Sielujen puolustaja Eero Huovisen vuodet Helsingin piispana omin sanoin kerrottuna.
Helsingin piispa emeritus Eero Huovinen on julkaissut muistelmat. Hän on rajannut kirjan kattamaan väljästi vuodet Helsingin piispana, siis vuodet 1991-2010 Samuel Lehtosen ja Irja Askolan välissä.
Huovinen on piispa, joka piispainkokouksen ryhmäkuvassa sijoittuu eturiviin, niin kirkon sisäisessä rankingissa, yhteiskunnallisessa verkostoitumisessa kuin myös julkisuudessa. Heti arkkipiispan jälkeen.
Eero Huovinen on myös niitä piispoja, joista varsin monella suomalaisella on jokin mielikuva tai muistijälki, mikä piispojen sekalaisessa seurakunnassa on jo saavutus sinänsä. Kirkon sisäpiirin ulkopuolella kuva vähän kumaraisesta, hiljaa puhuvasta Huovisesta liittyy suurelta osin kansallisiin katastrofeihin – kirkon edustajana vastaamassa kysymykseen siitä, miksi kaikkivaltias Jumala salli taas tämän.
Ainakin minulle on verkkokalvolle palanut television kuva väsyneestä ja järkyttyneestä piispasta toimittaja Kari Lumikeron haastattelussa Thaimaan Phuketissa, keskellä kaikki järjelliset mittasuhteet ylittänyttä tsunamin tuhoa.
Kuva, jossa piispa itkee ja on vain hiljaa, pysäytyskuva, jonka äärellä kaikki viisastelevat sanat ja selitykset katoavat.
Siksi on yllättävää, että nyt muistelmissaan Huovinen kirjoittaa, että häntä hävettävät nuo kyyneleet, siis hävettää se, ettei hän kyennyt säilyttämään sielujen puolustajan levollisuutta ja ammatillisuutta.
Siis hävettää se, että kirkon puolustajan kuva julkisuudessa voi olla murtunut, sanaton, avuton. Kuin se juuri vahvimmillaan voisi olla kuva kirkosta, joka kattaa koko inhimillisen tunneskaalan: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.”
Yhdestä häpeän hetkestä ei tietysti pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Mutta jotain se kertoo myös Huovisen edustamasta kompromissien kirkosta: onko siitä tullut liiaksi teflonia, jonka pinnalle tunteet eivät oikein tartu, ei ilo eikä suru. Kirkosta, jossa tunteiden näyttämistäkin pitää selittää. Ja selitellä jälkikäteen.
Pelkkä matkasaarnaaja
Eero Huovisen muistelmat on hyvä ja helppolukuinen matka siihen viitekehykseen, jossa luterilainen kirkko ja erityisesti sen piispat toimivat, niin Suomessa kuin vähän myös maailmalla. Huovisen piispuuden juuret ovat syvällä iloisessa evankelisessa liikkeessä ja merkittävässä urassa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, josta hän dogmatiikan professorina siirtyi Helsingin piispaksi.
Kovin suurta vetoa Huovisella ei muistelmien mukaan tunnu piispaksi olleen. Pikemminkin työntöä. Tätä kuvaa kirjan toiseksi motoksi otettu Seppo A. Teinosen tokaisu Huoviselle Espanjan Aurinkorannikolla, jonne Teinonen oli siirtynyt eläkepäiviään viettämään.
”Älä, saatana, rupea piispan virkaan. Pysy yliopistolla. Piispa on pelkkä matkasaarnaaja, mutta professori on sentään herrasmies.”
No, matkasaarnaaja Huovisesta kuitenkin tuli, sitähän piispantarkastuksissa kiertävä, pappejaan kaitseva ja erilaisissa kirkollisissa ja maallisissa työryhmissä istuva esipaimen suurelta osin on. Mutta tuli toki muutakin, julkisuuteen repäisty kirkon kasvo, kirkon oppia kansantajuistava kirjoittaja ja ekumeenisia suhteita erityisesti katoliseen kirkkoon rakentanut syvällinen matkateologi.
