Lapuan piispa Simo Peura totesi muutama vuosi sitten, että keskustelu vapaa-ajattelijoiden kanssa on vaikeaa, koska näiden pyrkimyksenä on päästä eroon keskustelun toisesta osapuolesta.
Itse en monista kohtaamisista huolimatta ole tällaisia ateisteja tavannut, mutta luulisin, että Peuran laajaa huomiota saanut kommentti vastaa varsin monen kirkon palveluksessa olevan tuntemuksia. Se on jäänyt särähtelemään mieleeni siksi, että keskustelun toisesta osapuolesta ”eroon pääseminen” ilmaisee, että tällaiseksi arvioidussa keskustelussa on kysymys ennen kaikkea vallasta — ainakin sanomisen vallasta.
”Eroon pääseminen” tuo lisäksi mieleen Konstantinuksen käänteen jälkeisen kirkon suhteen harhaoppisiin, näistä kun haluttiin ”päästä eroon” ihan konkreettisen fyysisellä tasolla. Eroon pääsemisen ajatuksen projisoiminen vastapuoleen luo liiankin helposti mielikuvan, että niiden esittäjä kaipaa takaisin valtiokirkon ja kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaan.
Yksi keskeisistä ongelmista liittyy keskustelijoiden oikeuteen määritellä itsensä. ”Ateisti” on monien uskonnottomana itseään pitävien mielestä liian leimaava ja kielteiseksi värittynyt termi. ”Vapaa-ajattelija” on terminä satoja vuosia vanha ja ummehtuneen oloinen.
Termi ”jumalaton”, joka on tämän kirjoituksen otsikossakin lukijoita koukuttamassa, on kaksimielisyydessään pirteä — samaan tapaan kuin seksuaalisten vähemmistöjen itsenimityksenä lanseeraama ”pervo”. ”Uskonnoton”, ”uskomaton” ja vaihtelevin tavoin etäisyyttä ottava ”agnostikko” välttävät termeinä karikoita, joita jumalattomien julkiseen profiiliin on vuosikymmenten varrella päässyt syntymään.
Kysymys oikeudesta määritellä itsensä liittyy keskustelun tarkoituksen ja päämäärien hahmottamiseen. Minusta totuuden omistamiseen nojaava polemiikki, jonka tarkoituksena on vastapuolen tieteellisen takapajuisuuden tai ala-arvoisuuden osoittaminen, ei ole hyvä eikä hyödyllinen tapa käydä keskustelua. Keskustelu hajoaa tällöin kahtaalle.
Tieteellinen argumentaatio vaatii asiantuntemusta ja on luonteeltaan hyvin konkreettista. Esimerkiksi evoluutioteoriaa ei kannata yrittää kumota valikoivilla perusteilla, joiden tendenssimäisyys on maallikonkin nähtävissä. Uskonnottoman puolestaan ei kannata langeta tarkoitushakuisiin sensaatioväitteisiin vaikkapa siitä, että Jeesus ei ollut historian henkilö.
Toinen mahdollisuus uskovan ja uskonnottoman keskustelulle on suuren kokonaiskuvan hahmottaminen. Sellaisessa on yritettävä ymmärtää, mitä toinen haluaa sanoa, sekä pyrittävä kuvaamaan omaa ajatteluaan viestittävässä ja ymmärrettävässä muodossa.
Jos uskonnottomien kohtaamiseen sovitetaan sellaisenaan Paavalin puheita yhteisen ikeen kantamisesta uskottomien kanssa sekä Kristuksen ja Beliarin yhteensopimattomuudesta (2. Kor. 6:14–7:1), tällaisessa tavoitteessa ei voi nähdä mielen hiventäkään.
