Sigmund Freud. Kuva: Wikimedia Commons

Keskusteluja toivosta, terapiasta ja runosta

Psykoterapiatutkimuksissa on kartoitettu psykoterapian tuloksellisuuteen vaikuttavia tekijöitä. Mikä psykoterapiassa auttaa – mitä ovat ne parantavat tekijät, jotka lievittävät kärsimystä aiheuttavaa psyykkistä oireilua, myötävaikuttavat käyttäytymisen korjaantumiseen ja vahvistavat vuorovaikutuksellisia kykyjä? Näiden tutkimusten tulokset ovat mielenkiintoisia myös siltä osin, että ne vahvistavat terapeutin persoonallisuuden merkitystä tuloksellisuuden kannalta.

Parantava tekijä ei näyttäisi vahvimmin liittyvän eroihin terapeuttien koulutuksellisissa viitekehyksissä eikä niistä riippuvissa terapiateknisissä erityistaidoissa ja -menetelmissä. Eniten tuloksellisuus on yhteydessä terapeutin persoonallisuuden tiettyihin piirteisiin ja erityisesti kykyyn luoda ja vakiinnuttaa luottavainen yhteistyösuhde. Molemminpuolisuus on välttämättömänä ehtona luottamuksen syntymiselle. Ilman sitä ei ole aitoa yhteistyötä. Terapeutin hybris on huono lähtokohta luottamukselle. On tutkimusnäyttöä,[1] että terapeutin oma korkea käsitys taitavuudestaan ja sen riittävyydestä dialogisen hoitosuhteen tunnereaktioiden hallitsemisessa ei yksin riitä vaan saattaa ennustaa jopa huonompia yhteistyösuhteita potilaan näkökulmasta arvioituna. Hoitosuhteen luottamusta rakennettaessa potilaan elämänkaaren ja ajattelun tunnontarkka, huomaavainen ja kuunteleva selkiyttäminen on tärkeämpi toimivalle yhteistyösuhteelle kuin terapeutin omavoimaisuuden tunne.

Luottamus on osa toivon käsiteperhettä. Filosofi John Patrick Day tarkastelee[2] teoksessaan toivoa keskinäisen riippuvuuden ja alisteisuuden näkökulmista yhdessä uskon, ilon, rohkeuden, luottamuksen ja optimismin sekä toisaalta pelon, surun ja pessimismin käsitteiden kanssa. Olisin valmis lisäämään Dayn listaan myös unelmoinnin käsitteen. Toivo on ns. ryväskäsite, jonka luonnetta voidaan havainnollistaa Ludwig Wittgensteinin erinomaisella vertauksella. Ryväskäsite[3] on

         …perheenä kuin köysi, jossa kuidut ovat kietoutuneet toisiinsa. Köyden lujuus ei johdu siitä,

         että mikään y k s i t y i n e n kuitu kulkisi koko köyden läpi vaan sitä, että kuidut ovat punoutuneet toisiinsa.

Perinteistä määritelmien teoriaa ei voida soveltaa toivon kaltaiseen ryväskäsitteeseen. Toivon ekstensiolla ei ole mitään välttämättömiä eikä riittäviä ominaisuuksia vaan ainoastaan ns. semanttisesti relevantteja ominaisuuksia – määrittelemättömän paljon. Tämä vastaa intuitiivistä käsitystämme toivosta, joka pystyy runossa laulamaan tuhansin kielin omaa monimuotoisuuttaan ja päättymättömyyttään – joko suoraan tai vertauskuviksi vetäytyen.

Day ei käsittele rakkauden universaalia käsitettä. Se on ymmärrettävää, koska rakkautta on vaikea kuvitella yhdeksi ja vain yhdeksi säikeeksi toivon kaltaisessa – tai missään muussakaan – korkeamman asteen käsitepunoksessa. Rakkaus on oma itsetarkoituksensa, jakamaton ”olio sinänsä”, joka ei alistu Dayn soveltaman todennäköisyyskalkyylin mukaisiin vähemmän vs. enemmän osituksiin ja arviointeihin.

Hyvä terapeutti pystyy viitekehyksestään riippumatta avartamaan potilaan henkilökohtaista toivon perspektiiviä. Tuloksia voi tulkita paradoksin kautta: mitä kokeneempi terapeutti on, sitä herkkävaistoisemmin hän pystyy tunnistamaan hetket, jolloin on tarpeen tilapäisesti astua ulos teoreettisen viitekehyksen suojista. Silloin auttamiskyky kumpuaa suoraan lähimmäisyyden yleisinhimillisestä ytimestä ja koskettaa yhteisiä eksistentiaalisia perustuntoja kuten uskoa, toivoa, luottamusta ja rakkautta.

Kun terapeutti astuu viitekehyksensä ulkopuolelle jaetun lähimmäisyyden piiriin, toivo viriää. Mielenterveysongelmista kärsinyt itävaltalainen runoilija Georg Trakl (1887–1914) luonnehti[4] Lapsuus -runossaan toivoa kielikuvalla ”avoin ikkuna helisee hiljaa”, vaikka runoa muuten hallitsee uhkaava tunneviritys ”hartaimmin tunnet pimeiden vuosien mielen”. Yhdysvaltalainen Nobel-runoilija Louise Glück (1943–2023) kuvaa[5] terapeuttisen luottamussuhteen syntyä sanoin ”läheisyys oli kasvanut välillemme kuin metsä linnan ympärille”, ja kertoo monissa runoissaan hienovaraisesti ilon, rohkeuden ja luomiskyvyn vähittäisestä palautumisesta.

Freudin valinnat

Näitä tuloksia voidaan tarkastella psykoanalyysin luojan Sigmund Freudin (1856–1939) elämäntyön kontekstissa. Yhdysvaltalainen kirjallisuuskriitikko Harold Bloom (1930–2019) sisällytti Freudin kaikkien aikojen 25 merkittävimmän kirjailijan joukkoon. Perusteluna oli, että hänen luomansa myytti nykyihmisestä ei ole rakennettu tieteen vaan kirjallisuuden keinoin. Tiedemiehen ja kirjailijan roolien välinen jännite oli jatkuvasti läsnä Freudin tuotannossa.

