Heinäsirkka.

Kaskaat ja sirkat antiikin tarinoissa

Tunnetuin maininta sirkoista lienee Vanhasta testamentista: ”Herra sanoi Moosekselle: »Ojenna kätesi Egyptin maan ylle ja kutsu heinäsirkat, niin ne saapuvat Egyptiin ja syövät kaiken maassa kasvavan, kaiken, mitä rakeilta jäi jäljelle»” (2. Moos. 10:12).

Kaskaita ja sirkkoja esiintyi myös faabeleissa, runoissa, runoeepoksissa ja muissa teksteissä, joissa niihin liitettiin jumalallisiakin piirteitä. – Esitykseni tarkoitus ei ole varsinaisesti osoittaa mitään, tuon vain poimintoina näkyväksi millä tavalla ja mihin tarpeisiin kaskaita ja sirkkoja on eri aikoina eri kirjallisuuden lajeissa käytetty. Tarinoilla tarkoitan muita kuin oppineita eläin- ja lääketieteellisiä selontekoja (Aristoteles, Plinius vanhempi), jotka rajaan tästä esityksestä pois.

Prologi

 ”SOKRATES Kaskaat olivat ennen ihmisiä, aikana ennen muusain syntymää. Kun muusat sitten syntyivät ja laulu tuli maailmaan, jotkut ihmisistä joutuivat siinä määrin laulun lumoihin, että unohtivat syömisen ja juomisen, kunnes he lopulta huomaamattaan kuolivat. Näistä kuolleista syntyi myöhemmin kaskaitten suku, joka sai muusoilta sellaisen lahjan ettei se tarvitse ravintoa elääkseen. Syntymästä lähtien kaskaat vain laulavat, ruoatta ja juomatta kunnes kuolevat, ja silloin ne menevät muusain luo ja kertovat kuka maan päällä palvelee ketäkin heistä.”

(Platon Faidros 259b-c, Suom. Pentti Saarikoski)

1. Faabelien turhamaiset laulukaskaat

500–luvulla eaa. eläneen Aisopoksen faabeleissa laulukaskaat ovat hyvin itsetietoisia kauniista lauluäänestään ja pyrkivät sen avulla hyödyntämään asemaansa. Tästä kertoo faabeli ”Laulukaskas ja muurahaiset”:

”Muurahaiset olivat talvella kuivattamassa kastunutta ruokavarastoaan. Nälkäinen laulukaskas pyysi niiltä syötävää. »Miksi et sinäkin kerännyt kesällä ruokaa?» kysyivät muurahaiset. »En minä ehtinyt», vastasi kaskas, »minä lauloin.» Nauraen muurahaiset sanoivat: »Jos kerran kesällä lauloit, niin tanssi sitten talvella.»

Ei pidä heittäytyä huolettomaksi, jos haluaa säästyä harmeilta ja vaaroilta.”

 (Suom. Marja Itkonen-Kaila)

Muissa Aisopoksen tarinoita –suomennoskokoelman faabeleissa eräälle aasille käy huonosti, kun se kysyy mitä kaskaat syövät, kun ne ovat saaneet niin kauniin lauluäänen. Kaskaat sanovat ”kastetta” ja tällä eväällä aasi sitten kuolee nälkään. Tarinan opetuksena on: ”Ne jotka haluavat sellaista mihin heillä ei ole edellytyksiä, epäonnistuvat ja saavat kärsiä pahoja kolauksia.”

Toisessa faabelissa kettu houkuttelee puussa olevaa laulukaskasta alas nähdäkseen, millaisesta eläimestä lähtee niin kaunis ääni. Kaskas tiputtaa puunlehden ja kettu hyökkää heti sen kimppuun. ”Sinä erehdyit, hyvä ystävä, jos luulit että minä tulen alas. Olen varonut kettuja siitä lähtien kun näin kaskaan siipiä ketunlannassa.”

Kokoelmassa on vielä faabeli, jossa kaskaat ovat sivuroolissa. Talonpoika aikoo kaataa puun, kun se ei enää tuottanut hedelmiä. Varpuset ja kaskaat pyytelevät, että mies säästäisi puun, niin että ne saisivat laulaa tämän iloksi. Talonpoika pysyy kuitenkin päätöksessään ja jatkaa hakkaamista. Puun runkoon tulee kolo, josta löytyy mehiläispesä ja hunajaa. Tarinan opetus on: ”Hyödyn tavoittelu on ihmiselle luontaisempaa kuin oikeuden rakastaminen ja kunnioittaminen”.