Se riittää
En nyt lähde perkaamaan Huovisen muistelmien teologista antia, siihen kompetenssini ei riitä. Lähinnä tarkastelen sitä kuvaa, joka median ja muun julkisuuden kautta on Huovisesta välittynyt
Sen verran kuitenkin totean, että muistelmissaan Huovinen nimeää teologisen uransa pääteokseksi tutkimuksensa Fides infantium – sylivauvan usko. Lapsikasteen olemusta käsittelevän tutkimuksensa syvintä merkitystä kastettavan lapsen vanhemmille Huovinen kiteyttää näin:
”Voisiko heitä rohkaista se, että Jumala antaa pienelle lapselle sellaisiakin armon lahjoja, joita me emme näe, mutta jotka ovat kuitenkin totta. Ne lupaukset, jotka kasteessa lausutaan, ovat vaikuttavia lupauksia. Jumalan vaikuttava usko voi olla totta myös silloin, kun emme osaa sitä ilmaista.”
Tämä vain tuli mieleeni juuri nyt, kun luterilaista kirkkoa taas haastetaan voimalla yhteiskristillisen medialähetysjärjestö IRR-TV:n rahoittamassa Se löytyi -kampanjassa. Joka siis vahvasti perustuu lapsikastetta vieroksuvaan perusluterilaisuudelle vieraaseen ratkaisukristillisyyteen ja muutenkin evankelikaalisiin painotuksiin.
Mitenkään väheksymättä ja kieltämättä tämän yhteiskristillisen mediakampanjan merkitystä ja intoa, niin joutuu kysymään, missä viipyy luterilaisen opin ja erityisesti lapsikasteen vahva teologinen ja kansankirkollinen puolustus – kun kaikki eväät olisivat siihen jo olemassa, jopa kertaalleen mietittynä.
Esimerkiksi nimellä Se riittää. Mutta taas ovat piispat ja muut teologit hiljaa.
Tylyä tylytystä
”Evääni piispan virkaan olin siis saanut yliopistolta,” Huovinen kirjoittaa. Se myös näkyy. Kirkkoa ja erityisesti piispakuntaa Huovinen tiirailee yliopistomiehen silmin – ja erityisesti dogmatiikan professorin opillisissa kehyksissä.
Selkeimmin tämä näkyy, kun Huovinen arvioi piispakollegojaan. Kun hän käy yksitellen läpi kaikki samaan aikaan piispana olleet, näkökulma on lähtökohtaisesti siinä, mihin koulukuntaan kukin kuuluu. Kuka siis on dogmaatikko, kuka ekumeenikko, kuka kirkkohistorioitsija, kuka käytännöllisen teologian miehiä, kuka kirkkososiologi.
Kaikkinensa arviot piispainkokouksien kollegoista ovat varsin ylimalkaisia, mutta pääosin positiivisia. Tylyimmän kohtelun saa arkkipiispa Kari Mäkinen, joka Huovisen luonnehdinnan mukaan ei tule huoneeseen rehvastellen, pikemminkin hiipien ja vaatimattomasti. Ja kun on huoneeseen tullut, ei viihdy eturivissä vaan pikemminkin salien laidoilla. Mäkisestä kertovan luvun otsikko on kuin kaiken kiteytys: Uskonnollisesti ujo. Ei kovin korrektia tekstiä kollegasta.
Luonnehdinnat pitää tietysti asettaa yhteyksiinsä. Mäkinen ja Huovinen olivat monissa asioissa eri linjoilla. Huovinen toteaa, että vaikka ensivaikutelma Mäkisen johtamistyylistä ei ole voimakas, takana on piilevää ja vahvaa vaikuttamishalua. Se saakin hänet kysymään: miten ajaa asioita, joita henkilökohtaisesti pitää tärkeinä, ja miten samalla olla koko yhteisöä varten. ”Oma linja vai kirkon yhteinen linja?”