1800-luvun lopulla Freud luopui ankaran tieteellisestä pyrkimyksestä perustaa psykodynaaminen psykologia puhtaasti neurofysiologiselle pohjalle. Hän oli turhautunut kilpailevien, vaihtoehtoisten body–mind-teorioiden tarjonnan ylenpalttisuuteen – eikä ihme, sillä englantilainen filosofi C. D. Broad (1887-1971) arvioi[6] näitä teorioita olevan kaikkiaan 17 kpl.

Freud oli tyytymätön myös aikansa neurofysiologisen käsitteistön ja teoriaperustan alkeellisuuteen. Hän hautasi projektinsa käsikirjoituksen pöytälaatikkoon loppuiäkseen, ja se julkaistiin Englannissa vasta hänen kuolemansa jälkeen 1950 nimellä A Project for Scientific Psychology. Kulttuurihistoriallisesti merkittävää on, että Freud muutti radikaalisti suuntaa liu’uttamalla tiedemiehen ja kirjailijan roolit sujuvasti toisiinsa tulevissa töissään. Hän kääntyi psykologisen esseistiikan puoleen ja käytti tiedemiehen viittaa vapaamielisesti kirjallisten pyrkimysten ilmiasuna.

Neuropsykologisen projektin kariuduttua Freud käynnisti ns. autoanalyysinsä: suurta draamaa muistuttavan sisäisen sielunmatkaprojektin, joka koettelee käsitystämme introspektiivisen kyvyn inhimillisistä rajoista. Intensiivisimmillään ne liukuvat Freudin käsittelyssä myyttien varjoihin ja unien labyrintteihin. Hän syväluotasi tahdonvoimalla ja armottomalla systemaattisuudella oman mielensä ja muistinsa kaikki mahdolliset sopukat, myös pimeät ja paheksuttavat ”kellariloukot”. Freud kuvaili sielunmatkaansa uhmakkaalla, lähes shamanistisella vimmalla ”olen valmis nostattamaan hornan”.

Lopputulos Unien tulkinta ilmestyi[7] vuonna 1900. Se on psykoanalyysinä tunnetun psykoterapian majakka ja maamerkki sekä psykologisen esseistiikan merkkitapaus. Teosta voidaan pitää ns. autofiktiivisen kertomusperinteen arkkityyppinä. Freudin aforismi ”niin täydellistä, että skeptikon epäilys herää” on tulkittavissa itsekriittisenä kommenttina siihen terveen järjen todistuksen valossa hieman arveluttavaan näkemykseen, että henkilökohtainen sielunmatka – olkoonkin perusteellinen – voisi olla terapiamenetelmän kumoamaton perusta. Unien tulkinta on esteettinen lukukokemus riippumatta siitä mitä mieltä on Freudin teoreettisista ajatuksista. Kirja on jättänyt pysyvän jäljen länsimaiseen tieteeseen ja taiteeseen.

Freudin kirjallisesta kunnianhimosta ja taidokkuudesta voi vakuuttua kun lukee hänen klassisia tapausselostuksiaan[8]. Ne ovat kirjallisia taidonnäytteitä, vaikuttavia elämäkertoja täynnä vauhtia ja vaarallisia käänteitä. Lumovoimaa ei häiritse kaiken päällä läpäisyperiaatteella kulkeva psykoanalyyttinen selitysmalli, joka – päinvastoin – ryyditsee kerrontaa monipuolisella mausteseoksella.

Argentiinalainen kirjailija Jorge Luis Borges (1899–1986) sanoo,[9] että lumovoima on eräs kirjailijan oleellisimmista ominaisuuksista, ja että ilman sitä kaikki muu on hyödytöntä. Freudin lumovoima ei vetoa rationaaliseen, tieteellistä selitystä kaipaavaan sielunosaamme vaan, luvalla sanoen, myyttiseen muistiimme, jossa kaikki on seurausta jostakin mikä on tapahtunut kauan sitten sinulle ja minulle – meille kaikille. Freud vetoaa piilotajunnassamme uinuviin, omien traumojemme tuolle puolen ulottuviin myyttisiin muistumiin ja ”kantatapahtumiin”, jolla on heijastuksensa henkilökohtaisessa historiassamme. Silloin syntyy lumovoimainen, toivoa herättävä ja ahdistusta lievittävä sieluntila, jota Wittgenstein kuvaa[10] esseessään: ”Kaikki on saman, kauan sitten kiinnilyödyn kaavan toistumista. Kuten tragediahahmo toteuttaa kohtalottarien hänelle syntymässä antamat määräykset.”

Freud on taitava kirjallinen reettori vakuuttaessaan lukijoitaan. Tapausselostukset ja muun Freudin 1900-luvun esseistiikan sujuva retoriikka toimii siltana ”sen välillä mitä kirjailija haluaa sanoa, ja sen mitä lukija kuulee” – kuten Borges retoriikan tulkitsee. Mutta retoriikka voi toimia myös esteenä tai savuverhona kirjailijan ja lukijan välillä. Eräs savuverhon muunnelma on Freudin tapausselostusten massiivinen teoriapitoisuus. Freud ei koskaan käyttänyt ”puhdasta”, pelkästään kuvailevaa, ei-teoreettista havaintokieltä. Tapausselostuksissa esiintyy jatkuvaa teoriakielen ja havaintokielen feedbackiä. Teoria determinoi havaintoja; ja yhtä totta on, että havainnot antavat – totta kai – vahvistavaa näyttöä teorialle.

Paljon vaikeampi on kysymys, millainen kliinisen havaintoaineiston tulisi olla, jotta se näyttöön perustuen ei tukisi psykoanalyysin teoriaa tai siihen nojaavia terapeutin tulkintoja. (On kuin rinnalla kulkisi shamanistisen parantamisnäytelmän kaava, joka aina toteuttaa parantajan toimenpiteet ja tulkinnat, jos hän niin haluaa…) Teorian ja havaintojen keskinäisen suhteen kehäpäätelmäluonne ei häirinnyt Freudia, koska tapausselostuksissa hän itseasiassa koko ajan kehitteli teoriaansa.[11]