Aisopoksen faabeleissa kaskaat näyttävät aina selviytyvän lukuun ottamatta muurahaisten tapausta, jossa jää avoimeksi, saiko laulukaskas jostain ruokaa. Tuossa faabelissa käy myös ilmi, ettei siinä kuljeta Platonin (427–347 eaa.) jalanjäljissä: kaskaatkin syövät. Sen sijaan Augustuksen ( 63 eaa.–14 jaa.) vapautetun orjan Phaedruksen faabelissa ”Laulusirkka ja yöpöllö” sirkalle käy huonosti. Phaedrus paljastaa faabelinsa opetuksen jo sen alussa: ”Se, joka ei sopeudu ihmistapoihin, saa tavallisesti rangaistuksen ylimielisyydestään”. Pöllö ei saa nukutuksi pesäpuussaan, kun laulusirkka pitää taukoamatonta meteliään. Vaikka se yrittää useaan kertaan saada sirkan vaikenemaan, sen laulu vaan yltyy. Lopulta pöllö keksii juonen:

 ”»Koska laulusi, jota voisi luulla Apollonin kitaransoitoksi, eivät anna minun nukkua, aion juoda nektaria, jonka Pallas Athene antoi minulle hiljattain. Ellei se ole sinulle vastenmielistä, tule, nauttikaamme sitä yhdessä.» Sirkka lensi innokkaasti paikalle, koska jano kuivasi sen kurkkua ja se tiesi, että sen ääntä ylistettäisiin. Yöpöllö lähti liikkeelle kolostaan, ajoi takaa sinne tänne pakenevaa sirkkaa ja tappoi sen. Sillä lailla sirkka antoi kuolleena pöllölle sen, mihin se ei ollut suostunut elävänä.”

 (Suom. Tuulikki Elo)

Faabeleissa eläimet edustavat aina jotain tiettyä luonteenpiirrettä kuten viekas kettu ja tyhmä aasi, joihin tarinan vertauskuvallinen moraaliopetus perustuu. Kaskaiden ja sirkkojen erityisominaisuus on kaunis lauluääni, ja se tekee niistä omahyväisiä. Ne kuvittelevat olevansa ihailun kohteita ja ovat ”huolettomia”, turhamaisia ja boheemeja, samaan tapaan kuin pöyhkeilevät riikinkukot. Aisopoksen faabelissa riikinkukko ilkkuu kurjelle: ”Minä pukeudun kultaan ja purppuraan, mutta sinulla ei ole siivissäsi mitään kaunista”. Kaskaat ja sirkat eivät joudu aivan samalla tavalla naurunalaisiksi, mutta kyllähän talonpoikakin pitää niitä kovin vähäpätöisinä. Yhdessä Phaedruksen faabelissa kettu sanoo pakenevalle töyhtöleivoselle: ”Terve, miksi pakenet minua? Ikään kuin minulla ei olisi yltäkylläisesti ruokaa: sirkkoja, surviaisia ja heinäsirkkojen parvia”. Vaikka kettu meneekin kerran vipuun, ovat kaskaat ja sirkat siis loppujen lopuksi melko tyhmiä ja helppoa saalista sille.

Kaskaiden ja sirkkojen rooli faabeleissa on hieman epämääräinen, ne eivät ole puhtaasti hyviä eivätkä pahoja. Luottaessaan kauniiseen lauluääneensä niiden elämä on enemmän tai vähemmän sattumanvaraista. Niiden pieni koko olisi tarjonnut vaihtoehdon myös toisentyyppiselle tarinalle ”Leijona ja hiiri” faabelin tapaan, mikä olisi tehnyt niistä sankareita, jos ne esimerkiksi olisivat äänellään varoittaneet jotain suurta eläintä vaarasta. – Mutta ne ovat vain turhamaisia otuksia jotka tekevät aivan liian ison numeron itsestään saamatta kuitenkaan haluamaansa arvostusta.

2. Jumalten apulaiset pahassa ja hyvässä

Vanhassa testamentissa heinäsirkat liittyvät Jumalan rangaistukseen: ”Te kylvätte peltoihinne paljon siementä, mutta korjaatte vain kourallisen, sillä heinäsirkat ahmivat kaiken” (5. Moos, 28:38). Ruokamääräyksissään Jumala luettelee useita sirkkalajeja: ”Näistä saatte syödä kaikkia heinäsirkka-, hepokatti-, kenttäsirkka- ja kulkusirkkalajeja” (3. Moos, 11:22) Heinäsirkkoja verrataan myös sotajoukkoihin ja Uuden testamentin Ilmestyskirjassa niistä on yksityiskohtainen kuvaus:

