Italialainen evoluutiobiologian tohtori ja filosofian professori Massimo Pigliucci (s. 1964) tunnustautuu stoalaiseksi ja Epiktetoksen (n. 55 – 135 jaa.) oppilaaksi. Stoalaisuuden käsikirjassa hän kertoo omakohtaisesti, miten stoalaisuus on auttanut selviytymään arjen vastoinkäymisissä, esimerkiksi kun lompakko varastettiin tai kun veitsi lipsahti ruuanlaitossa sormeen. Suuremmista kohtalon iskuista hän onnekseen joutuu ottamaan esimerkit muualta.
Pohjapiirustuksen teokselleen Pigliucci on saanut seuraavasta Epiktetoksen filosofialle antamasta tehtäväkentästä:
”On kolme aluetta, joilla hyväksi ja jaloksi pyrkivää ihmistä on harjoitettava. Ensimmäinen liittyy tahtoon saada jotakin ja tahtoon välttää jotakin; häntä on harjoitettava niin, ettei hän epäonnistu tavoitellessaan sitä, mitä tahtoo, eikä haksahda siihen, mitä haluaa välttää. Toinen liittyy yllykkeeseen toimia ja olla toimimatta, ja sanalla sanoen siihen, mikä on sopivaa: meidän tulisi toimia järjestelmällisesti, harkitsevasti ja varovaisesti. Kolmannessa tavoite on, ettemme tule huijatuiksi tai arvioi asioita sattumanvaraisesti, ja yleisesti ottaen siinä on kyse hyväksymisestä.”
Ei ole vaikea nähdä, että Epiktetoksen ajatuskulun taustalla on hänen tunnettu erottelunsa omassa vallassa ja ei omassa vallassa oleviin asioihin. Pigliucci käyttää tästä jaottelusta nimitystä kontrollin kaksijakoisuus. Alueet, joita Epiktetoksen mukaan ”ihmisen on harjoitettava”, hän jakaa teoksessaan halun, toiminnan ja mukautumisen opinkappaleisiin. Kirjan lopussa on vielä kaksitoista henkistä harjoitusta sekä lyhyet esittelyt muista hellenistisen ajan koulukunnista.
Käytyään aluksi pikaselauksella läpi stoalaisuuden historiaa Pigliucci luettelee myös myöhempiä vaikutussuhteita tähän tapaan:
”Stoalaisuus toimii filosofisena perustana monissa näytön tukemissa psykologisissa hoitomuodoissa, muun muassa Viktor Franklin logoterapiassa ja Albert Ellisin rationaalis-emotionaalisessa käyttäytymisterapiassa. Ellisistä on sanottu, ettei ’yhdelläkään yksilöllä – ei edes Freudilla – ole ollut suurempaa vaikutusta moderniin psykoterapiaan’. Frankl oli neurologi ja psykiatri, joka selvisi hengissä holokaustista ja kirjoitti huippusuositun kirjan Man’s Search for Meaning. Hänen koskettavaa ja innostavaa tarinaansa selviytymiskyvystä voi lukea aikalaisesimerkkinä stoalaisuudesta käytännössä. Sekä Ellis että Frankl tiedostivat stoalaisuuden tärkeäksi vaikuttajaksi kehitellessään terapeuttisia lähestymistapojaan…”
Tässä kohden valpastuin ja kiinnostukseni heräsi, mutta Pigliucci ei puhu logoterapiasta enempää. Olin näet itsekin löytävinäni stoalaisia piirteitä logoterapiasta ja kirjoitin niistä kolme esseetä esikoiskirjaani. Sanon ”löytävinäni”, koska Suomen logoterapiayhdistyksen Fikkari -jäsenlehden arviossa Risto Nurmela piti ”yhtymäkohtia liian häilyvinä”. Muut kriitikot olivat suopeampia. Suoritin viime vuosituhannen lopulla logoterapiakouluttajan pilottikoulutuksen, mutta pian kiinnostus hiipui ja filosofia astui tilalle.