Tapausselostukset vaikuttavat naturalistisilta, mutta tämä on vain modus operandi -pintarakennetta. Freud pyrki syvemmälle. Hänen tärkein sanomansa on vakuuttaa, että kysymys on – ei enemmästä eikä vähemmästä kuin – kaikkien aikojen meistä, juuri meistä. Myyttinen totuus on vertauskuvallista ja esikuvallista, ei naturalistisesti kohdettaan kuvaavaa. Potilaan toivo viriää, kun terapeutti tulkinnoissaan hienovaraisesti ns. läpityöskentelyn periaatteella – teemoja ja vertauskuvia yhä uudelleen toistaen ja varioiden – käy läpi potilaan varhaiset muistot, traumat ja torjunnat muistuttaen samalla yksilön korkeasta, ainutkertaisesta arvosta silloinkin kun elämän olosuhteet ovat ankarat ja tietoisuus kaiken katoavuudesta uhkaa käydä liian musertavaksi. Muistot eivät tarjoa vain elämänkerrallisia muistumia vaan myös ”arkkityyppisiä kuvia sekä menneistä että aina olemassa olevista asioista”.[12] Toivo vahvistuu, kun potilas muistojaan käsittelemällä oppii uusia tapoja elää ja käyttää mielikuvitustaan. Muistot ovat kuin ovatkin eräänlaista runoutta.

300-luvulla jKr. vaikuttanut kreikkalainen runoilija Palladas tuo kaukaa aikojen takaa toivon viestiä, jossa on myyttisiä kaikuja terapeuttisen kuntoutumisen prosessista sanoessaan ”joka päivä aamulla me synnymme jälleen, se mikä on jäljellä alkoi tänään…” Terapiassa tulkittu menneisyys laajenee oman, eletyn elämän ja ylisukupolvisuuden tuolle puolen, sielun myyttiseen odysseiaan. Myyttisten kuvastojen oleellisimpia tunnusmerkkejä on transkulturaalinen pätevyys: ne toistuvat samojen ikuisuusteemojen variaatioina eri kansojen suullisessa ja kirjallisessa perinteessä, jopa mantereiden poikki.

Antropologit David Graeber ja David Wengrow viittaavat[13] ranskalaisen jesuiittaisä Paul Ragueneaun vuonna 1649 julkaisemaan autenttiseen kuvaukseen Pohjois-Amerikan huron-intiaanien unien tarinointi- ja tulkintamallista, joka on hämmästyttävän ”freudilainen” 250 vuotta ennen Unien tulkinta -teoksen ilmestymistä:

”Huronit uskovat, että sielullamme on toiveita, jotka ovat ikään kuin sisäsyntyisiä ja kätkettyjä. He uskovat sielumme tekevän nämä luonnolliset halut tiettäväksi unien avulla, sillä unet ovat sielun kieltä. Kun toiveet täytetään, sielu on tyytyväinen; mutta jos se ei saa haluamaansa, se vihastuu, eikä anna ruumiille kaikkea sitä hyvää ja onnea, jota sille toivoi, ja saattaapa se vielä kapinoida ruumista vastaan ja aiheuttaa erilaisia sairauksia, jopa kuoleman.”

Freud oli lumoutunut antiikin Kreikan suurten tragediakirjailijoiden näytelmistä. Dosentti Juhani Ihanus kertoo[14] Freudin viitanneen – Shakespearen lisäksi – Kreikan varhaisiin tragediakirjailijoihin ja sanoneen ”nämä ovat mestarini, nämä ovat lähteeni”. Näistä lähteistä Freud ammensi perustan psyykkisen determinismin opinkappaleelleen, tunnetuimpina esimerkkeinä universaaliväite ”kaikki unet ovat toiveen toteutumia” ja vaatimukselleen seksuaaliteorian julistamisesta kumoamattomaksi dogmiksi. Tätä hän vaati sveitsiläiseltä kollegaltaan ja työtoveriltaan C. G. Jungilta (1875–196I) suunnitellessaan häntä seuraajakseen kansainvälisessä psykoanalyyttisessä yhdistyksessä. Jung torjui vaatimuksen eikä hyväksynyt Freudin tulkintojen ”hyperseksuaalista monomaanisuutta”. 1910-luvun alussa läheinen yhteistyösuhde suhde alkoi viiletä kunnes 1913 tuli lopullinen välirikko, joka oli sekä opillinen että henkilökohtainen.

Freud tavoitteli myyttisen totuuden ajattomuutta, universaalista luonnetta ja yleisinhimillistä kaikupohjaa meissä. Ja se on meistä hyvin lumovoimaista. Mutta se saattaa olla myös harhauttavaa, vaikkemme sitä helposti huomaa. Sveitsiläinen kirjailija Henri Amiel (1821–1881) sanoo[15], että ”kaikessa mikä siirtää meidät itsemme ulkopuolelle on jotakin ylevää”. Freudin uneksijan kyvystä voi vakuuttua hänen tekstiensä äärellä. Unien tulkinta on varsinainen ”runotarten löytö” kuten Sokrates kutsuu Platonin Ion-dialogissa[16] runoilijan inspiraatiota silloin kun se on seurausta jumalien synnyttämästä haltioitumisesta.

Filosofi Ludwig Wittgenstein (1889–1951) tajusi varhain Freudin naamioleikin salatut, freudilaisittain ”torjutut” piirteet. Tutustuttuaan Freudin kirjoituksiin hänen kerrotaan huudahtaneen ”tässäpä joku, jolla on jotakin sanottavaa”, mutta lisänneen, että ”siksi hän tarvitsee mitä ankarimman kritiikin”. Wittgenstein totesi, että Freud ei suinkaan selittänyt vanhoja myyttejä vaan loi uuden, vahvan mytologian: psykoanalyyttisen teorian. Hercule Poirotilla oli harmaat aivosolunsa, Freudilla psykoanalyysinsä. Molemmat yhtä erehtyväisiä ja erehtymättömiä.

Terapian näyttämöt

Myös kirjailija Miki Liukkonen (1989–2023) tunnusteli[17] herkällä uneksijan kädellä ikuisen paluun ja jälleen kohtaamisen myyttisiä teemoja runoteoksensa Elisabet koskettavissa loppusäkeissä ”niin kaikki tämä, kaikki kuultu / ja mitä tulevaisuudessa kuullaan, / kaikin sydämin nähkää”.

