Katolisella kirkolla oli 1930-luvun wesfalenilaisessa Münsterin kaupungissa vahva asema – liki 80 prosenttia sen väestöstä kuului siihen. Samoin myös katolisen keskustan (Zentrum-puolue) asema sekä itse kaupungin että sitä ympäröivän Münster Landin politiikassa oli vahva – vuoden 1933 maaliskuun 5. päivän valtiopäivävaaleissa se sai nimittäin 36, 6 % annetuista äänistä, kun taas Saksan kansallissosialistisen työväen puoleen saama äänimäärä oli 31, 8 %.
Katolisen keskustan äänitorveksi perustettiin Reich und Kirche -niminen münsteriläisen Aschendorff-kustannustalon julkaisema sarja, jossa otsikossa mainitut teologit saattoivat esitellä Saksan kansallissosialistisen puolueen ja katolisen kirkon suhteita käsitteleviä kirjoituksiaan. Sarjassa julkaistut kirjoitukset muodostavat Kurt Flaschin tutkimuksen lähdepohjan, ja niitä analysoimalla hän etsii vastausta kysymykseen, mikä näitä teologeja natsipuolueessa kiehtoi, koska he päätyivät kirjoituksissaan tukemaan sen poliittisia tavoitteita.
Flasch tunnetaan ennen muuta keskiajan filosofiaa käsittelevistä tutkimuksistaan ja sarjan Corpus Philosophorum Teutonicorum Medii Aevi yhtenä toimittajana. Hän ei lähesty valitsemiaan lähteitä historiantutkimuksen menetelmin, vaan aatehistorioitsijana, joka kohdistaa päähuomionsa niihin argumentteihin, joilla mainitut teologit perustelivat kristinuskon ja natsi-ideologian välillä vallitsevia yhteneviä tekijöitä. ”Minun kysymykseni ovat luonteeltaan aatehistoriallisia, eivät juridisia eivätkä moraalisia. En tutki kirjoittajien omaatuntoa, vaan heidän väitteitään”, Flasch toteaa johdannossa.
Tutkimuksen rakenne on selkeä. Johdannon jälkeen seuraa kolmeen alalukuun jakautuva taustaluku, jossa tekijä esittelee kolme valittujen teologin natsimyönteiseen ajatteluun vaikuttanutta kirjoittajaa. Varsinainen tutkimus jakautuu kolmeen osaan, joissa tekijä pyrkii otsikon mukaisessa järjestyksessä vastaamaan kysymykseen, mikä nousevassa Hitler-liikkeessä oli sellaista, joka näitä kolmea tienraivaajaa viehätti ja miten he perustelivat väitteitään, joiden mukaan natsi-ideologiaan ja katolisuuteen sisältyy yhteisiä ja rakentavia elementtejä. Kirjan päättää liite, johon tekijä on valinnut neljä aihepiiriä valaisevaa dokumenttia. Seuraava kirjan sisältöä koskeva katsaus ja arvioi etenee kirjan rakenteen mukaisessa järjestyksessä.
Taustaluvun ensimmäisessä alaluvussa tekijä ottaa lähemmän analyysin kohteeksi Karl Eschweilerin (1886–1936) natsi-ideologiaa myötäilevän ohjelmallisen artikkelin Die Kirche im neuen Reich. Se ilmestyi Deutsches Volkstum -aikakauslehdessä vuonna 1933. Kansallissosialistisen puolueen ohjelman 24. pykälässä vaaditaan ”vapautta kaikille valtakunnan uskonnollisille tunnustuksille niin kauan kuin ne eivät loukkaa saksalaisen rodun eettisiä ja siveellisiä käsityksiä”. Luomisteologiasta johdetuin argumentein Eschweiler väittää kirjoituksessaan, ettei ”jumalallisen uskon armo kumoa syntyperäisten saksalaisten luonnollisia kykyjä, vaan armo edellyttää, että saksalaiset vaalivat ja jalostavat luontaisia kykyjään voidakseen taistella alkulankeemuksesta johtuvia pahoja taipumuksia vastaan. Tämä on heidän pyhä velvollisuutensa.”