Logoterapia ei ole syntynyt tyhjän päälle, mutta Viktor E. Frankl (1905 – 1997) ei myönnä filosofisiksi taustavaikuttajikseen kuin aikansa modernit virtaukset eksistentialismin ja fenomenologian. Ainoa antiikista peräisin oleva vaikutus on sokraattisen dialogin menetelmä. Tämä poikkeaa alkuperäisestä lähinnä siinä, että Franklin pyrkimyksenä on saada potilas huumorin keinoin lopulta väittämään itseään vastaan; Sokrateen (n. 470 – 399 eaa.) käymät keskustelut taas olivat enemmän käsiteanalyysia ja mielestäni kaikessa teoreettisuudessaan vieläpä kehäpäätelmiä.
Kun logoterapian tavoitteena on potilaan asenteen muuttaminen, sopii paremmaksi vertailukohdaksi Pigliuccin pitkähkö lainaus Epiktetoksen ”sokraattisesta dialogista”. Epiktetoksen luo tulee isä joka on lähtenyt pakoon, koska ei kärsi katsella sairasta lastaan. Epiktetos kysyy, rakastaako isä lastaan. Tämä myöntää. Rakastaako äiti lastaan? Rakastaa. Pitäisikö äidinkin lähteä karkuun? Tällä tavoin käydään läpi kaikki lapsen hoitoon osallistuvat ihmiset, ja isän on myönnettävä oman menettelynsä virheellisyys: itsekkyys. Eikö Epiktetoksen dialogi ole paljon ”logoterapeuttisempi” kuin Sokrateen jaarittelut esimerkiksi siitä, mitä on kauneus?
Logoterapian lähtäkohtaoletus on, että ihmisellä on tarve löytää tarkoitus. Ihmisyyden rajalla -teoksessaan, johon Pigliuccikin viittasi, Frankl toteaa, ettei tämä tarve ole ”viettipohjainen”, samaa hän sanoo moraalista:
”On kuitenkin tehtävä täysin selväksi, ettei ihmisessä voi esiintyä mitään sellaista kuin moraalinen vietti tai edes uskonnollinen vietti samassa merkityksessä kuin puhumme ihmistä hallitsevista perusvieteistä. Mikään ei koskaan vedä ihmistä moraaliseen käyttäytymiseen, vaan hän päättää joka kerta käyttäytyä moraalisesti. Ihminen ei toimi moraalisesti tyydyttääkseen moraalisen viettinsä tai että hänellä olisi hyvä omatunto, vaan sen asian vuoksi, jolle hän on omistautunut, tai sen ihmisen vuoksi, jota hän rakastaa, tai Jumalan tähden.”
(Suom. Osmo Jokinen ja Eila Sandborg)
Voiko tuo ”moraalinen käyttäytyminen” olla mitään muuta kuin stoalaisten – ei tietenkään yksin heidän – hyveellistä elämää, joka takaa mielenrauhan? Eikö stoalaisten roolimallit, esimerkiksi myöhäistoalaisten ja erityisesti Senecan (n. 4 eaa. – 65 jaa.) ihailema Cato nuorempi (95 – 46 eaa.) toiminut hyveellisesti ”sen asian vuoksi, jolle hän on omistautunut”?
Pigliucci ei siis puhu logoterapiasta enempää. Kuitenkin, luettuani kirjan pariin kertaan, siinä oli jotain tuttua. Viittaukset erilaisiin psykologian alan tutkimustuloksiin ja kokeisiin, omakohtaiset kokemukset, toisten ihmisten selviytymistarinat; kaikkea tätä sisältävät myös Franklin omat ja hänen oppilaidensa kirjat. Eräitä Pigliuccin kertomia selviytymistarinoita voisi sanan varsinaisessa merkityksessä kutsua näet potilaskertomuksiksi, joita logoterapiakirjallisuus on tulvillaan.