Liukkosen säkeillä on lumovoimaa. Kehotus ”kaikin sydämin” viittaa suoraan Vanhan testamentin traditioon. Myös Egyptin erämaaluostareissa 400–500-luvuilla vaikuttaneiden pyhien isien – ja äitien, sillä heitäkin oli – opetuspuheissa sanalla sydän oli nykyistä paljon vahvempi emotiivinen merkitys. Sydän oli kaikkien emotionaalisten ja älyllisten, moraalisten ja konatiivisten, so. tahtoelämään kuuluvien voimien lähde. Henri J. M. Nouven sanoo[18], että sydän oli merkitykseltään persoonallista elämäämme keskeisesti yhdistävä ja koossa pitävä elin. Liukkonen tavoittaa Søren Kierkegaardin (1813–1855) ajatuksen, jonka mukaan ”hetki ei oikeastaan ole ajan vaan ikuisuuden atomi[19]”. Ja silloin runoilija on terapeutin tavoin sielun shamanistinen mestari, joka ”vastaa syvimpiin tarpeisiimme palauttaen mieleen elämän absoluuttiset, kätketyt salaisuudet”.[20]

Psyykkisen oireilun kärsimyskierteessä oleva ihminen on terapiatilanteessa ymmärrystä ja selitystä kaipaava olento. Jos ne jäävät tulematta, toivon perspektiivikin uhkaa sammua. Seurauksena voi olla kaaos, joka uhkaa musertaa ihmisen ainakin kolmessa pisteessä ”hänen analyyttisten kykyjensä, kestävyytensä ja moraalisen ymmärryksensä rajoilla”.[21]

Kun ihminen hakeutuu psykoterapiaan, yhteistyön onnistumisen kannalta on ratkaisevaa, miten terapeutti kykenee löytämään sen kapean polun, jota kulkemalla molemminpuolinen luottamuksen ikkuna saadaan pysymään auki. Vain sillä edellytyksellä, että läheisyys kasvaa terapeutin ja potilaan ympärille ”kuin metsä linnan ympärille”, toivon perspektiivi voi vahvistua myönteisillä odotuksilla – mitä ne sitten ovatkin. Terapian epäonnistumisen riski kasvaa, jos terapeutti viihtyy liikaa lääketieteellisessä varovaisuuskuplassaan – oireluokitusten, diagnostiikan ja psykodynamiikan lasihelmipeliin keskittyen – suoran kohtaamisen sijasta. Lääketieteellisesti koulutettu henkilökunta – psykiatria mukaan lukien – on taipuvaisempi erehtymään varovaisuuden suuntaan eli jatkamaan tutkimuksia epäillyn sairauden ”pidättämiseksi” ja taltuttamiseksi, vaikka potilas ehkä olisikin terve, kuin erehtymään toiseen suuntaan eli kohtelemaan potilasta terveenä, vaikka hän olisikin todellisuudessa sairas.

Psykoterapiassa terveysolettaman painottamisella on kuitenkin – sairauden epäilyn sijasta – aina vahva, itseään toteuttava toivon viesti varsinkin, kun ahdistuneen mielen sumea logiikka ja kaoottisen elämänhallinnan musta enkeli tottelevat huonosti tautiluokituksen täsmällisiä määrittelyitä. Amiel huomauttaa[22], että ”kaunein runoelma on elämä; elämä, jota luetaan samalla kertaa kuin sitä runoillaan, ja jossa haltioituminen ja tietoisuus liittyvät toisiinsa ja auttavat toisiaan”. Kaikessa ylevyydessään ja oraakkelimaisuudessaan Amielin sanat sopivat hyvin terapeutin huoneentauluksi.

Terapeutin – ollakseen viisas – tulisikin ratsastaa ”kaksilla rattailla”: lääketieteen parhaiden diagnostisten perinteiden mukaisesti tunnontarkkana kliinikkona, mutta myös suoraa kohtaamista pelkäämättömänä terapeuttisena kanssakulkijana. Rinnakkaisella matkaosuudella hänen tärkein varustuksensa on – lääketieteen kliinisten käytäntöjen sijasta – kaikki se symboliympäristön tuttuus ja tapakulttuurin opittu esiymmärrys, mikä on meille yhteistä ja ylläpitävää, ei tautiopillisesti erottavaa. Runoilija-psykiatri Claes Andersson (1937–2019) kiteyttää[23] haasteen runossaan: ”Hymy näkyy vasta kun joku kuulee sen.”

Runoilija Lasse Heikkilä (1925–1961) kirjoitti runossaan[24]: ”On helppoa vaeltaa ja puhua ruusun kauneudesta / ja ylistää rakastavia silmiä, / vaikeata on saada suunta, liittää siihen ruusuja / ja oppia katselemaan kaikkea rakastavin silmin.” Heikkilän kirjallisesta jäämistöstä löytyi omiin traumaattisiin jatkosodan rintamakokemuksiin perustuva, Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiaan vertautuva käsikirjoitus,[25] jossa sankarivainajat kertovat kumpunsa alta yksinpuheluina oman tarinansa kuten taiteesta uneksinut Johansson: ”Kuinka monta kukkaa olen ruokkinut? / Olen yrittänyt laskea. / Koivun juuri on kietoutunut lonkkani ympärille. / Suutele maahan uppoutuvan puun juurta, / nöyrry rakastaaksesi, jotta alkaisit kuten versova puun juuri.”

Toivon perspektiivit

Toivon lähisukulaisia ovat usko ja pelko. Toivo on uskoa heikompi episteeminen asenne. Kun ihminen toivoo, hän ilmaisee itsestään jotakin, mitä voitaisiin kutsua hartaaksi odotukseksi tässä-ja-nyt. Wittgenstein on todennut,[26] että ”katua voi vain se, joka voi ajatella menneisyyttä”. Samoin voitaisiin sanoa, että toivoa voi vain se, joka jaksaa uskoa tulevaisuuteen. Toivo on lähempänä käytännöllisen elämän sattumatekijöitä kuin usko. Toivo edeltää uskoa ja sitoo uskoa käytäntöön myös Heprealaiskirjeen tunnetussa määritelmässä: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan.” (Vanhemmassa Raamatun käännöksessä määritelmä on komeampi: ”Usko on lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan.”) Toivon tehtäväkenttä määrittyy nykyhetken maailmassa, mutta sillä on tulevaisuuteen suuntautuva ilon, luottamuksen ja rohkeuden elementti, jonka liitämme lohdutuksen ja myönteisen odotuksen käsitteisiin.[27]

Mutta toivo on myös herkkä ja haavoittuvainen ”unen ystävä ja kuvitelmien sisar” kuten kiinalainen runoilija Ai Qing (1910–1996) luonnehtii ja jatkaa:[28]

         ”…niin kuin perhoset virran äyräällä

         se on ovela, mutta suloinen

         kun nouset, se lentää tiehensä

         unohdat sen, ja se ilmoittaa itsestään

         alituinen seuralaisesi se on

         viimeiseen hengenvetoosi asti”.