 ”Heinäsirkat olivat näöltään kuin taisteluun varustettuja hevosia. Niillä oli päässään kullalta kimaltavat seppeleet, niiden kasvot olivat kuin ihmisen kasvot ja niillä oli naisen tukan kaltainen tukka. Niiden hampaat olivat kuin leijonan hampaat, ja niillä oli rintapanssarit jotka olivat kuin rautaa. Niiden siivistä lähti samanlainen jyminä kuin sotavaunuista, joita monet hevoset täyttä laukkaa vetävät taisteluun. Niillä oli pyrstö ja pistin kuin skorpioneilla, ja pyrstöllään ne saivat tehdä ihmisille pahaa viiden kuukauden ajan. Kuninkaanaan niillä oli syvyyden enkeli, hebreankieliseltä nimeltään Aboddon, kreikankieliseltä Apollyon” (Ilm. 9:7-11).

 Nahum käyttää yhtenään vertauksia sirkkoihin ”Pilkkalaulussaan Ninevelle:

 ”Vaikka lisääntyisit kuin heinäsirkat, vaikka tulisit lukuisaksi kuin sirkkaparvet, miekka nielee sinut ahnehtien kuin heinäsirkan toukat. Vaikka kauppiaitasi olisi enemmän kuin tähtiä taivaalla, he katoavat hetkessä kuin äsken kuoriutuneet heinäsirkat, jotka äkkiä on lentäneet tiehensä. Sinun virkamiehesi ovat kuin heinäsirkat, sinun kirjurisi kuin sirkkaparvi, joka asettuu muurille kylmänä päivänä. Auringon noustessa parvi häviää, eikä kukaan tiedä missä sirkat ovat” (Nahum 3, 15-17).

Näiden Raamatun kuvausten perusteella on mahdotonta ajatella heinäsirkkoja niiksi omahyväisiksi sirittäjiksi, jollaisina ne esiintyvät faabeleissa. Ne ovat Ilmestyskirjan hirviöitä. Koska Johanneksen näky on niin mielikuvituksellinen ja epätodellinen, en edes yritä sitä kommentoida, kiinnostavaa sen sijaan on, että juuri heinäsirkat on valittu ”tekemään ihmisille pahaa”. Tämä tosin selittyy sillä, että Ilmestyskirja heijastelee Joelin kirjaa Vanhassa testamentissa. Ja kertovathan Matteus ja Markuskin nähneensä Johanneksen syömässä heinäsirkkoja hunajan kanssa.

Seuraava ei aivan liity tämän luvun otsikkoon, mutta on vertailukohtana kiinnostava. 700–luvulla eaa. eläneen Homeroksen Iliaassa, myyttisessä eepoksessa Troijan sodasta, kuvataan Troijan vanhuksia näin:

 ”Portin korvall´ istuivat he nyt sill´, isät kansan,

taistelemaan ylen vanhat, vaan puhumaan oli oivat

neuvostossa he; kuin puusirkat metsikön puussa

liljanhentoa sirkuttaen sirinäänsä, he siellä

torniss´ istui, nuo isät, kaitsijat iliolaisten.”

(Suom. Otto Manninen)

Homeros vertaa ”isien” puheidenpitoa ”neuvostossa” sirkkojen (cicada) ”sirinään”. Tämän voisi ymmärtää ensiksikin niin, että he ovat ikäänkuin yhtä kaunisäänisiä, että heidän puheensa on tenhoavaa ja soljuvaa. Mutta ”vanhuuteen” liittyen sen olettaa olevan myöskin viisasta. Toisaalta tämä kaikki kuitenkin mitätöityy sillä, että sirkkojen laulun kyllä kuulee, mutta niitä ei oikeastaan koskaan näe. Ja ”liljanhennonkin” voi ymmärtää puheen voimattomuudeksi, hengen pihisemiseksi. Niinpä ”…torniss´ istui, nuo isät, kaitsijat iliolaisten” vertautuukin jo paikan kuvauksensa tasolla Nahumin pilkkalauluun: ”Sinun virkamiehesi ovat kuin heinäsirkat, sinun kirjurisi kuin sirkkaparvi, joka asettuu muurille kylmänä päivänä.” Voidaan kysyä, mitä viisaistakaan puheista seuraa ja mitä jää jäljelle: ”Auringon noustessa parvi häviää, eikä kukaan tiedä missä sirkat ovat.”

