavalla, naaraasta on tullut vain sen seuralainen´´.”
(Suom. Mika Perälä)
On vaikea uskoa, että Khrysippos olisi tässä aivan tosissaan. Kuinka ”vuodetäistä” olisi ”hyötyä” ihmiselle, eihän niitä voida ajastaa herättämään tiettyyn aikaan? Eivätkö ne päinvastoin häiritse nukkumista? Entä vaatiiko ”tavaroiden” laittaminen huolellisesti oikeille paikoilleen ”rohkeutta”? Pieni ”hiiri rohkaisemassa” isoa ihmistä on kuin lasten piirretystä elokuvasta. Seuraavassa sitaatissa, jossa Porfyrios pohtii ”hyötyä”, hän ei mainitse ”täitä” eikä ”hiirtä” höydyttömiin kuuluviksi. Sitä vastoin ”hyödyllisten” eläinten joukko kasvaa:
”Mutta Zeus sentään, miten vakuuttava onkaan Khrysippoksen teesi, että jumalat loivat meidät omaksi ja toistemme iloksi ja eläimet taas luotiin meitä varten, hevonen sotimaan ja koira saalistamaan kanssamme, ja pantterit, karhut ja leijonat miehuullisuuttamme koulimaan. Kun taas sika – kas siinäpä iloista ihanin! – ei ole syntynyt mitään muuta kuin uhraamista varten, ja jumala sekoitti sen lihaan sielun ikään kuin suolaksi, tehdäkseen sen meille oikein maukkaaksi. (—) Hyöty, jota stoalaiset kutsuvat käyttökelpoisuudeksi, on tässä ymmärrettävä yleisemmässä merkityksessä. Sika on siis luotu teurastettavaksi ja ahmittavaksi; koettuaan tämän sika on saavuttanut luonnollisen tarkoituksensa ja hyötynyt siitä. Totta tosiaan, jos jumala on laatinut eläimet ihmisten käyttöön, mitä käyttöä meillä on kärpäselle, hyttyselle, lepakoille, sittiäisille, skorpioneille ja kyykäärmeille?”
Kirjoittaessaan ”sielullisten” puolesta on Porfyrios syystäkin närkästynyt, että Khrysippos – joka toki myöntää eläimillä olevan sielun – on antanut sille tuollaisen suolaamistehtävän. ”Suola” niin mausteena kuin säilöntäaineenakin viittaa siis ruokailuun ja Porfyrios luetteleekin vielä pitkän listan erilaisia ”lisukkeita” ruuan valmistukseen. Khrysippoksen ”suola”-maininta saattoi olla sikäli hyvin kohtalokas, että se oli helposti yhdistettävissä juuri lihansyöntiin. Plutarkhos toteaa Pitopuheissaan ”suolasta” seuraavasti: ”…kaikki lihahan on kuolleita ruumiita tai ruumiinosia, mutta suolan voima lisää siihen sulon ja nautinnon aivan kuin sielu”. ”Sulo ja nautinto” tarkoittavat tietenkin makuelämyksiä.
Porfyrioksen kanta sielunvaellukseen jää Sielullisten vahingoittamista vastaan -teoksessa hieman epämääräiseksi, mutta se tarjoaa mahdollisuuden pieneen ajatusleikkiin ”suola”-kysymyksessä. Porfyrios sanoo puolustettavan – tämä ei ole stoalaisten kanta – lihansyöntiä myös sillä perusteella, että tappamalla eläin vapautuu sen sielu ruumiin vankilasta ja voi palata taas uuteen ihmiskehoon. Eläimen ruumiissa asustavalle sielulle onkin itseasiassa vain hyvä, että se pääsee ihmisruumiiseen. Plutarkhoskin pyörittelee tätä kysymystä Lihansyönnistä -teoksessaan:
”Vaikka tätä niin sanottua sielun siirtymistä ruumiista toiseen ei voitaisikaan uskottavasti todistaa, riittää pelkkä olettamus tekemään meistä hyvin varovaisia ja arkoja. (—) joko kieltäydyn syömästä lihaa tai, sielunvaellukseen uskomatta, tapan lapseni tai jonkun muun sukulaiseni!”
Khrysippoksen ”sian” tapauksesta tuleekin nyt mutkikkaampi: ”sielu” ei vapautuisikaan ennen kuin viimeinenkin lihakimpale on syöty! Niin tai näin, ehkä ”suolalla” on Khrysippoksen muotoilussa jokin syvempi merkitys, mutta lihansyönnistä sitä on vaikea irrottaa. Tai sitten se on vain läppää. Tämä vaihtoehto tulee näet mieleen, jos asettaa Khrysippoksen ”riikinkukon” ja ”sian” rinnakkain. Kertooko näiden vertailu jumalien epäjohdonmukaisuudesta, luovuudesta vai turhamaisuudesta? Uusplatonismin kannalta, jossa eri hypostaasien kautta lopulta päädytään ”jumalan kaltaisuuteen”, tämä olisi varmastikin rienausta!
Lähteet ja kirjallisuus:
Diogenes Laertios (2002) Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suom. Marke Ahonen. Helsinki: Summa.
Kailaheimo Markku (2021) ”Oikeiõsis–periaate ja eläinanalogiat Epiktetoksen opetuksessa” teoksessa Kirjoituksia stoalaisuudesta. Helsinki: Basam books.
Korhonen Tua (2013) ”Kuin kuvastimessa. Plutarkhoksen tulkinta egyptiläisestä eläinten palvonnasta” teoksessa Kivi – sakset – papyrus. Kirjoituksia professori Jaakko Frösénin 70 -vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Helsinki: Suomen Ateenan-instituutin säätiö.
Korhonen Tua (2014) ”Hyvät, pahat ja rumat. Antiikin keskustelu eläinten hyveellisyydestä” teoksessa Lähde. Historiatieteellinen aikakauskirja.
Plutarkhos (2004) Lihansyönnistä. Suom. Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg. Helsinki: Summa.
Plutarkhos (2015) Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia. Suom. Tua Korhonen ja Liisa Kaski. Tallinna: Gaudeamus.
Porfyrios (2022) Sielullisten vahingoittamista vastaan. Suom. Liisa Koski. Tartto: Tutkijaliitto.
Perälä Mika (2002) Stoalainen oikeiõsis: tutkielma stoalaisen etiikan perusteista. Latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden pro gradu -työ, Helsingin yliopisto.
Artikkelikuvassa Khrysippoksen pysti.