Ai Quingin sanoma lienee eräs tärkeimpiä syitä runouden vetovoimaan lukijoiden odotuksissa.  Ketäpä ei oman, eletyn elämän kokemuksena koskettaisi, kun belgialainen Henri Michaux (1899-1984) välittää meille vahvan toivon viestin:[29] ”Voit olla rauhassa. Sinussa on vielä kirkkautta. Yhden ainokaisen elämän aikana et ole pystynyt töhrimään kaikkea.” Toivo saattelee lukijaa uskollisena, hahmottomana seuralaisena myös Niilo Rauhalan runossa:[30] ”Jos sinä lähdet, / kuusten himmenevä kirkkaus / järveltä noussut / kulkee edelläsi.”

Søren Kierkegaard antoi[31] toivon futuurille vahvan tulkinnan toteamalla, että tuleva on merkityksellisempi kuin nykyinen, koska ”tuleva aika on tietyssä mielessä kokonainen, ja se voi merkitä kaikkea, kun taas mennyt aika on vain osa”. Kun toivo avautuu, se on korjaavaa myös menneisyyteen katsovassa mielessä kuten 300-luvulla elänyt Efraim Syyrialainen on sanonut:[32] ”Synnintekijät saavat toivoa, kun he katumuksen avulla parantuvat.” Käänteisesti: toivoa vailla on ihminen, joka ei pysty katumaan. Juuri tässä on Kummisetä-elokuvan luostarikohtauksen metafyysinen murhenäytelmä. Elokuvan 3. osassa Al Pacinon hienosti näyttelemä vanheneva mafiapäällikkö Don Michael Corleone kääntyy epämääräisessä sielunhädässä viisaan kardinaalin puoleen, tapaa tämän luostarin puutarhassa ja kysyy: ”Voinko saada synnit anteeksi, vaikka en tunne katumusta?” Kardinaali kiertää kysymyksen hienotunteisesti ja hyvästelee kummisedän ilman anteeksiantoa.

Kummisedän sanoissa on kammottava kaiku, koska näin sanoessaan hän tuntuu asettavan itsensä kaiken inhimillisyyden ja normaalin vastavuoroisuuden tuolle puolen. Häpeän ja syyllisyyden kantakysymys ”mitä olen tehnyt?” ei tunnu osoittavan mihinkään, ei itseen eikä toisiin; vain pelkkään tyhjyyteen, jota voidaan luonnehtia termeillä ”ei-kukaan” tai ”ei-mitään”. Hän ei ole kenenkään lähimmäinen. Luonnostaan katumattomalla kummisedällä ei ole kosketusta eikä pääsyä kaiken toivon alkulähteelle: inhimilliseen erehtyväisyyteen ja vajavaisuuteen. Toisaalta kummisedän sanoissa on syvää vertauskuvallisuutta. Myyttisen aavistuksen vuoksi, jonkinlaisen ”protohäpeän” tasolla myös don Michael tuntuu kaipaavan kosketusta ideaan, joka vakuuttaa[33], että ”Jumalan kumppanuus on suuri todistus ja mahtava lepo”.

Uskon episteeminen status on kestävämpää laatua. Se on toivoa riippumattomampi ihmisluonteen ailahtelevaisuudesta, haluista, peloista ja hyötylaskelmoinnista esimerkiksi hädän hetkellä. Jos aidosti uskon johonkin, päämääräni on ”tuolla jossakin” nykyhetken epävarmuustekijöistä riippumattomassa kaukaisuudessa. Toivon episteeminen status lähestyy uskoa, jos sitä vahvistetaan lisämääreellä ”toivon hellittämättä/hartaasti/itsepintaisesti/tms. ”.

Japanilainen hovinainen Izumi Shikibu (974–1033) runoili oman tulkintansa toivon hellittämättömyydestä ja uskon sammumattomuudesta kirjoittamalla 100 tanka-runoa nuorena kuolleen rakastettunsa, keisarinpoika Atsumichi Shinnōn muistoksi:[34] ”Kaipuu on, rakas, / tuhanneksi pirstonut / tämän sydämen. / Mutta yksikään siru / ei ole mennyt hukkaan.” Shikibun tankassa on sellaista kauneutta, jonka perusta on kaiken kirjallisen muotivaihtelun ja filosofoivan estetiikan tuolla puolen, eikä se vetoa pelkästään aisteihin vaan puhuttelee jotakin pysyvää ihmismielen kaipuuta. Glück kiteyttää,[35] että kauneus vetoaa meissä ”johonkin puhtaaseen, johonkin jakamattomaan”, ja toteaa samalla, että ”ainoa, mihin tätä voisi verrata, on rakastuminen”.

Rukousten ja virsirunouden parhaimmisto on hyvä esimerkki, että luja usko ei riipu siitä, mitä milloinkin satun toivomaan tai olemaan toivomatta. Profeetta Jesaja iskee asian tajuntaamme jykevin sanoin: ”Ellette usko, te ette kestä.” (Jes.7:9). Jesajan uskonjulistus sisältää vahvan viittauksen toivoon: hävityksen ja sekasorronkin keskellä on säilytettävä luja luottamus Jumalan lupaukseen paremmasta tulevaisuudesta. Mutta se sisältää myös toivon implikaation, kehotuksen rationaaliseen toimintaan tulevaisuuden hyväksi tässä-ja-nyt, jotta uskon ilmaukset eivät jäisi pelkiksi hurskaiksi huokauksiksi. Jeesus innosti varhaisia kannattajiaan Jesajan jyrähdyksen käänteisellä, positiivisella muunnelmalla (Markuksen evankeliumi 11:24): ”Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän.”