Jumaliin palatakseni lyhyen mutta myönteisen kuvauksen kaskaista antaa Plutarkhos ( n. 45–125 jaa.) kertoessaan Pitopuheissaan pääskysten ravinnosta: ”pitää ravintonaan ennen muuta kaskaita, jotka ovat musikaalisia ja jumalten omia” (Suom. Liisa Kaski). Ilmeisesti Plutarkhos viittaa tässä Platonin Faidroksen tarinaan kaskaiden synnystä. Myös Hermes Trismegistoksen nimiin laitetussa egyptiläisten pappien viisaustekstien kokoelmassa Corpus Hermeticum on mielenkiintoinen tarina laulukaskaasta. Nuo hermeettiset tekstit käännettiin kreikaksi 1.–3. vuosisadalla jaa. Traktaatissaan ”Kuninkaiden ylistys – Kehon intohimojen aiheuttamista esteistä sielulle” Hermes sanoo, ettei ”kehon” vajavaisuuksien perusteella tule tehdä johtopäätöksiä sielun tilasta. Hän vertaa ”kehoa” ”huonoon soittimeen”, jonka vuoksi soittajan taidot eivät pääse oikeuksiinsa. Tässä yhteydessä hän kertoo seuraavan tarinan:

”Mutta toki tiedättekin tarinan sitran soittajasta, joka voitti musiikin jumalan suopeuden. Eräänä päivänä, soittokilpailuissa, sitran kielen rikkoutuminen esti hänen ponnistelujaan, mutta hänen mieluisuutensa mahtavan silmissä korjasi kielen ja takasi hänelle kuuluisuuden sulon.

Kaitselmuksen mahtava käsi sai laulukaskaan lentämään hänen sitralleen ja asettumaan kielen paikalle. Näin sitransoittaja sai voittonsa maineen, kun hänen kielensä korjattiin ja hänen murheensa päättyi.”

(Suom. Sampsa Kiianmaa)

Laulukaskaalla on tässäkin jumalan määräämä tehtävä suoritettavana, nyt se on pelastaa sitransoittajan pulasta. ”Musiikin jumala” on Apollon – sama josta yöpöllökin puhui. Hermeksen kertoma tarina oli hänen mukaansa siis tuttu ja saattaa olla peräisin jopa 2600 eaa., jolloin Egyptin papit harjoittivat mysteerikulttiaan ja pitivät myös mysteerikouluja tarkoin valituille henkilöille. Tarina muistuttaisi hieman faabelia jos siihen sisältyisi moraaliopetus – nyt Hermes käyttää sitä oman tervehtymisensä vertauskuvana: ”Ja kuin hänen (Jumalan) täydellistämänään tein musiikkia”.

Kaskaat ja sirkat esiintyvät siis jumalien apulaisina niin hyvässä kuin pahassa, enemmän kuitenkin pahassa. Hyvän työn tekee yksi laulukaskas, kun taas suurempiin tuhotöihin tarvitaan parvia. Selvin ero Raamatun kertomusten ja faabelien välillä on, että faabelien eläimet ovat itsenäisiä toimijoita ja päättävät tekemisistään. Tämä johtuu kirjallisuuden lajista, faabelit ovat moraalisia opetustarinoita. Raamatun kertomuksetkin opettavat, mutta niiden sirkkaparvet ovat vain ja ainoastaan Jumalan anonyymeja sotajoukkoja. Huomion arvoista niin ikään on, että kun faabeleiden kaskaat ja sirkat edustavat vertauskuvallisesti ihmisen yhtä huonoa luonteenpiirrettä, noissa Homeroksen Iliaan ja Raamatun kohdissa ihmistä verrataankin hyönteisiin. Raamattu kielteisessä merkityksessä, Homeros moniselitteisemmässä. Raamatun kielteisyys tulee ennen kaikkea siitä, että heinäsirkat saapuvat tai kutsutaan suurina parvina. Vain yhdessä psalmissa mainitaan yksi heinäsirkka: ”Minä katoan kuin väistyvä varjo, minut huitaistaan kuin heinäsirkka” (Psalmit 109:23). Parvi tuhoaa, yksi heinäsirkka tuhotaan.

3. Runosäkeiden kaskaat

Liisa Kaski on pro gradu-tutkielmassaan Lintujen lait. Eläin 600–500-lukujen kreikkalaisessa runoudessa (2017) tarkastellut runoilijoiden suhdetta lintuihin ja sen vaikutusta heidän runouteensa. Näissä yhteyksissä on myös joitakin mainintoja kaskaista: monikin runoilija on verrannut itseään ja tehtäväänsä kaskaisiin. Alkaios (600–500 l. taite) näyttää jopa pitäneen lintuja opettajinaan. Himerios (315 – 386 jaa.) referoi Alkaioiksen Apollon-hymniä näin: ”satakielet laulavat hänelle [Apollonille] juuri niin kuin linnut Alkaioksella laulavat, ja myös pääskyset ja kaskaat laulavat – eivät ilmoittaen omista kohtaloistaan ihmisten keskellä vaan kertoen kaikissa sävelissään jumalista” (Suom. Liisa Kaski).