Tieteellisesti suuntautuneiden uskonnottomien puheenvuorot liittyvät usein kristinuskon jumalakäsityksen yhteensopimattomuuteen luonnontieteellisen tiedon ja maailmankuvan kanssa. Raamatun olentojumalalle löytyy yhä vähemmän tilaa luonnontieteellisestä maailmankuvasta, olipa kysymys kosmologiasta, evoluutiohistoriasta tai vaikkapa aivotutkimuksesta.
Varsinkin Richard Dawkinsin tunnetuksi tulleeseen ateistiseen kirjoitteluun on tavallisesti vastattu, että Dawkins ei tunne teologiaa. Hän tekee kristinuskon Jumalasta primitiivisen olennon, jonka olemassaolon hän voi kyseenalaista pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisilla argumenteilla. On yksinkertaista vastata uskonnottomille, että Jumala ei ole olento olentojen joukossa eikä hän alistu minkään aikakauden tiedekäsityksen tai edes teologisten mallien vaatimuksille.
Tällaisessa retoriikassa, joka ei ole kovin vieras itsellenikään, on kuitenkin muutamia pohtimisen arvoisia ongelmia. Onko se esimerkiksi se Jumala, jolle ateismia vastaan suunnatussa modernissa uskonnonfilosofiassa halutaan tehdä tilaa, enää yhteensopiva raamatullisen jumalakuvan kanssa ja jos on, niin millä tavalla?
Miten tällaisen loputtomiin tieteellisen ateismin torahampaita väistelevä Jumala sopii perinteiseen suoraviivaiseen teologiseen puheeseen, jossa Jumala ”luo” maailman ja seuraa herkeämättä sen tapahtumia, ”ilmoittaa” ihmisille kaikenlaista ja esimerkiksi ”siunaa” niitä keskenään hyvin erilaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat häntä oikealla tavalla miellyttävänsä?
Miten tulee suhtautua Jumalaan liittyviin antropomorfismeihin, joita perinteinen jumalapuhe suorastaan pullistelee silloinkin, kun se näyttää puhuvan abstraktisti?
Tämän lehden yhdessä kirjoituksessa olen yrittänyt käydä mahdollisimman avointa ja selväsanaista dialogia Kari Enqvistin kanssa, jolla on mielestäni paljon annettavaa uskovalle ihmiselle — vähintäänkin terävät kysymykset, jollaisiksi hänen uskontoa koskevat näkemyksensä voi kääntää.
Keskustelun avauksesta voi kiittää Linnea Leivoa, jonka aiemmassa kirjoituksessa ja tässä numerossa ilmestyvässä vastineessa on monia näkökantoja, joita Enqvistin kirjaa vastaan on esitetty. Matti Heiliön vastine valottaa Enqvistin avaamaa tematiikkaa ja monipuolistaa keskustelua, jota tämän teeseistä voidaan kristillisissä piireissä käydä.
Lopuksi joukko kysymyksiä, joista itse toivoisin puhuttavan enemmän ja monipuolisesti. Mitä usko on? Millainen todellisuuden pitäisi ateistin mielestä olla, jotta uskovien usko olisi ”uskottavaa”? Millainen olisi sellainen todellisuus, jossa uskova katsoisi ehdottomasti menettävänsä uskonsa ja lakkaisi uskomasta? Voiko usko olla uskoa muuten kuin siinä tapauksessa, että se ei tiedä mitään mutta tulkitsee kaikkea?
Jos todellisuutemme olisi esimerkiksi sellainen, jossa enkelien olemassaolo olisi kaikin mahdollisin havainnoin tieteellisesti todistettu — että nämä ovat esimerkiksi välillä näkyviä ja välillä näkymättömiä siivekkäistä olentoja, jotka ilmestyvät jostakin tekemään milloin mitäkin hyvää täysin satunnaisesti valikoituville ihmisille ja eläimille kadotakseen taas jonnekin — miten näihin enkeleihin voisi ”uskoa”?
Matti Myllykoski
Vartijan 1/2013 pääkirjoitus.
Etusivun kuvan lähde.