Heprealaiskirjeessä puhutaan Abrahamista ja Saarasta uskon esikuvina, jotka eivät elinaikanaan saaneet nähdä sitä, mikä heille oli luvattu eli taivaallista, tuonpuoleista isänmaata ”he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten” (Hepr. 11:13). Toivon perspektiivi tuo eteemme ”luvatun maan”, joka päämääränä sinänsä on inhimillisten mahdollisuuksiemme ulottumattomissa, mutta rohkaisee silti toimintaan päämäärää kohden. Kun Abraham ja Saara ”näkevät etäältä”, he kuvittelevat ja visualisoivat, ja voivat näin kokea, että ikuisuus koskettaa heitä jo nyt. Luja usko on eräänlaista jo-melkein-toteutunutta-toivoa tämänpuoleisessa. Saksalainen pappi Dietrich Bonhoeffer (1906–1945) odotti kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa Hitlerin Saksan vankina tyyneytensä ja kristillisen uskonsa horjumattomana säilyttäen. Hän kirjoitti vankeudessa tunnetun virtensä Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan (Virsikirjan virsi n:o 600) ja lähetti sen tervehdyksenä omaisilleen jouluna 1944 Prinz Albrecht-Strassen vankilasta. Hänet teloitettiin 9.5.1945 vain vähän ennen Natsi-Saksan antautumista.

Toivolla on myös paradoksaaliset piirteensä. Kun natsi-Saksa pommitti Lontoota lähes yötä päivää syksystä 1940 kevääseen 1941, Britannian pääministeri Winston Churchill lupasi kansalleen vain ”verta, hikeä ja kyyneleitä” vihjaisten jopa, että vielä pahempaa on tulossa. Tämä herätti kuitenkin luottamusta ja rauhoitti ihmisiä, vaikka toivon perspektiivi tuntui täysin sulkeutuneen. Psykiatri-psykoanalyytikko Johannes Lehtonen pohtii[36] toivon ja epätoivon suhdetta ja toteaa, että johtajat, joilla on kyky kestää vaikeuksia ja myöntää niiden olemassaolo, ovat turvallisempia ja luotettavampia kuin ongelmia sivuuttavat ja vähättelevät johtajat. Ja silloin – Lehtosen mukaan – toivokin ”viihtyy tosiseikkojen taustalla, kunhan sille annetaan sitä hiljaista tilaa, jota se tarvitsee elääkseen ja vahvistuakseen toivossa itsessään piilevällä voimalla”.

Toivoon liittyy aina tietty saavuttamattomuuden elementti eli jonkinasteinen pelko siitä, etten saavuta sitä, mitä toivon – en tässä enkä tuonpuoleisessa ajassa. Toivon ja pelon suhde on loogista, ei empiiristä laatua, ja yhteistä niille on keskinäisriippuvainen epävarmuuden elementti. Saavuttamattomuuden pelosta täysin puhdistettu toivo merkitsisi jo-toteutuneen toivon mahdollisuutta. Intuitioissamme tällainen absoluuttinen ”puhtaan” toivon tapaus merkitsisi eräänlaista ”uustoivottomuutta” tämänpuoleisessa; toivon ”lakkaamista” tarpeettomana, tehtävänsä täyttäneenä jo-nyt ennen tuonpuoleista.

Paavali kiteyttää asian Roomalaiskirjeessään: ”Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei ole enää toivoa. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee!”[37] Paavalin sanat voidaan tulkita lohdullisesti kääntäen: niin kauan kuin ihmisen lyhyt elämänaika kestää, toivo on tyhjentymätön. Elävän kristinuskon sanasto ei siis oikeastaan edes tunne sanaa ”toivoton”.

Etäältä näkeminen on toivon aktualisointia luovan kuvittelukyvyn avulla.

Amerikkalainen runoilija Emily Dickinson (1830–1886) luo[38] avaran, hienosti sommitellun ja viritetyn kuvitelman toivon ehtymättömyydestä ja rajattomuudesta. Hänen toivonsa on höyhenpukuinen sielulintu, joka lakkaamatta laulaa omaa sävelmäänsä sisimmässämme, sanoja vailla ja vastuksista välittämättä: ”`Hope´ is the thing with feathers  / That perches in the soul  / And sings the tune without the words / And never stops – at all”… /. Ja Aale Tynnin suomennoksena: ”Toivo on höyhenpukuinen / ja sielun-oksallaan / sanattomasti laulaa vain, / ei lakkaa milloinkaan…”.

Toivon vertauskuvana Dickinsonin runo hipoo täydellisyyttä ja on uskollinen Platonin määritelmälle runoudesta ”tuo kepeä, siivekäs ja pyhä”. Runoilija luo tilaa ja avaruutta säkeiden ympärille. Niin tekee myös toivo, joka ”viihtyy tosiasioiden taustalla” tilaisuuttaan hiljaa odottaen ja merkitystään viestien niiden kuulla, jotka sanatonta laulua ymmärtävät. Runon hyöhenpukuinen päähahmo vetäytyy taustalle runon alussa, ja vasta 4 säkeistöä käsittävä runon loppuosassa ”lintunen” ilmestyy näkösälle kuin hetken häivähdyksenä. Samoin vetäytyi taustalle yksityisyydestään äärimmäisen tarkka Dickinson, joka teki oman persoonansa tiettäväksi vihjauksin, vertauskuvin ja kukkasin, –  runoissaan ja elämässään. Dickinsonin toivo nousee taivasmatkana samoihin korkeuksiin kuin Johannes Bramsin Saksalaisen Sielunmessun kuoro-osuudet.

Dante Alighieri (1265–1321) suo[39] toivolle kuoleman rajan ylittävän iankaikkisuuden Jumalainen näytelmä –teoksensa viimeisessä 33. laulussa. Dante on runoelmassa sekä kertoja että osallistuja, sillä teos on kirjoitettu yksikön 1. persoonassa. Matkan jo lähestyessä loppuaan, taivallettuaan Helvetin ja Kiirastulen läpi ja noustuaan Paratiisin korkeimmalle tasolla Dante Alighieri tapaa Pyhän Bernhard Clairvauxlaisen, joka auttaa häntä valmistautumisessa Jumalan kohtaamiseen. Dante sai Pyhän Bernhardin (1090–1153) teksteistä ideoita ja kuvia teoksensa viimeiseen lauluun, joka on Neitsyt Marialle omistettu rukous. Dante kirjoittaa 33. laulun alussa: ”Rakkauden keskipäivän-soihtu täällä / ylhäällä olet, alhaalla taas tuolla / elävä toivon lähde ihmisille”. Autuaan, täyttyneen toivon lunastus merkitsee Jumalan kohtaamista, ja Danten kuvauksena ”kautta sisimpäni iski salama kirkas, sielun toivon täytti”. Jumalainen näytelmä päättyy levolliseen, ikuisen paluun myyttisestä pyörästä muistuttavaan ”kaikki on hyvää” -säkeeseen[40]: ”tahtoni nyt lailla rattaan / tasaisen liikkui, niin kuin tahtoi Rakkaus / Se, josta liikkuu aurinko ja tähdet”.