Aristoteles ( 384–322 eaa.) kertoo Retoriikassaan esimerkkinä ”lakonisista sananlaskuista ja arvoituksista” Stesikhoroksesta (n. 630–555 eaa.), joka oli varoittanut lokroilaisia, ”että heidän ei pidä olla hillittömiä, jotta kaskaat eivät laulaisi maassa” (Suom. Paavo Hohti). Ajatuksena – hyvin suoraviivaisesti sanottuna – on, että ihmisten ”hillittömyys” ikäänkuin vaientaisi myös runouden. Arkhilokhoksen (n. 670 – 620 eaa.) kerrotaan sanoneen haukkujilleen, ettei kaskasta pitäisi tarttua siivestä kiinni, koska sen laulu vain yltyy siitä. Simonideeseen (500-l. loppu eaa.) taas liitetään sanonta ”akanthoslainen kaskas”, jolla tarkoitetaan mykkää ihmistä. Tämäkin viitannee runoilijan äänen vaientamiseen.

Mutta pääasiassa runoudessa tietenkin kerrotaan kaskaiden laulusta. Se kuuluu olennaisena osana kesäiseen maisemaan. Seuraavassa pieni sitaattipotpuri. Alkaioksella, kesän koittaessa kaskas ”pudottelee siipiensä alta kuulaan laulunsa” ja ”soittaa suloisesti lehviltä” (Suom. Liisa Kaski). Hesiodos (700 -l. eaa.) runoilee Töissä ja päivissä: ”Mutta kun ohdake kukkii, soittaa puussa jo sirkka, riippuen siitä se paukuttaa kovin siipiä laulain” (Suom. Jaakko Suolahti). Sapfolla (600-l. eaa.) ”sirkka virittää siipensä ruohonkorkeaan lauluun” (Suom. Aapo Junkola). Vergiliuksen (70 – 19 eaa.) Georgicassa maamiehen työpäivää rytmittää kaskaan laulu: ”Päivän neljäs tunti kun tuo mukanaan janon poltteen, kaskaat pensaikon kun täyttävät taas sirinällään” (Suom. Teivas Oksala ja Päivö Oksala). Tähän samaan voi liittää myös aiemmin kerrotun Homeroksen kuvauksen, vaikka siinä ”puusirkkojen” merkitys onkin toinen. Idyllisissä luonnonkuvauksissa kaskaat ja sirkat jäävät siis osaksi maisemaa. Niistä ei laulun lisäksi kerrota juuri enempää – joskus kuvaillaan sen asentoa tai siipien liikehdintää. Toisenlaisen merkityksen laulukaskas saa eräässä hautakirjoituksessa jonka on kirjoittanut naisrunoilija Anyte (200 eaa.):

”Heinäsirkalle, niittyjen satakielelle,

ja lehvissä elävälle laulukaskaalle

Myro laittoi yhteisen kummun

pienen tytön kyyneleitä vuodattaen.

Taipumaton Haades

oli vienyt molemmat lemmikkinsä.”

 (Suom. Sampo Vesterinen)

Plinius vanhempi (n. 23 – 79 jaa.) mainitsee Naturalis historia –teoksessaan myös Erinna-nimisen (n. 300 eaa.) naisrunoilijan kirjoittaneen epigrammin laulukaskaalle.

4. Tithonoksen tapaus

Iliaassakin esiintyvästä Tithonoksesta, Troijan kuninkaan Laomedonin ja nymfi Strymon pojasta, tunnetaan taru, jonka mukaan aamuruskon jumalatar Eos rakastuu Tithonokseen ja pyytää Zeusta tekemään tästä kuolemattoman, mutta unohtaa pyytää ikuista nuoruutta. Tämä tarina kerrotaan Homeeristen hymnien ”Hymnissä Afroditelle”. Tithonos vanhenee ja heikkenee, ja lopulta ”Aivan sekavaksi kävi hänen puheensa, eikä mahla enää virrannut hänen ennen niin notkeissa jäsenissään” (Suom. Anna-Marja Soupios). Tarinan loppuosasta on kuitenkin olemassa toinenkin versio. Sen kohdalla vain on samalla tavoin kuin antiikin tragedioissa, joissa kauheudet ja murhat tapahtuvat kulissien takana, tai niistä saadaan tietää vain Sanansaattajan kertomana. Varmaan kysymyksessä on yleisesti tunnettu kansantarina eikä siitä ole varsinaisia kirjallisia dokumentteja – edes runoelmia. Tarinan erikoisuus on, että siinä Tithonos muuttuukin lopulta kaskaaksi. Tämä muodonmuutos mainitaan eri tekstilähteissä samanlaisena pikku yksityiskohtana kuin runojen kaskaat sirityksineen, vain lyhyenä toteamuksena. Vaikka todisteet ovat epäsuoria, niitä ei tarinan tuttuuden perusteella kyseenalaistettu ja näyttääkin että siitä lopulta tuli niin sanottu virallinen totuus.

