Israelilla on onni olla tasokkaiden kansainvälisten journalistien huomion kohteena, toisin kuin Suomella, jossa on enää tuskin lainkaan ulkomaisten tiedotusvälineiden pysyviä kirjeenvaihtajia. Brittiläisten huippulehtien The Timesin ja The Economistin kirjeenvaihtajana Tel Avivissa toimineen, amerikanjuutalaiseksi liberaaliksi ja vasemmistolaiseksi tunnustautuvan Gregg Carlstromin mielestä Israelin sisäinen turvallisuustilanne on nyt suhteellisen vakaa, ainakin jos sitä vertaa intifadojen päiviin. Niin on myös maan ulkoinen turvallisuustilanne: Israel on maailmalla hyväksytympi kuin koskaan, sillä on yhteistyösuhteet Persianlahden rikkaisiin arabimaihin, eikä sillä ole tällä hetkellä eksistentiaalista uhkaa ulkopuolelta. Edes Iran ei ole sellainen. Väittämänsä tueksi Carlstrom viittaa israelilaisiin turvallisuusekspertteihin. Myös israelilaisten enemmistö näyttää ajattelevan tämän suuntaisesti: enemmistön mielestä Israelin pitkän tähtäimen suurin ongelma ei ole turvallisuus vaan talous.
Carlstromin mukaan talouttakin suurempia uhkia Israelille ovat kuplissa eläminen ja sisäinen polarisaatio, oikeistopopulismi, demokratian ongelmat, politiikan näköalattomuus ja vaikkapa koululaisten osaamistulosten heikentyminen. Nämä kuulostavat tutuilta Suomesta ja Euroopasta. Mutta Israelilla on myös omia erityisongelmia. Sisäisen polarisaation tekevät erityisen vaikeaksi kansallisuuskysymys (vainko juutalaisten valtio?) ja uskonnollisen ja maallisen vallan välinen kamppailu. Erityisongelma on myös diaspora, erityisesti Israelin ja amerikanjuutalaisten etääntyvät välit. Maallistuneille amerikanjuutalaisille (vain 19% noudattaa juutalaista lakia) menneinä vuosikymmeninä ominainen romanttinen Israel-idealisaatio on heikkenemässä. 75% amerikanjuutalaisista seniorikansalaisista tuntee edelleen emotionaalista läheisyyttä Israeliin, mutta niin sanotuista millenniaaleista (1980-1990 -luvuilla syntyneistä) enää 60%. Varsinkin nuoret suhtautuvat Israelin politiikkaan yllättävän kriittisesti: amerikanjuutalaisista opiskelijoista vain 31% pitää Israelia todellisena demokratiana.
Millainen on sitten maa, jota amerikanjuutalaiset (joukossa varmaan Carlstromkin) rakastavat mutta yhä enemmän kritisoivat? Israel perustettiin sosialistisin ihantein, mutta se ei ole Carlstromin mukaan koskaan ollut kovin tasa-arvoinen. Arabiasukkaat ovat aina olleet toisen luokan kansalaisia, samoin arabimaista muuttaneet mizrahi-juutalaiset ja erityisesti etiopialaistaustaiset juutalaiset. Etuoikeutettujen eurooppalaistaustaisten ashkenazi-juutalaisten hallussa oli myös poliittinen valta, kunnes työväenpuolueen pitkä valtakausi loppui vuonna 1977 oikeiston vaalivoittoon. Myös arabi/palestiinalaiskansalaiset ovat aiempaa vahvemmin edustettuina Knessetissä, koska heidän osallistumisensa Israelin vaaleihin on lisääntynyt: vuonna 2015 jo 63,5% heistä käytti äänioikeuttaan.
Israelissa on aina ollut voimakkaasti eriytyneitä ryhmiä, esimerkiksi juutalaiset ja arabit/palestiinalaiset, mutta viime aikoina tribalismi on Carlstromin mukaan voimistunut juutalaisenemmistön sisälläkin. Matala äänikynnys (maa on yksi vaalialue) on ennenkin suosinut puoluekentän hajanaisuutta, mutta viime aikoina on syntynyt puolueita eri ryhmille: Juutalainen koti siirtokuntalaisille, Israel Beiteinu venäläistaustaisille ja Meretz Tel Avivin vasemmistolaisille. Ihmiset tuntuvat elävän kuplissa eivätkä edes tunne toisten puolueiden äänestäjiä. Tämä on tuttua Suomestakin. Gazalaisten tilanteesta israelilaiset eivät tiedä juuri mitään, yhtenä syynä se, että Israelin tiedotusvälineet eivät voi toimia siellä. Empatian sanotaan olevan sodan ensimmäisiä uhreja, mutta uhriksi se uhkaa joutua sodan ulkopuolellakin. Näin toki myös Suomessa.