Wittgenstein kiteyttää uskon ja toivon suhteen huomauttamalla, että usko ei askartele uskomisensa kohteen kanssa, mutta toivo sitä vastoin, samoin kuin pelko, askartelevat hyvinkin paljon. Wittgensteinin mukaan usko ja toivo ovat ”upotettuina ihmiselämään” eli ne ovat erottamattomasti mukana kaikessa inhimillisessä toiminnassa – myös runoudessa. Hän muotoilee aforistisen vastaesimerkin[41]:

”Millä tavoin ihmisen sitten olisi käyttäydyttävä, jotta sanoisimme hänestä, ettei hän koskaan toivo? Ensimmäinen vastaus on: en tiedä. Pikemminkin voisin sanoa, miten sellaisen ihmisen, joka ei koskaan kaipaa mitään, olisi käyttäydyttävä tai sellaisen, joka ei koskaan iloitse mistään tai joka ei pelästy tai pelkää mitään?”

Kysymys on vaikea jopa Wittgensteinille. Mutta varmaa on, että vastaesimerkin kuvailema ihminen ei voi olla ainakaan runoilija. Jopa jäljittelemättömästi omanlaisillaan, absurdeilla, osin groteskisti taipuvilla proosarunokatkelmilla mainetta saanut serbialais-yhdysvaltalainen George Simic selviytyy[42] kevyesti Wittgensteinin vastaesimerkkitestistä: Simic on ilontuoja lukijalle, ja iloitsee itsekin – tai omien sanojensa mukaan ”huvittelee” – pilkatessaan runoutta liiasta totisuudesta vetäisemällä jäniksiä hatustaan kuin taikuri ikään:

”Suojelusenkelini pelkää pimeää. Se teeskentelee, ettei pelkää, lähettää minut edeltä ja sanoo tulevansa ihan kohta perästä. Kohta en näe enää yhtään mitään. ”Tämä on varmaan taivaan pimein kolkka”, kuiskaa tytönääni selkäni takaa. Käy ilmi, että häneltäkin on suojelusenkeli hukassa. ”Jo on julkeaa”, sanon hänelle. ”Että ne törkeät pikku pelkurit jättävätkin meidät yksin”, hän kuiskaa. Ja tietenkin, sikäli kun tiedämme, minä voin olla jo sata vuotta vanha, ja hän vain unelias silmälasipäinen pikkutyttö.”

Simicin surrealistisen taikalyhdyn valotuksessa tuttu virsiteema ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” muokkautuu monikerroksisen huumorin prismaksi. Sen unenomaisessa ristivalossa selkeä ja mystinen, todellinen ja kuviteltu sekoittuvat toisiinsa tavalla, joka kiehtoo mielikuvitustamme. Ja kuten aina kohdatessamme yllättäen jotakin selittämätöntä ja salaperäistä, kokemus horjuttaa mieltämme ja – Simicin sanoin – toimii ”kärpäsloukkuna mielikuvituksellemme”.

Lähteet

Amiel, Henri (1980) Uneksijan päiväkirja. Suom. J. A. Hollo. Juva: WSOY.

Andersson, Claes (2008) Ajan meno. Suom. Jyrki Kiiskinen. Helsinki: WSOY.

Anhava, Tuomas (1975) toim. Täällä kaukana. Keuruu: Otava.

Borges, Jorge Luis (2020) Seitsemän iltaa. Tallinna: Aviador.

Broad, C. D. (1925) Mind and Its Place in nature. London: Routledge.

Dante, Alighieri (1963) Jumalainen näytelmä. Suom. Elina Vaara. Porvoo: WSOY.

Day, John Patrick (1991) Hope – A Philosophical Inquiry. Acta Philosophical Fennica Vol. 51. Helsinki.

Freud, Sigmund (1977) Case Histories I – `Dora´ and `Little Hans´. The Pelican Freud Library, Vol. 8. Middlesex: Penguin Books.

Freud, Sigmund (1968) Unien tulkinta. Jyväskylä: Gummerus.

Geertz, Clifford (1974) Uskonto kulttuurijärjestelmänä. Uskonto ja yhteisö – tutkimuksia uskontososiologian alalta 74–124. Toim. Juha Pentikäinen. Helsinki: Gaudeamus.

Glück, Louise (2014) Uskollinen ja hyveellinen yö. Tallinna: Enostone.

Glück, Louise (2021) Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä. Tallinna: Aviador.

Graeber, David & Wengrow, David (2022) Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia. Helsinki: Teos. Heikkilä, Lasse (1976) Valitut runot. Helsinki: Otava.

Heinonen, Erkki (2015) Psykoterapeuttien yksilölliset ominaisuudet, yhteistyösuhde ja psykoterapian tuloksellisuus. Psykoterapia 34(3), 208–218.

Ihanus, Juhani (2019) Psykoanalyysi näyttämönä. Psykoterapia 4/2019.

Jannaras, Kristos (1991) Nälkä ja jano. Suom. Petri Piiroinen. Joensuu: Ortokirja.

Laitinen, Jorma (1981) Psykoanalyysin tieteenfilosofisia näkökohtia. Psychiatria Fennican monografiasarja No. 10. Helsinki.

Laitinen, Jorma (2002) Syntiinlankeemus, häpeä ja syyllisyys – uskonnonfilosofinen tutkielma. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 232. Helsinki.

Lehtonen, Johannes (2021) Olemassaolon tunne. Tallinna: Prometheus kustannus Oy.

Liukkonen, Miki (2012) Elisabet. Painettu EU:ssa: WSOY.

Kierkegaard, Søren (1964) Ahdistus. Suom. Eila ja Johan Weckroth. Jyväskylä: Gummerus.

Masters, Edgar Lee (1973) Spoon River antoligia. Suom. Arvo Turtiainen. Helsinki: Tammi.

