Kristus ja Hänen Sanansa ovat merkittävämpiä, mahtavampia, ja luotettavampia kuin 100 000 isää, ekumeenista kirkolliskokousta ja paavia. Raamattu lukee heidät kaikki syntisten ja kadotettujen lampaiden joukkoon (Lutherin kirje Joakimille, Anhaltin prinssille, 1533).
Lutherilta ei ole säilynyt systemaattista kokonaisesitystä Raamatusta ja sen merkityksestä. Hänen jälkeensä jättämät tekstit ovat kuitenkin täynnä kohtia, joissa Raamattu on nostettu kaiken kristillisen elämän ylimmäksi (ja oikeastaan ainoaksi) auktoriteetiksi. Luther näki Raamatun tietynlaisena itsenäisenä saarekkeena, joka on säilyttänyt puhtautensa samalla kun kirkko on langennut eksytyksiin tai harhaoppeihin. Näin hän tuli erottaneeksi Raamatun kirkosta ja teki siitä mittatikun, jota käyttäen kirkon elämää tulee arvioida. Näin Raamatusta tehtiin katolisen kirkon, sen traditioiden ja opin suurin kriitikko. Kaikki sellainen piti hylätä, jolle ei ’puhtaasta Jumalan sanasta’ löytynyt perusteita. Samanlaiset ajatukset toistuvat suurten reformaattoreiden Zwinglin ja Calvinin teksteissä.
Voidaanko näin kuitenkaan tehdä? Voidaanko Raamattu erottaa kirkosta? Kun tutustumme tarkemmin Raamatun tekstien syntyyn ja tekstihistoriaan, vastaus on väistämättä negatiivinen. Käytän seuraavassa esityksessä esimerkkinä Luukkaan tekstejä: Luukkaan evankeliumia ja Apostolien tekoja, joiden yhteenlaskettu sivumäärä kattaa yli neljänneksen Uudesta testamentista.
Alkukirkon suullista perimätietoa ja kirjallisia lähteitä
Flaviusten suvun hallitessa Rooman valtakuntaa vuosina 69–96 jaa. muuan kirjoittaja, jota alettiin myöhemmin nimittää Luukkaaksi, sai valmiiksi kaksiosaisen teoksensa. Luukas itse kertoo, kuinka hän on ottanut tarkan selon kaikesta ja päätti kirjoittaa yhtenäisesityksen Teofilokselle, ’jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on’ (Luuk. 1:4). Teofilos on ollut merkittävät henkilö, koska koko kaksoisteos on omistettu hänelle. Teofilos oli siis jo saanut jonkinlaista kristillistä opetusta, jota vahvistaakseen Luukas kirjoitti teoksensa.
Mistä Luukas siis kirjoitti? Hän kirjoitti Jeesuksesta, alkukirkosta, sen opetuksesta, Jumalan suuresta pelastussuunnitelmasta aina kuolleiden ylösnousemukseen asti. Kuten Luukas itse mainitsee: ’olen ottanut kaikesta tarkan selon’ (Luuk. 1:3). Hän siis keräsi tietoja eri lähteistä, haastatteli ihmisiä, käytti suullista perimätietoa ja mitä todennäköisimmin joitakin kirjallisia lähteitä.
Luukas (kuten kaikki UT:n kirjoittajat) antoi alkukirkon suulliselle perimätiedolle kirjallisen ulkoasun mutta samalla yhdisteli tietoja eri lähteistä luoden kokonaisesityksen. Luukas ei siis keksinyt kristinuskon muotoa, josta hänen tekstinsä todistavat, vaan talletti ja välitti jo olemassa olevaa kristillistä traditiota. Luukkaan tekstit ovat alkukirkon opetusta Jeesuksesta, hänen ylösnousemuksestaan ja pyrkimyksiä ymmärtää tapahtumia sekä niiden merkityksiä. Varhainen kristillinen yhteisö, alkukirkko ja sen uskontulkinta on siis Luukkaan tekstien varsinainen synnyttäjä ja lähde.
Kirkko suullisen ja kirjallisen tradition välittäjänä
Luukkaan tekstit säilyivät ja välittyivät lähes 1500 vuotta käsikirjoitusten kautta. Kirjurit käyttivät jotain vanhempaa käsikirjoitusta mallina ja jäljensivät sen uuteen käsikirjoitukseen niin tarkasti kuin mahdollista. Ensimmäiset vuosidadat olivat vilkasta aikaa Luukkaan teksteille, sillä teksteihin alkoi ilmaantua hyvin varhain merkittäviä muutoksia. Useat muutokset sisältävät teologisia ’parannuksia’, joita asiaa tuntematon (ei-kristitty, ammattikirjuri) ei olisi voinut tehdä.