Historioitsija Hellanikos Lesboslainen (400-l. eaa.) kommentoi Homeroksen Iliaan kohtaa Troijan ”isistä” näin:

”Tithonos oli Laomedonin poika, Priamoksen veli, Eoksen rakastettu ja Memnomin isä. Kun vanhuus oli hänet kuihduttanut, jumalatar muutti hänet kaskaaksi (cicadam), ja sen vuoksi runoilija vertaa hänen lähimpiä neuvosmiehiään kaskaiksi.”

(Suom. Arto Kivimäki)

Vastaavasti Vergiliusta kommentoinut Servius (n. 400 jaa.) mainitsee samat asiat edellisessä luvussa siteeraamastani Georgican kohdasta: ” Tithonus, maritus Aurorae, post optatam longissimam vitam in cicadam dicitur esse conversus.” Mythographi Vaticanin vanha käsikirjoituskokoelma sisältää anonyymien kirjoittajien latinankielisiä fragmentteja antiikin ajoilta. Fabula Tithoni et Aurorae –nimisen tekstin ensi riveillä toistuvat samat asiat:

 ”Tithonos oli Troijan kuningas Laomedonin veli. Auroran rakastuttua häneen silmiään myöten hän pyysi tältä pitkää elämää; niinpä hän eli niin pitkään, että muuttui liiallisen vanhuutensa vuoksi kaskaaksi.” 

(Suom. Antti T. Oikarinen)

Anonyymille kirjoittajalle on tullut asiavirhe, ja Tithonoksesta on tehty Laomedonin ”veli”. Vaikka lähde onkin vähän epämääräinen, kerrotaan siinä aiheeni kannalta oleellisin. Bysanttilaisessa Suda ensyklopediassa on jo toisenlainen tekstikatkelma:

 ”On olemassa sananlasku: Toivottavasti tulet vanhemmaksi kuin Tithonos, rikkaammaksi kuin Kinyras ja nirsommaksi kuin Sardanapalos, jotta sananlaskun sanat toteutuisivat kohdallasi: vanhat ovat kaksinkertaisia/toistamiseen lapsia. Viittauksena hyvin vanhoihin. Sillä Tithonos lykkäsi rukouksella vanhuuttaan ja muuttui kaskaaksi.”

 (Suom. Antti T. Oikarinen)

Kuten voidaan huomata, Tithonoksen kaskaaksi muuttumisesta on toisistaan poikkeavia versioita. Ensinnäkin Homeerisissa hymneissä Eos vain telkeää hänet huoneeseen. Hellakinoksella Eos muuttaa Tithonoksen sirkaksi, anonyymin kirjoittajan mukaan Tithonos pyytää Auroralta ”pitkää elämää” ja muuttuu vanhuuden myötä sirkaksi. Myös Suda sanoo Tithonoksen itse ”rukoilleen” kuolemattomuuttaan. Näyttää kuitenkin, että Eoksen puutteellinen pyyntö Zeukselta on yleisimmin otettu käyttöön. Eniten eri teksteissä viitataan vain Tithonoksen vanhenemiseen.

Tithonos pääsi myös satiiriin. Valitettavasti Varron (116–27 eaa.) menippolaisesta satiirista ”Tithonus περί γήρως” (Tithonus, vanhuudesta) ei ole säilynyt kuin fragmentteja. Eräästä kuitenkin voidaan tehdä jotain varovaisia päätelmiä. Siinä sanotaan: ”Näin kutsuttuna kypsä sielu helposti jättää ruumiillisen kuorensa” (Suom. Veli-Matti Rissanen). Kun kaskaista tiedetään, että ne pitkän maanalaisen toukkavaiheen jälkeen vapautuvat kotelostaan ja nousevat puuhun luomaan nahkansa, niin ehkä Varro juuri tällä kuvaa Tithonoksen muodonmuutosprosessia. Olisi mielenkiintoista tietää, mihin tai keneen Varron satiiri kohdistuu? Tämä tietysti riippuu siitä, kumman idea kuolemattomuus oli. Mutta oli se kumman tahansa, hänen yltiöpäisyytensä varmaankin joutuu naurunalaiseksi.