Pigliuccin teoksen painavinta antia on mielestäni kaksitoista henkistä harjoitusta selityksineen. Ne on poimittu Epiktetoksen Käsikirjasta viimeistä lukuun ottamatta, joka on Keskusteluista. Aluksi on sitaatti, jonka jälkeen Pigliucci kertoo miten hän on harjoituksen ymmärtänyt ja kuinka se on toiminut hänen omalla kohdallaan. Otan muutaman esimerkin. Eräs harjoitus koskee asioiden pysymättömyyttä, Epiktetos sanoo siitä näin:
”Muista sanoa kaikesta, mikä miellyttää sinua tai on sinulle hyödyllistä tai rakasta, millaista se on. Aloita pienimmistä. Jos savipata on sinulle rakas, sano: ’Minä rakastan savipataa.’ Sitten kun se menee rikki, mielesi ei järky. Jos suutelet lastasi tai vaimoasi, sano suutelevasi ihmistä, sillä sitten kun hän kuolee, mielesi ei järky.”
(Suom. Marke Ahonen)
Pigliucci pitää tätä eräänä väärinymmärretyimpänä kohtana Epiktetoksen filosofiassa. Hänen oma selityksensä lähtee siitä historiallisesta tosiasiasta, että tuolloin ihmiset kuolivat paljon nuorempina, joko sairauksiin, sotiin tai muihin väkivaltaisuuksiin. Tästä hän tekee tulkinnan, jota mielestäni ei sitaatista ole luettavissa: ”Meidän tulisi välittömästi muistaa, kuinka arvokkaita läheisemme ovat juuri siksi, että he saattavat pian olla poissa.” Pigliucci muistelee miten hänen oman isänsä kuolema meni häneltä ikäänkuin ohitse, ja vasta äidin tehdessä kuolemaa hän oli läsnä. ”Savipadasta” puhuminenkaan ei ole epäinhimillistä, koska Epiktetos neuvoo: ”Aloita pienimmistä”. Sen, että ”mieli ei järky”, liittäisin pikemminkin suremiseen, josta Seneca sanoo 99. kirjeessään muun muassa näin:
”Aina kun ajattelet, että hän oli vasta poikanen, ajattele, että hän oli myös ihminen, jolle ei luvata mitään varmaa ja jota onnetar ei aina saata vanhuuteen asti: se lähettää ihmisen pois siinä, missä hyväksi näkee. Puhu kuitenkin hänestä usein ja juhli hänen muistoaan siinä määrin kuin voit; se palaa mieleesi useammin, jos se ilmaantuu vailla katkeruutta; eihän kukaan seurustele mielellään surullisen asian kanssa, saati sitten itse surun kanssa.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)
Toinen, tähän samaan asiaan liittyvä, harjoitus on nimetty toisen asemaan asettumiseksi. Siinä Epiktetos sanoo, että jonkun toisen juomamaljan rikkoutumisesta huolettomasti todetaan: ”Sellaista sattuu”, mutta kun on kyse omasta juomamaljasta, suhtautuminen ei olekaan enää sama. Toisen lapsen kuolemasta taas sanotaan: ”Se on ihmisen osa”, mutta oman lapsen kuolemaa vaikeroidaan. Näitä on tietysti vaikea asettaa samalle viivalle, mutta fysiologisina tosiasioina niillä ei ole eroa.
Pigliucci käyttää runsaasti Epiktetos-sitaatteja, milloin antaen tämän vastata johonkin kysymykseensä tai täydentäen jotain asiaa, mutta nuo sitaatit on usein sillä tavoin irtileikattu ja pelkistetty, että ne eivät oikein istu kohtiinsa ja kaipaisivat pientä johdantoa. Kirjaan on myös jäänyt luvattoman paljon kirjoitusvirheitä.
Lähteet
Epiktetos (2004) Käsikirja teoksessa Kaarakainen, Teija ja Kaukua, Jari (toim.) Stoalaisuus. Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia. Suom. Marke Ahonen. Helsinki: Gaudeamus.
Frankl, Viktor E. (1983) Ihmisyyden rajalla. Suom. Eila Sandborg ja Osmo Jokinen. Keuruu: Otava.
Kailaheimo, Markku (2015) Kirjoituksia stoalaisuudesta Epätieteellisiä tarkasteluja. Tampere: Kirjokansi.
Pigliucci, Massimo (2020) Stoalaisuuden käsikirja. Suom. Antti Immonen. Helsinki: Basam Books.
Seneca, Lucius Annaeus (2011) Kirjeet Luciliukselle. Suom. Antti T. Oikarinen. Helsinki: Basam Books.