Eschweiler tulkitsee tomistista luonnon ja armon suhdetta koskevaa opetusta tavalla, joka vääristää Tuomas Akvinolaisen alkuperäisen opetuksen; kirjoituksessaan hän mm. toteaa, ettei kunnon katolilaisen pidä paheksua hakaristiä, vaan nähdä se tomistisen luontoa ja yliluontoa koskevan opin ilmauksena. Edelleen Eschweiler tuomitsee kirjoituksessaan demokratian ja liberalismin, joiden pohjalle Weimarin tasavaltaa oli yritetty kuluneen vuosikymmenen ajan rakentaa; demokraattinen hallintomuoto ja liberaalinen talousjärjestelmä ovat hänen mielestään vieraannuttaneet ihmiset toisistaan, katolisesta kirkosta ja Jumalasta.
Koulutukseltaan juristi ja politiikan teorian tutkija Carl Schmitt (1888–1985) liittyi Saksan kansallisosialistiseen työväenpuolueeseen kolme kuukautta sen jälkeen, kun Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi tammikuun 30. päivänä 1933. Hän tarjosi asiantuntija-apuaan natsipuolueen johdolle ja auttoi näin puoluetta varmistamaan, että sen ohjelma ja harjoittama politiikka olivat ”perustuslain mukaisia”. Toisessa alaluvussa Flasch nostaa Schmittin tuotannosta esille joukon teoksia, jotka aivan ilmeisesti vaikuttivat natsi-ideologian muotoutumiseen. Parlamentarismin tuon aikaista tilaa ja ongelmia selvittelevä teos Die geistesgeschichtliche Lage des heutigen Parlamentarismus(1923) antoi natsipuolueen johdolle välineitä kyseenalaistaa koko parlamentaristinen hallintojärjestelmä. Politiikan käsitettä analysoivassa teoksessaan Der Begriff des Politischen (1927) Schmitt haastaa aikansa yhteiskuntafilosofeja ja politiikan tutkijoita arvioimaan, mitä he poliittisen käsitteellä tarkoittavat.
Kansallissosialistisen puolueen valtaannousun näkökulmasta arvioiden vaikutusvaltaisin Schmittin teos oli kuitenkin teos Staat, Bewegung, Volk, joka ilmestyi 1933. Maaliskuun 24. päivänä hyväksytty valtalaki (das Ermächtigungsgesetz) soi valtakunnan kanslerille täydet valtaoikeudet, mikä merkitsi, että Hitlerin ei enää tarvinnut olla riippuvainen valtakunnan presidentistä eikä parlamentista. Näin Kolmannen valtakunnan politiikka katkaisi kaikki siteensä parlamentaariseen hallintoon. Schmittin kirjasta on myös luettavissa, että hän piti pari vuotta myöhemmin Nürnbergin puoluepäivillä säädettyjä lakeja, joilla juutalaisilta riistettiin kansalaisoikeudet, oikeutettuina. Edelleen Lebensraum-käsitteen perustelu löytyy sekin Schmittin kirjasta.
Katolisen keskustan oikeistosiipeä edustaneen Franz von Papenin roolista tapahtumasarjassa, joka johti Hitlerin valintaan valtakunnankansleriksi, on kirjoitettu paljon. Kolmannen valtakunnan tutkija saattaakin kysyä, löytyykö aiheesta vielä jotakin uutta sanottavaa. Taustaluvun viimeisessä alaluvussa Flasch ottaa kuitenkin lähemmän tarkastelun kohteeksi historian tutkimuksessa vähemmälle huomiolle jääneen vaalipuheen, jonka von Papen piti Kölnissä vuoden 1933 marraskuussa. Sen painettu versio ilmestyi seuraavana vuonna vastaperustetussa münsteriläisessä Reich und Kirche -sarjassa.
Vaalipuheessaan von Papen vakuutti, että Weimerin tasavallan luoman sekasorron jälkeen Hitlerin politiikka tulee palauttamaan asiat niiden luonnolliseen ja alkuperäiseen järjestykseen. Kansallissosialismi tulee saattamaan uudelleen voimaan ne perustavat periaatteet ja arvot, joiden varassa katolinen maailmankatsomus lepää; näitä ovat, perhe, yhteisö ja kansa sekä yhteisöä koossapitävät siteet ja auktoriteetin kunnioitus. Von Papen viljelee puheessaan taitavasti, mutta kyllin väljästi sellaisia termejä kuten ”luonnollinen” ja ”alkuperäinen”. Niiden avulla hän pyrkii vakuuttamaan kuulijansa siitä, miten ”kansallissosialismin rakenteelliset elementit käyvät yksiin katolisen maailmankatsomuksen kanssa”. Edelleen perustellessaan valtion ja kirkon välistä rinnakkaiseloa ja harmonista suhdetta Eschweilerin tavoin hänkin vetoaa Tuomas Akvinolaisen tekemään luonnon ja yliluonnon väliseen erotteluun tavalla, joka ei tee oikeutta Tuomaan alkuperäisille intentioille.