Esimerkkinä mainittakoon 200-luvulta peräisin oleva papyruskäsikirjoitus P48. Se sisältää jakeen Ap.t. 23:15, joka on käytännössä kirjoitettu uudelleen. Kirkkoraamatussa jakeen loppu kuuluu ’Me olemme valmiina ja surmaamme hänet (Paavalin), ennen kuin hän ehtii perille’. Käsikirjoituksessa P48 on lisäys ’vaikka meidänkin pitää kuolla’. Tämä on tulkittu olevan yksi osa sarjassa juutalaisvastaisia variantteja, sillä lisäys korostaa juutalaisten fanaattisuutta. Tämänlaiset asenteet puolestaan liittyvät aikaan, jolloin kristinusko pyrki tekemään eroa juutalaisuuteen 100- ja 200-luvuilla. Variantti siis syntyi vastauksena oman aikansa pohdintoihin, joita käytiin kirkon sisällä. Useimpien käsikirjoitusten muoto (isot, selkeät kirjaimet, isot marginaalit ja välit kirjainten välillä) viittaavat myös siihen, että useimmat varhaisimmista käsikirjoituksista olivat liturgisessa käytössä.
Ennen vuotta 400 jaa. on löytynyt vain muutamia ns. miniatyyrikäsikirjoituksia, joiden voidaan olettaa olleen yksityisessä käytössä. Käsikirjoituksia siis tulkittiin, tuotettiin, mutta myös muokattiin kristillisten yhteisöjen sisällä, ja niillä näyttää olleen seurakunnallinen käyttökonteksti.
Vaikka varianttien synty hidastui varhaiskeskiajalla ja siitä eteenpäin, käsikirjoituksiin tehtiin läpi koko Luukkaan teosten tekstihistorian ’oikeaoppisia’ lisäyksiä. Kirkko ja Uuden testamentin tekstit kävivät jatkuvaa vuoropuhelua keskenään.
Esimerkiksi Neitsyt Mariaan liittyvän tradition kehitys ja voimistuminen voidaan havaita häneen liittyvien varianttien lisääntymisestä. Luukkaan evankeliumin kuvausta enkelin ilmestymisestä Marialle laajennettiin 400-luvulta lähtien niin, että ’Ole tervehditty Maria Sinä armon saanut! Herran kanssasi!’ sai lisäyksen ’Siunattu olet sinä naisista siunatuin’ (Luuk. 1:28) niin että kohta on yhteneväinen jakeen Luuk. 1:42 kanssa.
Toisaalta kolminaisuusopin kehitys voidaan nähdä Joosefiin liittyvistä kohdista. Jakeen Luuk. 2:33 alku on varhaisimmissa käsikirjoituksissa muodossa ’Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään, mitä hänestä sanottiin’, joka 400-luvulta lähtien yleistyi käsikirjoituksissa muotoon ’Joosef ja hänen (Jeesuksen) äitinsä olivat ihmeissään…’. Kirkon opin kehitys ei siis sallinut enää puhuttava Joosefista Jeesuksen isänä. Jeesuksella oli vain yksi Isä ja Hän ei ollut tästä maailmasta.
Läpi koko käsikirjoitustradition ajan voimme nähdä, kuinka tekstiä tulkitseva kristillinen yhteisö (kirkko), sen suullinen traditio ja Uusi testamentti olivat vastavuoroisessa (dialogisessa) suhteessa toisiinsa. Voidaan oikeastaan puhua symbioosista, sillä teksti ei selviä yksistään vaan kuolee pois ilman, että on olemassa yhteisö, joka koko ajan tekstiä rikastuttaen tulkitsee sitä. Kirkko puolestaan ammensi aineksia elämäänsä sekä kirjallisesta että suullisesta traditiosta kuten kirkkoisien opetuksista. Uusi testamentti ei ole ikinä ollut monoliittinen kokonaisuus, vaan osa elävää kristillistä traditiota, joka muuttui ajan saatossa. Kaikki kristillinen tieto ei ole ikinä tyhjentynyt kanonisiin teksteihin, vaan sen ohella ja rinnalla on aina elänyt kirkon suullinen traditio, joka on puolestaan vaikuttanut itse teksteihin.
Lutherin erehdys ja sen seuraukset
Alkukirkko ja sen suullinen perimätieto siis aikanaan synnyttivät kirjallisen tradition. Nämä kolme ovat alusta lähtien käyneet vuoropuhelua keskenään läpi vuosisatojen rikastuttaen niitä. Kuinka voimme siis erottaa kirjallisen tradition omaksi erilliseksi saarekkeeksi ja käyttää sitä kirkon ja sen suullisen tradition tuomitsemiseen, josta se itse aikanaan kumpusi? Emme mitenkään. Näitä kolmea ei voida pilkkoa niin, että tietäisimme, missä yksi loppuu ja mistä toinen alkaa. Kirkko, sen suullinen traditio (kuten isien opetukset) ja Uusi testamentti ovat kaikki osa samaa prosessia ja jatkumoa.