Israel on edelleen vahvoja yksilönvapauksia kunnioittava valtio, joskin vapauksissa saattaa olla rajoituksia. Kansalaisilla ei ole käytännössä täyttä vapautta asettua asumaan minne tahansa, koska pienissä kylissä asukaskomiteat voivat hylätä epämieluisat muuttajat, kuten arabit, mizrahi-juutalaiset tai vaikkapa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien tunnustamisessahan Israel on yleisesti ottaen erittäin edistyksellinen, mitä joidenkin liberaalien Israel-kriitikoiden on vaikeaa sulattaa. Seksuaalivähemmistöjä eivät Israelissa tue vain liberaalit ja vasemmistolaiset, vaan myös Likudissa ja jopa siirtokuntalaispuolueessa heillä on vahvoja tukijoita.
Yksi Israelin tribalismin näkyvimpiä ilmentymiä on ollut ja on yhä uskonnollinen jakautuminen. Kauppojen aukioloista ja liikennevälineiden kulusta sapattina taistellaan. Hotelli- ja ravintolabisneksen tuotosta jopa 10% on arvioitu menevän kashrut-säädösten noudattamista valvovalle rabbinaatille. Ultraortodoksien etuoikeudet tuottavat Pyrrhoksen voiton: vuosittain tuhannet ultraortodoksiset haredi-opiskelijat valmistuvat uskonnollisista kouluista ilman riittäviä perustietoja selviytyäkseen yhteiskunnassa. Uusliberaali kapitalismi työntää ultraortodoksit konkreettiseenkin periferiaan: suurine lapsikatraineen mutta alhaisine tuloineen heidät hinnoitellaan pois Jerusalemista.
Oikeistopopulismi juhlii länsimaissa, myös Israelissa. Onko kyseessä työväenluokan vastaisku globalisaatiota ja uusliberalismia vastaan? Vai vastaus islamistimilitanttien aiheuttamaan pelkoon? Vai vanhan, valkoisen enemmistön viimeinen henkäys yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvassa lännessä? Carlstromista maailmaa vaivaa haikailu menneisyyteen: Trump haluaa tehdä Amerikan suureksi jälleen, brexitin kannattajat haluavat vallan takaisin Englantiin, siirtokuntalaiset Israelissa haaveilevat raamatullisista rajoista, islamistit muistelevat islamin kulta-aikaa tuhat vuotta sitten. Oikeistopopulismi saattaa Carlstromin mielestä kuitenkin olla lyhytaikaista, olihan esimerkiksi brexit vanhojen hanke: alle 25-vuotiaista vain 25% kannatti sitä, eläkeläisistä taas 80%. Samoin oli Trumpin valinta: millenniaalien keskuudessa Hillary Clinton olisi voittanut ylivoimaisesti.
Israelissa tilanne on Carlstromin mukaan kuitenkin toinen. Nuoret äänestäjät ovat uskonnollisempia ja konservatiivisempia kuin vanhempansa. Huolimatta kulttuurisesta viehtymyksestään länteen Israel muistuttaakin Carlstromista yhä enemmän menneisyyttä haikailevia kansallismielisiä maita Euroopan itälaidalla, Turkkia ja Venäjää. Carlstrom myöntää analogian epätäydellisyyden, mutta on huolestunut havaitsemistaan samansuuntaisista kehityskuluista Netanjahun Israelissa. Pragmaattisena, maallisena konservatiivina itseään markkinoivaa Benjamin Netanjahua (s. 1949) Carlstrom pitää (oikeistoretoriikasta huolimatta) keskilinjan poliitikkona ja hallituksensa liberaaleimpiin jäseniin kuuluvana. Koalitiopaineista huolimatta Netanjahu ei ole sallinut suurta uutta siirtokuntarakentamista. Carlstromin mielestä Netanjahu on kuitenkin lyhyen tähtäimen taktikko, joka haluaa lähinnä varmistaa oman uudelleen valintansa, apunaan jopa amerikkalaisen miljonääriystävän perustama laajalevikkinen ilmaisjakelulehti IsraelHaYom (Israel tänään).