Menippolaiset satiirit eivät ole faabelien tapaan moralisoivia, niissä nauretaan kyynisesti kaikelle. Tithonoksen kuolemattomuudessa ja muuttumisessa kaskaaksi onkin naurun aihetta. Mutta eikö itse tarina sopisi myös faabeliksi? Aisopoksen faabelissa ”Kultamunia muniva kana” kerrotaan miehestä jolla oli tuollainen kana. Hän luuli, että kanan sisällä olisi enemmänkin munia ja tappoi sen. Kana olikin aivan tavallinen. Mies ”oli luullut saavansa suuret rikkaudet mutta menetti senkin vähän mikä hänellä oli ollut”. Faabelin opetusta ei tarvinne kertoa, mutta se sopii myös Tithonoksen tapaukseen.

Cicero (106 – 43 eaa.) kertoo Vanhuudesta-teoksensa alussa, miten aikoo käsitellä aihettaan. Ehkä hieman vähätellen hän toteaa, ettei pane sanoja Tithonoksen suuhun vaan ottaa päähenkilökseen Cato vanhemman (234–149 eaa.). Hän sanooAriston Keoslaisen (200-luku eaa.) kirjoittaneen myös vanhuudesta ja käyttäneen Tithonosta äänitorvenaan. Tuon peripateettisen koulun johtajanakin toimineen Aristonin teoksista ei ole säilynyt kuin fragmentteja. Cicero itse arvelee taruista tunnetun henkilön vievän uskottavuutta esitykseltään. Ehkä hänellä oli mielessään Tithonoksen kaskaaksi muuttuminen ja hän pelkäsi, että lukijat vain miettisivät mikä vaihe Tithonoksella mahtoi olla juuri menossa.

5. Muuta

Roomalaisen komediakirjailija Plautuksen (n. 254–184 eaa.) näytelmässä Cistellaria (Korulipas) kaskaita ei mainita suoranaisesti, mutta Sami Janssonilta saamani suomennoksen selityksissä niistä saa tärkeää lisätietoa. Näytelmän juoni punoutuu hylätyn lapsen ympärille. Crepundia oli helisevä kaulanauha, jollaisia lapset pitivät kaulassaan, niin että heidät sen äänen perusteella tunnistettaisiin. Nauhoissa oli koristeina pienoismalleja muun muassa taloustavaroista ja eläin- ja ihmishahmoista. Yksi näistä eläinhahmoista oli kaskas, josta näytelmän selityksissä sanotaan: ”Kaskasmuoti levisi idästä Rooman valtakuntaan; kaskaanmuotoisia solkia, jollaisilla etenkin naiset kiinnittivät viitan olalleen, alkoi esiintyä runsaasti ensimmäisillä kristillisillä vuosisadoilla; skyyttien ja kreikkalaisten perinteissä kaskashahmo symboloi onnea ja uudelleensyntymistä (Scontos 2003)”.

On mielenkiintoista, että Raamatun tuhoeläimet ovat päätyneet kristillisyyden alkuaikoina naisten vaatetukseen. Ilmestyskirjan muuten arvellaan kirjoitetun noin 95–96 jaa. Kreikkalaisten perinteet taas näyttäisivät palautuvan tässäkin Platoniin. Mikäli faabelien ja runojen kirjoittajia on uskominen, sirkkojen ja kaskaiden laulu näyttää miellyttäneen kaikkia muita paitsi yöpöllöä, mutta niiden ei olisi olettanut ulkonäkönsä perusteella päätyvän lasten kaulaan ja naisten olkapäille.

Myös 100-luvulla jaa. eläneen Akhilleus Tatioksen eroottisessa rakkausromaanissa Leukippe ja Kleitofon on lyhyt maininta kaskaista: ”Laulajat olivat kaskaita ja pääskysiä – kaskaat lauloivat Aamuruskon aviovuoteesta ja pääskyset Tereuksen ateriasta” (Suom. Maarit Kaimio). Maininta on osa pitkähköä puutarhakuvausta ja liittyy selostukseen linnuista. Se on samanlainen pieni lisä, jollaisella runoilijat antavat luontokuvauksiinsa viimeisen silauksen. Huomionarvoista on ”kaskaiden laulu ”Aamuruskolle”. Eos, latinalaisittain Aurora, on siis aamuruskon kuningatar, kuten jo aiemmin on käynyt ilmi. Kohdan voisi näin ollen tulkita tarkoittavan, että kaskaaksi muuttunut Tithonos siinä kaipaa rakastettuaan.