Juuri tämä oman agendan ajaminen kärjistyi Huovisen mielestä esimerkiksi Suomen luterilaisen ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppineuvottelujen kariutumisessa. Venäläisten oli vaikea ymmärtää, että arkkipiispa oli parisuhteiden solmimisesta henkilökohtaisesti eri mieltä kuin kirkolliskokous ja piispainkokous.
”Suomalaiset joutuivat oppimaan, ettei kirkon edustaminen voi nojata vain privaattimielipiteisiin”, Huovinen sivaltaa.
Sekalainen seurakunta
Ehkä vähän yllättäen loisteliaana puhujana pitämäänsä arkkipiispa John Vikströmiä Huovinen kuvailee sanoilla vähän etäinen, kohtelias mutta varautuneen oloinen. ”Kätki itsensä ja sisimpänsä”. Hän myös varoi sitä, että piispojen kesken ei syntyisi vertailutilanteita. ”Kukaan piispoista ei saisi nousta kenenkään toisen yläpuolelle.”
Huovinen arvostaa Vikströmin vetämiä piispojen hiihtoleirejä, viikon mittaisia piiloutumisia Lapin hangille. Ne antoivat piispoille mahdollisuuden vapaaseen ja epäviralliseen keskusteluun – vaikka juuri siitä syystä niitä myös arvosteltiin salailusta, kun neuvotteluista ei tehty protokollan mukaisia pöytäkirjoja.
Omalla arvoasteikollaan Huovinen nostaa arkkipiispakategorian kärkeen julkisuudessa kovin värittömäksi jääneen Jukka Paarman, joka oli ”mies paikallaan, mutkaton ja suora”. Toinen Huovisen asteikolla korkealle noussut oli Olavi ”Olli” Rimpiläinen, julkisuudessa ja osin omiensakin joukossa väärinymmärretty pohjoisen vanhauskoinen piispa. Molempien suhteen hän saattaa olla oikeassa, kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää.
Rivien välistä voi lukea myös sen, että vaikka yhteistyö Espoon piispa Mikko Heikan kanssa sujui hyvin, jokin jäi ilmeisesti varsin pahasti hiertämään. ”Omasta puolestani kyselin, olisiko kirkon konservatiiveille voinut jäädä jokin toimintanurkka kirkon sisällä, jos Heikan johtamissa työryhmissä olisi ollut enemmän suvaitsevaisuutta ja väljyyttä.”
Kirkon ääni
Kovin sekalainen seurakunta piispakunnasta välittyy. Huovinen päätyykin pohtimaan, kuka oikein kirkon ääntä käyttää: onko kirkon spokesman arkkipiispa vai voisiko ääntä käyttää laajempi kuoro. Ei tähän lopullista selvyyttä tule vieläkään, kun pakkaa sotkevat piispainkokouksen lisäksi maallikoiden ääntä heijasteleva kirkolliskokous ja viimeisen sanan sanomiseen pyrkivä kirkkohallitus ja etenkin sen juristit.
Eikä sekavaa viestiä helpota omaa reviiriään tiukasti valvova kirkon viestintä, joka Huovisen mielestä pikemminkin ”kusee omiin muroihin” kuin edistää oman yhteisönsä asiaa. Siinä saavat kuulla kunniansa – mitään nimiä mainitsematta – niin Kirkko ja Kaupunki -lehti, sen päätoimittaja Seppo Simola kuin myös Kirkon tiedotuskeskuksen omaa agendaansa ajavat tiedottajat.
Kirkon viestissä ja viestinnässä on kysymys myös kielestä. Tähän Huovinen päätyy ratkoessaan Terho Pursiaisen saarnasta tehtyä kantelua. Siis kysymykseen siitä, puhutaanko ”uskon äidinkielellä” vai ”arjen insinöörikielellä”.