Münsterin yliopiston nuori dogmatiikan professori Michael Schmaus (1897–1993) piti vuoden 1933 heinäkuussa luennon otsikolla Begegnungen zwischen katholischem Christentum und nationalsozialistischer Weltanschauung. Puhe ilmestyi myöhemmin münsteriläisessä julkaisusarjassa Reich und Kirche. Millaisen yleiskuvan professori kristinuskon ja kansallissosialistisen maailmankatsomuksen välisestä kohtaamisesta piirtää, tähän Flasch paneutuu kirjansa ensimmäisessä osassa. Weimarin tasavallan liberalistinen aatemaailma juontaa Schmausin mukaan juurensa valistusfilosofien ja etenkin Kantin ajatteluun ja hänen liberalismin kritiikkinsä on pitkälle Kantin filosofian arvostelua. Flasch tarttuu heti alussa Kantin luomaan termiin Weltanschauung ja osoittaa, ettei Schmaus itse asiassa ymmärtänyt ollenkaan, mitä Kant termillä tarkoitti; sitä vastoin hän perusti Kant-kritiikkinsä sen yleisen ennakkoluulon varaan, jota katoliset teologit tätä protestantismin suurta filosofia kohtaan tunsivat.
Puheessaan Schmaus vakuuttaa, että katolinen kirkko kamppailee Hitlerin rinnalla bolsevismia ja liberalismia vastaan. Hän luettelee muitakin ismejä, joiden vastustaminen on niin kirkon kuin natsipuolueenkin yhteinen intressi. Näitä ovat individualismi, mekanismi ja rationalismi. Liberaali-kapitalistinen talous on katkaissut yksilön luonnolliset siteet yhteisöön ja ajanut ihmisen yksinäisyyteen; teollinen ja koneellistunut työelämä on särkenyt saksalaisen yhteiskunnan perinteisen orgaanisen elämänmuodon, jossa järjestys kasvaa orgaanisen kasvun lakien mukaan.
Schmaus viljelee puheessaan natsipuolueen harjoittamalle retoriikalle tyypillisiä iskulauseita kuten ”veri ja maaperä” tai ”kohtalo ja tehtävä”. Maahansa juurtunut ja siitä kasvuvoimansa ammentava yksilö on valmis uhrautumaan maansa ja kansansa puolesta, ja tässä uhrautuvaisuus-mystiikassa (Opfermystik) Saksan katolisen kirkon ja Hilter-liikkeen tavoitteet käyvät yksiin. Edelleen Schmaus muistuttaa puheessaan kuulijoitaan siitä, miten keskeisiä hyveitä hierarkian kunnioittaminen ja kuuliaisuus katolisen uskon mukaan ovat. ”Ei mikään ole epäkatolisempaa kuin olemisen arvioiminen demokratiaan perustuvien arviointiperusteiden mukaan”, hän julistaa. Kuuliaisuus on hierarkkisen yhteiskunnan olennainen elementti ja hierarkia on puolestaan osa Jumalan asettamaa luomisjärjestystä. Tällaisen luomisteologisen perustelun Schmaus kuuliaisuuden vaatimukselle puheessaan esittää.
Joseph Lortz (1887–1975) liittyi natsipuolueeseen 31. toukokuuta 1933. ”Miksi syntyperältään luxemburgilaisesta papista tuli natsi?” Lortz julkaisi saman vuoden lokakuussa Reich und Kirche -sarjassa pamfletin Katholischer Zugang zum Nationalsozialismus – Katolinen tulokulma kansallissosialismiin. Kirjansa toisessa osassa Flasch lähtee hakemaan kysymykseen vastausta tämän kirjoituksen pohjalta.