Satiirikko Lukianokselta (n. 120–185 jaa.) saadaan vielä joitakin ruumiinrakennetta koskevia tietoja kaskaista hänen kertoessaan Kärpäsen ylistyksessä sen yhtäläisyyksistä ja eroista muihin hyönteisiin. Kärpänen on ”kaskaiden, heinäsirkkojen ja mehiläisten tapaan kalvosiipinen”. Mutta se ei liiku ”hypähtämällä kaskaiden lailla” eikä sen pää ”ole kasvanut yhteen kaulan kanssa kuten kaskailla” (Suom. Vesa Vahtikari). Lukianos kertoo myös tuon tarinan Arkhilokhoksesta kirjoituksessaan Pseudologista.

Aihe vaati melkoisen tiedonkeruun. Kiitokset avusta Sami Janssonille, Arto Kivimäelle, Tua Korhoselle, Antti Lampiselle, Antti T. Oikariselle, Veli-Matti Rissaselle, Vesa Vahtikarille ja Aulikki Vuolalle! 

Lähteet ja kirjallisuus

 Aisopos (1977) Aisopoksen tarinoita. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Keuruu: Otava.

Akhilleos Tatios (2019) Leukippe ja Kleitofon. Suom. Maarit Kaimio. Helsinki: WSOY.

Antiikin estetiikka (1977) Toim. Aarne Kinnunen ja Teivas Oksala. Juva: WSOY.

Aristoteles (1997) Retoriikka Runousoppi. Suom. Paavo Hohti ja Päivi Myllykoski. Tampere: Gaudeamus.

Cicero (1998) Vanhuudesta Ystävyydestä Velvollisuuksista. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Juva: WSOY.

Hermes Trismegistos (2020) Corpus Hermeticum Smaragdilaulu ja muita hermeettisiä kirjoituksia. Suom. Sampsa Kiianmaa, H.M. Lampikoski ja Pentti Tuominen. Gnostilainen seura ry & AATMA.

Hautojen lauluja. Muistosanoja antiikin hautakivistä (2008) Suom. Arto Kivimäki, Erkki Sironen, Pekka Tuomisto ja Sampo Vesterinen. Jyväskylä: Tammi. Hautojen lauluja -teokseen on koottu hienoimpia, suosituimpia ja koskettavimpia hautakirjoituksia antiikin Kreikasta ja Roomasta. – PDF Free Download (docplayer.fi)

Homeeriset hymnit (1996) Toim. Dimitris P. Papadistas ja Eleni Ladia, suom. Anna-Marja Soupios. Forssa: Suomi-Kreikka yhdistysten liitto ry.

Homeros (1962) Ilias. Suom. Otto Manninen. Porvoo: WSOY.

Kaski Liisa (2017) Lintujen lait. Eläin 600–500-lukujen kreikkalaisessa runoudessa. Pro gradu-tutkielma. Helsingin yliopisto.

Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007) Toim. Sara Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi ja Raija Sarasti-Wilenius. Jyväskylä: Teos.

Korhonen Tua (2014) ”Homeroksesta lumoutuminen Osa 1” teoksessa Helikon 1/2014. Suomen Ateenan-instituutin ystävät ry. helikon_1_2014.pdf (wordpress.com)

Lukianos (2005) ”Kärpäsen ylistys” teoksessa Kaljuuden ylistys ja muita ylistyksiä. Suom. Vesa Vahtikari, Pekka Tuomisto, Laura Lahdensuu ja Arto Kivimäki. Helsinki: Tammi.

Phaerdrus (2006) Phaedruksen faabelit. Suom. Tuulikki Elo. Jyväskylä: SKS.

Platon (1999) ”Faidros” teoksessa Teokset III. Suom. Pentti Saarikoski. Keuruu: Otava.

Plautus (2021) Cistellaria. Suom. Sami Jansson. Julkaisematon.

Plutarkhos (2015) Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia. Suom. Tua Korhonen ja Liisa Kaski. Tallinna: Gaudeamus.

Sapfo (2000) Runoja.Suom. Aapo Junkola. Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy.

Vergilius (2020) Georgica Laulu maanviljelijän työstä. Suom. Teivas Oksala ja Päivö Oksala. Tallinna: Gaudeamus.


Kirjoittaja

Olen kontiolahtelainen kirjailija ja julkaissut esseekokoelmat Kirjoituksia stoalaisuudesta (Kirjokansi, 2015), Brutuksesta - stoalaisesseitä (Kirjokansi, 2016), uudistettu painos esikoisesta (Basam Books, 2021) ja Stoalaisia kummitusjuttuja & Tuberon saviastioista (Atrain & Nord, 2022). Esseet ovat filosofian harrastajan populaarifilosofisia pähkäilyjä.


'Kaskaat ja sirkat antiikin tarinoissa' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.