Insinöörikielellä voidaan asioita osoittaa tosiksi tai epätosiksi. ”Jumalasta sen sijaan on puhuttava uskon kielellä, sillä Hän on salaisuus eikä Hänestä voi puhua ilman vertauksia ja symboleja.”
Lopullista selvyyttä kirkon ääneen ja sen käyttäjiin ei kuitenkaan tule vaan tähän Huovisen yhteenvetoon on tyytyminen: ”Käytännössä arkkipiispa on kuitenkin kirkon ykkönen, kymppi, varsinkin median näkökulmasta.”
Poikaporukan loppu
Huovinen rajoittaa arvionsa muista piispoista lähinnä omaan aikansa piispainkokouksiin. Seuraajaansa ja ensimmäistä naispiispaa Irja Askolaa hän tyytyy muistelemaan heidän yhteisestä esiintymisestään eduskunnan lakivakivaliokunnan kuultavina parisuhdelain valmistelussa, siis siinä vaiheessa, kun Huovinen oli jo eläkkeellä. Erimielisiä he olivat, mutta Huovisen mukaan hyvässä yhteisymmärryksessä. Hän antaa myös ymmärtää, että Askolalla oli hyvä keskusteluyhteys edeltäjäänsä, muutenkin kuin yhteiseksi perinteeksi muodostuneella mansikoiden maistelulla Kauppatorilla.
En malttanut olla pikaisesti vilkaisematta, mitä mieltä Irja Askola itse on Huovisesta juuri ilmestyneessä omassa muistelmateoksessaan Sydänten piispa. Muistikuva on aika tavalla toinen: Askolalla oli tunne, että Helsingissä olikin kaksi piispaa, kuten Turun arkkihiippakunnassa.
”Huovinen ei eläkkeelle jäätyään malttanut päästää irti vallasta. Raamatussa puhutaan siitä, että veli vahvistaa veljeä, mutta näissä tilanteissa piispojen kanssa vaikutti siltä, että veli opasti tyttöä”, Askola muistaa.
Aika terävästi sanottu. Muutenkin Askola koki jääneensä piispakunnassa hyvin yksin, vain Kari Mäkinen ja Björn Vikström tukivat häntä, muut olivat täysin mykkiä. Mutta sehän onkin jo toinen tarina, menneen ajan poikaporukan loppunäytöksen kivuliasta alkua, jota Kaisamari Hintikka ja Mari Leppänen nyt toivottavasti vauhdittavat.
Eri mieltä yhdessä
Huovinen oli ja on kompromissien mies. Hän pyrki viimeiseen saakka ja vähän sen ylikin vaalimaan etenkin julkisuudessa kuvaa kirkon ja piispojan yhtenäisyydestä. Aivan viime vuosina on tämä kuva alkanut kuitenkin säröillä nimenomaan piispainkokouksen osalta. Rivien välistä ja aivan suoraankin on voinut lukea, että ei piispoilla ole eikä ollut mitenkään yhtenäistä kuvaa tai linjaa monista kirkon kiistakysymyksistä.
Mutta pitäisikö ollakaan? Olisiko kirkon vahvuus juuri erimielisyyksien myöntämisessä, juuri siinä mitä kirkon historia on aina ollut? Tai niin, että tässä yksien totuuksien maailmassa olisi edes yksi yhteisö, jonka sisällä voitaisiin olla asioista eri mieltä, yhdessä.
Huovinen tuntuu olevan itse asiassa juuri tätä mieltä. Kirkon kynnyksen pitää olla matalalla, ihmisiä ei voi luokitella, ihmisten arviointi ei kuulu ihmisille, sekalaiseen seurakuntaa kuuluu pyhiä ja pahoja, lampaita ja vuohia.
