Katse Itä-Eurooppaan

Neuvostoliiton hajottua Itä-Euroopan maat ovat neljännesvuosisadan ajan eläneet muuttuneessa tilanteessa. Monet entiset satelliittivaltiot ovat tehneet rajua pesäeroa kommunismiin, hakeutuneet Euroopan Unionin jäseneksi tai ainakin vahvasti lähentyneet sitä. Sotilaallisesti tukea on haettu ja saatu NATO:sta. Kulttuuriltaan ja arvoiltaan useimmat näistä maista haluavat samastua läntiseen Eurooppaan. Poliittisesti länsimaistuminen on luonut selvän rajan: EU:n ja NATO:n jäsenillä on yhteinen itäraja, jonka tuolle puolelle jäävät Valko-Venäjä, Ukraina, Moldova – ja tietysti Venäjä. Entisen Jugoslavian maista Slovenia ja Kroatia kuuluvat molempiin läntisiin liittoutumiin, kun taas muut ovat (vielä?) niiden ulkopuolella. Avautunut Albania tähyää sekin vahvasti länteen.

Venäjän kannalta Euroopan poliittinen kartta ei näytä hyvältä. Vladimir Putinin suosio Venäjällä ei perustu onnistuneeseen talouspolitiikkaan, avoimuuden ja demokratian edistämiseen tai korruption ja rikollisuuden kitkemiseen. Putinin menestys perustuu yksinomaan siihen, että hän on herättänyt henkiin suurvenäläisen hengen. Hänen toimiensa ja kannanottojensa takana elää kansan parissa elpynyt kaipuu Venäjästä, jolla olisi 1800-luvun rajat. Tällainen venäläisyys tuntee vain kaksi ihmissuhteiden muotoa, hallitsemisen ja hallittavana olemisen. Poliittisessa hurmoksessa on yhdentekevää, onko haaveella itsellään minkäänlaista todellisuuspohjaa; Putin tietää varsin hyvin, ettei ole. On edelleen syytä muistaa, että tämä ei ole venäläisyyden koko kuva. Vaikka Putinin kriitikot, avoimen demokratian ja sananvapauden puolustajat ovat useissa tapauksissa päässeet hengestään tai joutuneet vankeuteen, kansan parissa on pelon ilmapiiristä huolimatta myös paljon niitä, jotka eivät lähde mukaan hurraapatriotismiin.

Itä-Euroopan ortodoksiset kirkot ovat EU:n suhteen vaikeassa tilanteessa. Kun poliittinen ja taloudellinen kehitys on vienyt kohti länttä, samalla perinteiset kristilliset arvot ja instituutiot ovat joutuneet kaltevalle pinnalle. Ortodoksisissa kirkoissa suhde EU:iin on parhaimmillaan ambivalentin myönteinen, mikä on usein kirkkojen virallinen linja. Papiston ja kansan parissa elää kuitenkin vahvaa euroskepsistä, ja joissain piireissä ollaan jyrkästi EU-vastaisia. Syynä kielteisyyteen on ennen kaikkea EU:n ja länsieurooppalaisen elämänmenon sekulaari luonne. Itä-Euroopan ortodoksisten kirkkojen mittapuilla valtion tulisi edelleen olla selvästi kristillinen. Samalla nähdään kuitenkin, että EU avaa kirkoille mahdollisuuden vaikuttaa yhteisiin asioihin.

Tässä numerossa Vartija raapaisee uuden Itä-Euroopan pintaa, monin paikoin syvältäkin. Mikko Ketola avaa tuoreen näkökulman Ukrainan kirkkojen ja kristittyjen tilanteen haastattelemalla ukrainalaista kirkkohistorioitsijaa, Ukrainan kreikkalais-katolisen kirkon pappia Andriy Mykhaleikoa. Käy ilmi, että Venäjän intresseillä Ukrainassa on myös kirkollinen ulottuvuutensa, joka sekoittuu vaikeaan poliittiseen kokonaisuuteen. Venäläiset näkevät mielellään ukrainalaiset venäläisiksi, kun taas ukrainalaiset itse kokevat itsensä nimenomaan ukrainalaisiksi.

Kuten sanottu, nyky-Albania katsoo kohti länttä. Jouko Talonen luo artikkelissaan katsauksen Albanian poliittiseen historiaan ja kuvaa kirkkojen uutta nousua kommunistisen diktatuurin jälkeen. Oman osansa Albanian uskontomarkkinoista ovat islamin sekä roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon rinnalla vallanneet myös lännestä missioivat evankelikaalit ja muut uudemmat kristilliset liikkeet. Talonen muistuttaa myös, että Albaniassa on 300 herrnhutilais-luterilaista kristittyä. Vieläkin kiintoisampaa on se, että länteen suuntautunut Albania on erikoinen poikkeus islamin maailmassa. Siellä islam elää sovussa kristillisten kirkkokuntien kanssa – ainakin toistaiseksi.

Nora Repo kuvaa Itä-Euroopan kulttuurista murrosta kiinnostavan erityisaiheen kautta. Naisen asema Serbiassa on kaikesta eurooppalaistumisesta ja modernisaatiosta huolimatta säilynyt patriarkaalisen perinteisenä. Vanhanaikainen perhekäsitys on hitaasti murenemassa avioerojen yleistyessä, mutta miesten ylivalta työmarkkinoilla ja politiikassa on edelleen liian suuri. Ja työelämässä nainen ei menesty niinkään osaamisellaan kuin ulkonäöllään, ja siihen monet naiset tilanteensa vuoksi usein pyrkivätkin panostamaan. Ja niin on myös naisasialiikkeelle selvä sosiaalinen tilaus.

Muutamat Vartijan tilaajat ovat eri yhteyksissä kyselleet artikkelia venäläisestä antisemitismistä. Nyt tarjoutui mainio tilaisuus sellaisen kirjoittamiseen ja toivon tekstin puhuvan puolestaan. Yrittäessämme ymmärtää nykyistä Itä-Eurooppaa meidän on usein katsottava myös syvemmälle menneisyyteen, jotta saisimme kuvan pitkän keston historiasta. Samat teemat putkahtavat uusissa muodoissa esiin, kun aika on kypsä. Taloudellisten kriisien yhteydessä monien ihmisten on suorastaan pakko etsiä vähemmistöryhmä, jonka voi katsoa olevan syypää kaikkiin ongelmiin. Vuosisatojen ajan juutalaiset ovat kelvanneet hyvin tällaiseen tarkoitukseen.

Matti Myllykoski
Vartijan 2/2015 pääkirjoitus.
Artikkelikuvassa on maisema Ukrainan pääkaupungista Kiovasta. Kuva: michaelaw/Freeimages.