Kun Luther erotti Raamatun tästä yhtälöstä, hän tuli luoneeksi jotain, joka rikkoo Raamatun syvintä olemusta vastaan. Hän erotti Raamatun sen elävästä tulkintatraditiosta. Kuinka esimerkiksi käsi voidaan erottaa ruumiista ja käyttää sitä toisen käden tuomitsemiseen? Ei mitenkään. Lutherin ratkaisu oli hyvin yksilökeskeinen. Hän sivuutti kirkon Raamatun tulkitsijana ja asetti keskiöön ihmisen. Hän asetti keskiöön viime kädessä itsensä. Luther sai tällä tavalla murrettua kirkon 1500-vuotisen Raamatun tulkintatradition avaten samalla ovet omalle henkilökohtaiselle tulkinnalle.
Galatalaiskirjeen selitysteoksessa Luther viittaa useaan otteeseen ’puhtaaseen Jumalan sanaan’. Sellaista puhdasta ilmoitusta Jumalasta, jonka perään Luther niin kovin haikaili, ei ole ikinä ollut olemassa. Uuden testamentin tekstit ovat virranneet kirkon kautta koko sen historian ajan. Tekstit olivat kirkon kaitselmuksen alla jatkuvan muutoksen tilassa aina siitä päivästä lähtien, jolloin ne lähtivät kirjoittajan käsistä. Entä sitten esimerkiksi Luukkaan alkuperäinen teksti? Onko meidän mahdollista päästä siihen jollain tavalla käsiksi? Ei ole. Käsikirjoitusten väliset suhteet ovat liian monimutkaisia, että voisimme millään varmuudella sanoa pääsevämme alkuperäisen tekstin äärelle. Voimme siis kysyä, mikä oli se teksti, johon Luther viittaa puhtaana Jumalan sanana. Se oli kirkon teksti.
Vuonna 1520 Luther vastasi paavin julkaisemaan bullaan tekstissään Assertio Omnium Articolorum M. Lutheri per Bullam Leonis X Novissimam Damnatorum muun muassa seuraavalla tavalla: ”Raamattu…on itsessänsä äärimmäisen varma, helposti ymmärrettävä ja paljas…” Jos Raamattu olisi niin helposti ymmärrettävä kuin Luther antaa ymmärtää, ei protestanttisten kirkkojen kesken olisi erimielisyyksiä. Protestanttiset kirkot ovat kuitenkin pahoin pirstoutuneet, mikä jatkuu edelleen. Tämä johtuu osittain siitä, ettei protestanttisilla kirkoilla ole mitään yhteistä tulkintatraditiota, ja jokainen tulkitsee Raamattua omasta taustastaan ja kyvyistään käsin.
Luther avasi portit yhä villimmille tulkinnoille Raamatun sanomasta, koska tulkitsijana ei ole vuosituhantinen traditio, vaan yksittäiset ihmiset. Miten käy puulle, joka leikataan sen juuristaan? Se näivettyy ja kuolee pois. Näin on käynyt lukemattomille protestanttisille kirkoille (ja tulee käymään), jotka edelleen jatkavat jakautumistaan.
Mitä on sitten käynyt vanhoille kirkkokunnille? Ne eivät ole jakautuneet samalla tavalla kuin protestanttiset kirkot, ja yksi syy on se, että suurin osa niistä nojaa edelleen kirkon tulkintatraditioon, joka ammentaa kirkkoisistä ja heidän opetuksistaan. Ne jatkavat edelleen sitä prosessia, joka alkoi ensimmäisistä kokemuksista ylösnousseesta Jeesuksesta. Näiden kirkkojen juuret menevät edelleen alkukirkkoon, josta ne ammentavat yhä edelleen voimaa tähän päivään. Ne jatkavat evankeliumin elävää välittämistä ja dialogia kirkon, tradition ja Raamatun välillä.
Lopuksi
Luterilaisuus ja sen perusta (tai oikeastaan sen olemassa olemisen perustelu) lepää edelleen Lutherin perusratkaisussa ja Raamatun erottamisessa kirkosta omaksi erilliseksi saarekkeeksi. Tämä on voinut toimia ideologisella tasolla, ja se on selvästi tuonut lohdutuksen Lutherin omaan uskonkamppailuun. Tämä ei kuitenkaan vastaa sitä historiaa ja prosessia, jonka kautta Raamattu välittyi meidän aikoihimme asti. Sellaista puhdasta ja kirkosta erotettavissa olevaa Jumalan ilmoitusta, jota Luther tavoitteli, ei ole ikinä ollut olemassa. Uusi testamentti itsessään syntyi alkukirkon tulkintana Jeesuksesta ja hänen ylösnousemuksensa merkityksestä. Kirkko jatkoi tulkintaansa läpi vuosisatojen, ja opin kehittyessä myös Uuden testamentin tekstit muuttuivat. Kristillinen traditio sen kaikissa muodoissa on siis aina virrannut kunkin ajan kristillisen yhteisön eli kirkon kautta, ei siitä irrallaan.
On siis pakko kysyä, mitä luterilaisuudesta jää jäljelle, jos Lutherin raamattunäkemys osoittautuu vääräksi? Ei kovinkaan paljon…