Huovinen lainaa useampaan kertaan maolaisuuden ja hippiaatteen iskulausetta: antaa kaikkien kukkien kukkia. Mutta ei hän lepsuile, ei pakene pilveen vaan vetää tiukasti rajaa: olenko minä hyvän vai pahan puolella, olenko seurannut enemmän Kristusta kuin Perkelettä. Mutta mikä tärkeintä, ”vastuu minusta kuuluu minulle, muiden ja toisten moittiminen ja punnitseminen ei kuulu minulle”.
Outoa puhetta tässä valemedioiden, yhden totuuden, wokekulttuurien ja intersektionaalisuuden maailmassa. Mutta olisi tässäkin ainesta kansankirkon profiilin nostoon ja puolustukseen juuri nyt, Se löytyi -kampanjan paineessa ja seurakuntavaalien lähestyessä.
Vatikaanin vieraana
Huovisen muistelmista voisi nostaa kolme suurta teemaa. Kirkollisesti ehkä merkittävin on toiminta ekumenian asialla ja siinä erityisesti suhteiden rakentaminen ja hoitaminen Vatikaanin ja Saksan kirkkojen suuntaan. Toinen merkittävä alue on kansankirkon yhtenäisyyden puolustus ja siihen liittyvä yhteiskunnallinen verkottuminen ja näkyminen mediassa. Kolmanneksi nostaisin henkilökohtaisen kipuilun kirkon viime vuosikymmenin suurimpien julkisten kiistojen eli naispappeuden ja parisuhdelain ristitulessa.
Umpiluterilaisessa Suomessa ei liene aina tajuttu, mikä merkitys ja verkosto Huovisella on ollut luterilaisten ja katolisen välisten ekumeenisten suhteiden rakentajana. Huovinen nimitettiin 2008 kansainvälisen Luterilais-roomalaiskatolisen ykseyskomitean puheenjohtajaksi ja siinä tehtävässä tie – tai pikemminkin lentokone – vei lukemattomia kertoja niin Vatikaaniin, Saksaan ja kuin muihinkin molempien kirkkokuntien keskeisiin kokoontumisiin.
Selvästi tyytyväinen Huovinen on komission 2013 julkaistun asiakirjan Vastakkainasettelusta yhteyteen saamaan vastaanottoon ja sen merkitykseen reformaation juhlavuoden 2017 vietossa eri puolilla maailmaa. Sitä vastoin Huovisen johdolla 2019 valmistunut asiakirja Kaste ja kasvava yhteys ei ollut menestys vaan sai varsin torjuvan vastaanoton nimenomaan katolisella puolella.
Pettymystä kuvaa asiaa koskevien lukujen otsikot Helppoa ei ekumenia ole ja Nihkeyttä Vatikaanissa.
Pikku mukavuuksia
En malta olla nostamatta pienenä kevennyksenä anekdoottia siitä missä maailmassa ja todellisuudessa etenkin suurten saksalaisten kirkkojen pönäkät piispat ja kardinaalit elävät ja neuvonpitojaan käyvät. Näin Huovinen:
”Vasta piispavuosina tulin huomaamaan, miten runsaskätisesti saksalainen autoteollisuus sponsoroi niin evankelisia kuin katolisia piispoja. Kilpailu Mersun, Bemarin ja Audin välillä oli kätketyn kovaa. Saksan luterilaisen kirkon johtava piispa liikkui BMW 700 -sarjan autolla, muilla piispoilla oli vain 500-sarjan kumijalka.”
Eikä tässä kaikki: ”Autot vaihdettiin joka vuosi eikä veroa tarvinnut maksaa, koska autotehdas peri peräti 250 euron kuukausivuokraa.”
Tästä joku tutkiva journalisti voisi intoutua puhumaan jo rakenteellisena korruptiona. Mutta pois se meistä. Vain parasta Jumalalle. Kuten saksalaisen kirkonjohtaja Peter Beierin Mercedes-Benz 600 Lang, jossa oli jopa hierova takaistuin.
Eipä ihme, että Huoviselle ja Paarmalle oli jollain Saksan reissulla tullut Bemarin takapenkillä istuessa mieleen vanha sanonta: ”Herrana on hyvä olla”.