Modernismin vastaisessa kiertokirjeessään Pascendi dominici gregis (1907) paavi Pius X tuomitsi agnostismin, immanentismin ja relativismin ja väitti, että modernismi on varsinainen ”heresioiden synteesi”. Modernismin vastaisuus on Lortzin pamfletin läpikäyvä teema, mikä liittää hänet tähän paavien julistamaan modernismin vastaiseen kampanjaan. Mutta myös natsipuolueen suhde modernismiin oli alusta lähtien ollut kielteinen. Flasch yksilöi Lortzin kirjoituksesta yhteensä kahdeksan asiakokonaisuutta, joissa katolisen kirkon ja kansallissosialistisen puolueen tavoitteet käyvät yksiin ja joiden perusteella ne seisovat Lortzin mukaan yhteisessä rintamassa kaikkea modernismin nimellä kulkevaa vastaan. Seuraavassa näistä valitaan lähemmän tarkastelun kohteeksi neljä.
Kirkkoa ja kansallissosialistista puoluetta yhdistää Lortzin mukaan ensinnäkin se, että ne vastustavat yhdessä kolmea modernismin myötä syntynyttä aatevirtausta, bolsevismia, liberalismia ja relativismia. Toiseksi, koska katolinen kirkko on paavi Gregorius XVI:sta (paavina 1831–1846) lähtien perustellut luomisteologisilla argumenteilla aitoa auktoriteettia koskevaa opetusta ja koska myös kansallissosialistinen puolue korostaa, ettei auktoriteettia voi synnyttää demokraattisen enemmistön päätöksellä, kirkko ja natsi-ideologia taistelevat samassa rintamassa demokratian ”turmiollista erehdystä vastaan”. Kolmanneksi Lortz vetoaa kirjoituksessaan toistuvasti ”luonnolliseen luomisjärjestykseen” ja edellyttää perinteisen katolisen luonnonoikeusajattelun pohjalta, että Saksan kansan tulee palata germaanisille lähteilleen. Tässä pyrkimyksessä sitä tukee katolinen kirkko, joka on aina ollut ”tradition voimallisin vaalija ja puolustaja”. Traditiolla Lortz tarkoittaa tässä yhteydessä pikemminkin traditionalismia kuin kirkon apostolista traditiota.
Katolinen yhteiskuntafilosofia on soveltanut ja käyttänyt yhteiskuntaa koskevassa opetuksessaan hyväkseen analogiaa, joka vallitsee kirkon ja ihmisruumiin välillä. Opetus perustuu Efesolaiskirjeen 4. luvun jakeeseen 16, joka kuvaa, miten Kristus ”liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jäsenten avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan”. Vuonna 1931 julkaistussa kiertokirjeessään Quadragesimo anno paavi Pius XI jatkaa tätä korporaalisen yhteiskuntamallin nimellä tunnettua yhteiskuntafilosofiaa. Sille uskollisena myös Lortz korostaa, ettei yhteiskunta ole yhteisö, jonka jäseneksi liitytään ulkokohtaisella sopimuksella, vaan se on ihmisruumiin tavoin orgaaninen kokonaisuus, jossa kullakin sen jäsenellä on oma paikkansa ja tehtävänsä ja jossa yhteisön velvollisuutena on tukea sen jokaista yksittäistä jäsentä.
Lortz oletti hyväuskoisesti, että kansallissosialismi loisi Weimarin tasavallan jälkeiseen ja monella tapaa jakautuneeseen Saksan kansaan yhtenäisyyttä. Mutta huomattuaan, että Saksan ”yhteiskuntaruumis” oli muuttumassa Hitlerin politiikan seurauksena hirviöksi, hän yritti tehdä siihen pesäeroa lähettämällä vuonna 1937 puolueen paikallisosastolle eropyynnön. Puolueen reaktio oli kuitenkin tyly; se ilmoitti, ettei kenelläkään puolueeseen liittyneellä ole lupaa siitä erota. Lortz lakkasi maksamasta jäsenmaksuaan vasta heinäkuussa 1944.