Michaux, Henri (1980) Harhailla, laiskotella. Suom. Pekka Parkkinen ja Jaakko A. Ahokas. Espoo: Weilin-Göös.

Moore, Thomas (2001) Sielun ohjaama elämä. Jyväskylä: Like.

Nouwen, Henri J.M. (1995) Sydämen tie. Suom. Matti Sidoroff. Helsinki: Kirjaneliö.

Platon (1977) Ion. Teoksessa Platon I. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava

Rauhala, Niilo (2009) Sana koskettaa sanaa. Helsinki: Otava.

Riekkinen Wille (1996) Pieni kirja toivosta. Helsinki: Kirjapaja.

Simic, Charles (2021) Maailma ei lopu. Suom. Aki Salmela. Helsinki: Ntamo.

Syyrialainen, Efraim (1992) Katumusharjoituksia. Suom. Henrik Holländer. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden kustannusneuvosto.

Tarmio, Hannu ja Tarmio, Janne (1998) toim. Runosydän. Helsinki: WSOY.

Trakl Georg (2004) Sielun öinen siivenisku. Suom. Jukka Koskelainen. Helsinki: WSOY.

Wittgenstein, Ludwig (1974) Keskusteluja Freudista. Suom. Heikki Nyman. Parnasso 2, 85–93.

Wittgenstein, Ludwig (1978) Zettel – filosofisia katkelmia. Suom. Heikki Nyman. Porvoo: WSOY.

Wittgenstein, Ludwig (1989) Huomautuksia psykologian filosofiasta 2. Suom. Heikki Nyman. Juva: WSOY.

von Wright, Georg Henrik (1968) Logiikka, filosofia ja kieli. Helsinki: Otava.

[1]Erkki Heinonen, Psykoterapeuttien yksilölliset ominaisuudet, yhteistyösuhde ja psykoterapian tuloksellisuus. Psykoterapia 34(3), 2015,  208-2018.

[2]Petrick Day, Hope – A Philosophical Inquiry, Acta Philosophical Fennica Vol.51, Helsinki 1991.

[3]Georg Henrik von Wright, Logiikkaa, filosofia ja kieli, Otava 1968. 238.

[4]Georg Trakl, Sielun öinen siivenisku, WSOY 2004, 41.

[5]Louise Glück, Uskollinen ja hyveellinen yö, Enostone 2014, 41.

[6]C.D. Broad, Mind and Its Place in Nature, Routledge 1925.

[7]Sigmund Freud, Unien tulkinta, Gummerus 1968.

[8]Sigmund Freud, Case Histories I, Dora and Little Hans, The Pelican Freud Library, Vol.6, Penguin Books 1977.

[9]Jorge Luis Borges, Seitsemän iltaa, Aviador 2020, 14.

[10]Ludwig Wittgenstein, Keskusteluja Freudista, Parnasso, 2/1974, 85-93.

[11]Jorma Laitinen, Psykoanalyysin tieteenfilosofisia näkökohtia, Psychiatria Fennican monografiasarja 10. 1981 Helsinki, 17–28.

[12]Thomas Moore, Sielun ohjaama elämä, Like 2001, 39–40.

[13]David Graeber & David Wengrow, Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia, Teos 2022, 462.

[14]Juhani Ihanus, Psykoanalyysi näyttämönä, Psykoterapia 4/2019.

[15] Henri Amiel, Uneksijan päiväkirja, WSOY 1980, 144.

[16] Platon, Teokset 1. Otava 1977, 114–115.

[17] Miki Liukkonen, Elisabet. WSOY 2023, 73.

[18] Henri J.M. Nouwen Sydämen tie, Kirjaneliö 1995, 77.

[19] Søren Kierkegaard, Ahdistus. Gummerus 1964, 114.

[20] Thomas Moore, Sielun ohjaama elämä, Like 2001, 62

[21] Glifford Geertz, Uskonto kulttuurijärjestelmänä. Uskonto ja yhteisö tutkimuksia uskontososiologian alalta. Toim. Juha Pentikäinen. Gaudeamus 74-124.

[22]Henti Amiel, Uneksijan päiväkirja, WSOY 1980, 36.

[23]Claes Anversson, Ajan meno, WSOY 2008, 22.

[24]Lasse Heikkilä, Valitut runot, Otava 1976, 66.

[25]Heikkilä, Balladi Ihantalasta – säkeitä kesästä 1944, Minerva 2022.

[26]Ludwig Wittgenstein, Zettel – filosofisia katkelmia.  WSOY 1978, 120.

[27]Jorma Laitinen, Syntiinlankeemus, häpeä ja syyllisyys – uskonnonfilosofinen tutkielma, Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 232, 2002. 173-178.

[28]Hannu Tarmio & Janne Tarmio (toim.) Runosydän, WSOY 1998, 77.

[29]Henri Michaux, Harhailla, laiskotella, Weilin & Göös 1980, 63.

[30]Niilo Rauhala, Sana koskettaa sanaa, Otava 2009, 82.

[31]Søren Kierkegaard, Ahdistus, Gummerus  1964, 115.

[32]Efraim Syyrialainen, Katumusharjoituksia, Orotodoksisen kirjallisuuden kustannussäätiö 1992, 14.

[33]Kristos Jannaras, Nälkä ja jano, Orto-Kirja 1991.

[34]Tuomas Anhava (toim.) Täällä kaukana, Otava 1975, 50.

[35]Louise Glück, Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä, Aviador 202, 172-173.

[36] Johannes Lehtonen, Olemassaolon tunne, Prometheus 2021, 168.

[37]Wille Riekkinen, Pieni kirja toivosta, Kirjapaja 1996.

[38]Hannu Tarmio & Janne Tarmio (toim.) Runosydän, WSOY 1998, 76.

[39]Dante Alighieri, Jumalainen näytelkmä, WSOY 1963.

[40]Dante, 801.

[41]Ludwig Wittgenstein, Huomautuksia psykologian filosofiasta 2, WSOY 1989, 15.

[42]George Simic, Maailma ei lopu, Ntamo 2021, 47.

 

Artikkelikuvassa Sigmund Freud. Kuva: Wikimedia Commons.


Jorma Laitinen.

Kirjoittaja

Kirjoittaja Jorma Laitinen on psykiatrian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori, yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiaalipolitiikan dosentti.


'Keskusteluja toivosta, terapiasta ja runosta' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.