Pehmeästi Kirillistä
Tästä onkin helppo siirtyä Moskovan patriarkka Kirilliin, jolle myöskään mikään maallinen loisto ei ole ollut missään vaiheessa vierasta. Suorastaan hykerryttävä olisi Huovisen kuvaus Kirillin ylenpalttisen vieraanvaraisesti isännöimästä matkasta Smolenskiin 1992 – heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen – jollei se väkisinkin vertautuisi Kirillin nykyiseen kammottavaan rooliin presidentti Putinin kritiikittömänä tukijana ja Venäjän hyökkäyssodan siunaajana.
Suorastaan irvokas on tuolta matkalta kirjaan otettu Huovisen perhealbumin kuva innostuneesti myhäilevästä kirkkoruhtinaasta Saksasta lahjoitetun traktorin ohjaamossa kirkon 550 hehtaarin maatilalla. En usko, että tässä maailmantilanteessa on kenellekään hyödyksi pehmentää kuvaa Putinin raakalaismaiset pommitukset siviilikohteisiin siunaavasta kirkonmiehestä, vaikka miten ollaan vanhoja kavereita.
Merkittävää muistelmissa on se, että jo tuolloin Kirill puhui Ukrainan ja Kiovan erityisasemasta osana venäläistä kulttuuria ja ortodoksista uskoa. Hän myös korosti, että Kiovan patriarkaatin kirkollinen suhde Moskovaan tulisi säilyttää. Ei siis tullut Putinin ja Kirillin ristiretki ja paluu Äitivenäjän rajoihin yllätyksenä.
Viimeiset maininnat Kirillistä Huovinen on kirjannut toukokuussa 2022 Rooman matkaltaan kuulemastaan paavin ja Kirillin nihkeästä videokeskustelusta sekä Vatikaan ja Moskovan muutenkin kariutuneista suhteista, siis ajalta, kun Venäjä oli jo hyökännyt Ukrainaan ja Kirill oli aloittanut puheensa sodasta turmeltunutta länttä vastaan. Olisin kyllä odottanut Huovisen pitkän tuttavuuden perusteella tiukempaa analyysiä ja kannanottoa patriarkan nykymenosta. Nyt arvio jää turhan lakonisiksi kysymysmerkeiksi:
”Rauha järkkyy, keskellä Eurooppaa soditaan, Ukrainan kansa kärsii. Siunaako kirkko aseet? Kuka puolustaa sodan uhreja?”
Vallan eteisissä
Piispakunnassa Huovinen oli eittämättä verkottumisen mestari. Siitä kertoo jo muistelmien henkilöhakemisto. Siinä on 450 nimeä. Samalla Huovisen verkosto kertoo laajemminkin siitä, mihin piispakunta sijoittuu suomalaisessa hierarkiassa.
Kärjistäen voi sanoa, että ainakin Huovisen tärkein viiteryhmä kirkon ulkopuolella näyttää olevan Maanpuolustuskurssi, yritysjohto ja päätoimittajat – siis vallan ja sen vahtikoirien kanssa seurustelu. Toki se on luonnollista, sinnehän piispa asemansa ja palkkauksensakin perusteella kuuluu.
Tietysti on hyvä, että joku kirkonmies kuuntelee myös valtaa käyttävien sielun liikkeitä. En yhtään epäile. etteikö yritysten kabineteissa ja metsästysseurueiden iltanuotiolla aivan aidosti purettaisi yksinäisyyden ja yksityisyyden paineita.
Mutta jotenkin jää kalvamaan epäilys, että kovin kapeaksi ja yksipuoliseksi jäävät piispan keskustelut ja kontaktit suomalaiseen todellisuuteen, ainakin sillä perusteella, miten suuren osuuden nuo ylätason tapaamiset saavat Huovisen muistelmissa. Etten sanoisi: kevyttä yläpilveä.