Flasch nostaa Josef Pieperin (1904–1997) varhaistuotannosta esille useita kirjoituksia arvioidessaan hänen rooliaan kansallissosialismin tienraivaajana. Seuraavassa luodaan katsaus ainoastaan kirjaan Das Arbeitsrecht des Neuen Reiches und die Enzyklika Quadragesimo anno, joka ilmestyi vuonna 1934 Reich und Kirche -sarjassa. Sysäyksen sen kirjoittamiseen antoi kansallissosialistisen hallituksen vuoden 1934 alussa julkaisema uusi työlaki, jonka tavoitteena oli selkeyttää työnantajan ja työntekijän välisiä suhteita ja parantaa työläisten asemaa. Koska Pieper oli toiminut Münsterin yliopiston yhteyteen perustetun järjestötoiminnan ja sosiologian tutkimuslaitoksen assistenttina, hänellä oli hyvät edellytykset arvioida natsipuolueen uutta työlakia. Flasch kysyy, mikä tässä uudessa työlaissa on hyvää ja missä määrin sen tavoitteet käyvät yksiin vuotta aiemmin ilmestyneen paavillisen kiertokirjeen ja sen edustaman sosiaalipolitiikan kanssa.
Pieper tulee kirjassaan siihen tulokseen, että parantamalla sosiaalipoliittisella lainsäädännöllä työläisten työ- ja elinoloja valtiovalta turvaa parhaiten yhteiskunnan hallitun ja rauhanomaisen kehityksen. Pieper käyttää tästä ohjelmallisesta tavoitteesta käsitettä ”Entproletarisierung des Proletariats” ja toteaa, että tämä oli se strategia, jolla sekä Kolmannen valtakunnan uusi työlaki että paavi Pius XI:n sosiaaliensyklika uskoivat ratkaisevansa ”työväen kysymyksen”.
Natsipuolueen työlakia ja paavillista sosiaaliensyklikaa käsittelevän vertailevan tutkimuksen julkaisemisesta ehti kulua vain muutama kuukausi, kun Pieper tajusi, että koko kirjahanke oli virhe. Hän pyysi turhaan parikin kertaa münsteriläistä kustantajaa, ettei se ottaisi kirjasta uutta painosta.
Flaschin tutkimus tarjoaa monipuolisen käsityksen kytkennöistä, joita tutkimuksen kohteeksi valituilla kolmella katolisella teologilla oli natsi-ideologiaan Kolmannen valtakunnan alkuvuosina. Metodiselta otteeltaan tutkimus on voittopuolisesti argumentaatioanalyysia, millä tekijä onnistuu suodattamaan uusia tuloksia paljon tutkitusta aineistosta.
Edelleen jos haluaa poimia kirjasta muutamia teemoja, jotka ovat sekä natsi-ideologialle että tutkimuksen kohteeksi valituille teologeille yhteisiä, niin ensimmäisenä huomio kiintyy molempien osapuolten intoon uudistaa Weimarin tasavallan jälkeistä saksalaista yhteiskuntaa. Toinen struktuurielementti, joka esiintyy niin natsi-ideologiassa kuin myös Schmausin, Lortzin ja Pieperin kirjoituksissa, on bolsevismin, liberalismin ja relativismin vastustaminen. Kolmas silmiinpistävä piirre, joka jäsentää kolmen katolisen teologin ajattelua, on tomistisen luonnon ja yliluonnon välisen suhteen tulkinta, joka poliittiseen kontekstiin istutettuna antaa kuitenkin virheellisen käsityksen Tuomaan luontoa ja yliluontoa koskevasta erottelusta. Neljäs nimittäjä, joka näyttää olleen sekä kansallissosialistiselle aatteelle että kolmelle teologille yhteinen, on käsitys yhteiskunnasta organismina, jonka jäseneksi ei liitytä, vaan kasvetaan
Ainoa seikka, joka panee lukijan miettimään, on kirjan otsikko. Eikö ole liian hätiköityä nimittää Schmausia, Lortzia ja Pieperiä kansallissosialismin tienraivaajiksi – miehiä jotka halusivat tuoda oman kontribuutionsa saksalaisen yhteiskunnan uudistamiseksi, mutta jotka yrittivät muutaman vuoden saamiensa kokemusten seurauksena rimpuilla irti puolueesta, joka osoittautui militaariseksi ja väkivaltaa suosivaksi?
Arvioitu teos: Kurt Flasch, Katholische Wegbereiter des Nationalsozialismus. Michael Schmaus, Joseph Lortz, Josef Pieper. Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann, 2021.