Shimon Peres ja Benjamin Netanjahu vuonna 2012. Kuva: Moshe Milner.
Netanjahu on joutunut toimittajien hampaisiin muun muassa ravintolaillallisistaan playboy-liikemiesten seurassa Monte Carlossa, mutta saanut myös syytteitä korruptiosta – kuten myös useat edeltäjänsä. Transparency Internationalin mukaan Israel itse asiassa on kehittyneistä maista korruptoituneimpia. Poliitikkojen salattujen toimien julkistaminen ja tuomiot oikeudessa kertovat toisaalta hyvää oikeusvaltion ja demokratian kestävyydestä. Tiukoilla se välillä on: Haifan taidemuseokohun yhteydessä Suomessakin tunnetuksi tullut kulttuuriministeri Miri Regev – joka on ylpeillyt sillä, ettei ole koskaan lukenut Tsehovia – on yrittänyt säädättää lojaalisuusehtoja taiteen valtionavulle.
Mahdollisia haastajia Netanjahulle Carlstrom etsii entisistä sotilaista tai tiedustelujohtajista, joiden asema hallinnossa on länsimaisittain poikkeuksellisen vahva. Yksi entinen sotilas haastoikin Netanjahun kaksissa vuonna 2019 pidetyissä vaaleissa, mutta ilman riittävää menestystä päästäkseen valtaan. Seuraajan löytyminen omasta pojasta Yairista eli dynastinen jatkumo integroisi Israelia Lähi-itään, mutta näyttää Carlstromista epätodennäköiseltä. Netanjahun poliittisista kilpailijoista Carlstrom suo erityishuomiota muutama vuosi sitten edesmenneelle, haukasta rauhankyyhkyksi jalostuneelle Shimon Peresille (1923-2016). Peres paistatteli mielellään länsimaisessa julkisuudessa, mutta oli Carlstromin mielestä presidenttinä poliittinen pelkuri. Puheessaan Peresin hautajaisissa – joita Carlstrom pitää myös kahden valtion ratkaisun hautajaisina – Netanjahu muisteli väitelleensä Peresin kanssa, kumpi on ylitse muiden, rauha vai turvallisuus. Peres oli sanonut: ”Bibi, rauha on todellista turvallisuutta. Jos tulee rauha, tulee turvallisuus.” Netanjahu taas oli sanonut: ”Shimon, Lähi-idässä turvallisuus on välttämätön rauhan saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi.” Näissä lauseissa kiteytyy iso asenne-ero.
Gregg Carlstrom. Kuva: Twitter.
Carlstrom arvioi rauhan mahdollisuudet kaukaisiksi. Toisen intifadan väkivalta sai israelilaiset pitämään rauhantekijöitä naiiveina, ja myöhemmät tyynet vuodet poistivat kiireen sopia palestiinalaisten kanssa. Ihmiset ovat laajasti alistuneet loputtomaan konfliktiin ja miehitykseen. Enää alle kolmannes Israelin juutalaisista uskoo kahden valtion ratkaisuun; enemmistö ei usko, että status quota voi muuttaa. Opposition voittaessa vaalit muuttuisi ehkä vain retoriikka. Talous kiinnostaa ihmisiä enemmän, toisinaan jopa niin että he lähtevät kaduille: arabikevät inspiroi israelilaisiakin mielenosoituksiin vaatimaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Rauhanmielenosoitukset sen sijaan ovat hiljenneet.
Carlstromin teos on rautaisannos israelilaisesta yhteiskunnasta, sen vahvoista ja heikoista puolista, mutta erityisesti heikoista, koska Carlstrom mitä ilmeisimmin tuntee lehtimiehen velvollisuudekseen paljastaa epäkohdat. Jos Carlstrom olisi uskonnollinen, hän voisi sanoa toimivansa raamatullisesti: ”jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa” (Snl 3:12).
Arvioitu teos: Gregg Carlstrom: How long will Israel survive? The threat from within. London: Hurst & Company 2017. 260 p.