Sillä olennaista on myös se, mistä ei kerrota tai mitä ei nähdä. Kovin vahvana eivät näy isänmaan rujot kasvot, kirkon diakonian kohtaama arki, leipäjonojen yksinhuoltajat, lasten ja nuorten ahdistus. Tai maailman iloa ja tuskaa heijastava kirjallisuus, taide ja kulttuuri kaikkinensa.
Oma tsunami
Palaisin vielä alkuun, Huovisen kokemukseen Thaimaan tsunamissa. Toki nämä ovat aivan eri mittasuhteen asioita, mutta luulen, että Huovinen koki oman henkilökohtaisen tsunaminsa Mellunmäen kappelin penkissä 14.3.2004.
Kun piispalta evätään pääsy ehtoollispöytään, on se niin syvälle ulottuva henkilökohtainen loukkaus, että se jättää sieluun parantumattomat haavat – varsinkin mieheen, joka on pyrkinyt yhteyksien rakentamiseen ja joka muistelmansakin on otsikoinut sanoilla Sielujen puolustaja.
Mellunmäen kappelin ovella vastassa olleet Luther-säätiön pastorit Sakari Korpinen ja Juhana Pohjola perustelivat Huoviselle esittämäänsä pyyntöään olla tulematta ehtoolliselle sillä, että ”meidän välillämme ei vallitse riittävää opillista yksimielisyyttä eikä sen vuoksi myöskään ehtoollisyhteyttä”.
Siis voiko kovempaa syytöstä esittää piispalle ja entiselle dogmatiikan professorille, että opista on livetty. Siinä hetkessä hän ei kuitenkaan halunnut provosoitua eikä mennyt ehtoolliselle.
Myöhemmin sakastissa Huovinen otti oppimestarit puhutteluun. Selvisi, että oli kaksi asiaa, jotka estivät piispan pääsyn ehtoolliselle: ”Olen vihkinyt naisia papeiksi enkä ole suostunut järjestämään niin sanottuja erillisvihkimyksiä, joissa papeiksi vihittäisiin vain miehiä.”
Keskustelun päätteeksi Huovinen kysyi papeilta, tiedättekö te pojat, mitä te oikein olette tekemässä. ”Haluatteko te pysyä tämän saman kirkon sisällä? Ymmärsin, ettei minun kannata loukkaantua henkilökohtaisesti. Kysymys on koko kirkosta.”
Koko kirkosta oli siis kysymys. Ja taisivat pojat tietää, mitä olivat tekemässä. Piispan puhuttelu johti lopulta siihen, että Lähetyshiippakunta perustetiin 2013, omine piispoineen. Mutta ei siitä mitään suurta herätysliikettä ole tullut. Viime vuonna Lähetyshiippakunnalla oli 39 seurakuntaa ja vähän yli 2000 jäsentä. Kovin on pieniä nämä kirkkojen opilliset kiistat.
Mutta taas oli kansankirkko joutunut vähemmistöjensä vangiksi. Niin kuin monessa muussakin myrskyssä.
Katse peruutuspeilissä
Huovisen muistelmat on ihan kiva lukea. Suuria paljastuksia ei ole, mutta tuttuja nimiä ja mukavia anekdootteja sitäkin enemmän.
Muistelmat ovat aina muistelmat, taakse päin katsomista. Kuten kirkossa muutenkin. Joskus olisi kuitenkin mukava lukea, miten samalla elämänkokemuksella ja opillisella tietämyksellä varustetut muistelijat katsoisivat eteenpäin, miten uudistaisivat 1500-luvun Lutheriin ja tunnustuskirjoihin jämähtänyttä kirkkoa. Sillä juuri kiistoistahan kirkon oppi ja todellisuus on aina syntynyt ja kehittynyt.
Mutta sekin on jo eri tarina. Tyydytään siis toistaiseksi peruutuspeiliin.
Arvioitu teos: Eero Huovinen, Sielujen puolustaja. WSOY 2022. 452s.
