Pääsiäisen 2022 tienoilla Yle esitti kaksiosaisen Vatikaanin vuosi -dokumenttisarjan (Inside the Vatican, 2019, Oxford Films). Dokumentin toisessa osassa seurataan Vatikaanin vauhdikkaan arjen ohessa kesäkuussa 2018 kardinaaliksi nimitettävän Karachin arkkipiispan, pakistanilaisen Joseph Couttsin matkaa Roomaan ja Vatikaanissa järjestettävään konsistoriin eli kardinaalien täysistuntoon. Konsistorin yhteydessä paavi Franciscus kohottaa Couttsin ja 13 muuta kirkonmiestä kardinaaliksi, joka on kirkon toiseksi korkein virka.
Tavan turistien ja katolilaisten lisäksi myös kirkon piispoille ja jopa kardinaaleiksi nostetuille matka Roomaan ja Vatikaaniin saattaa olla hyvinkin erityinen ja mieleenpainuva. Dokumentissa erityisen sympaattista on kohtaus, jossa Coutts käy konsistoria varten valmistautuessaan perinteisessä roomalaisessa vaatturiliikkeessä sovittamassa kardinaalin vaatetukseen kuuluvaa punaista papintakkia (cassock) sekä hattua (biretta). Biretan paavi sitten hänelle konsistorissa luovuttaa merkiksi kardinaalin virasta.
Coutts kuvataan silmin nähden hämmästyneeksi siitä, että juuri hänestä on tulossa kardinaali. Hän ei pidä omien sanojensa mukaan itseään ehkä kyvykkäimpänä tehtävään mutta ymmärtää Franciscuksen haluavan saada mahdollisimman monipuolisen otannan maailmanlaajuisesta kirkosta kardinaalien joukkoon. Kun vaatturi saa puettua Couttsin koko asuun, tämä kysyy huvittuneena suupielestään hymyillen: “Olenko nyt valmis kardinaaliksi?”
Uudet kardinaalit tulevat yhä useammin Vatikaanista katsottuna maailman ääristä
Arkkipiispa Couttsin nimittäminen kardinaaliksi on hyvä esimerkki siitä, kuinka Franciscus on kardinaaleja tehtaillut. Pakistanilainen Coutts on kotoisin maasta, jossa yli 96 prosenttia väestöstä on muslimeja ja vain noin 1,6 prosenttia kristittyjä. Katolilaisia pakistanilaisista löytyy noin 1,6 miljoonaa, mikä on alle 0,7 prosenttia 240 miljoonasta asukkaasta (tilanne 8/2023). Vaikka Pakistanin väkiluku on ollut kasvussa, eri uskonto- ja kirkkokuntien suhteelliset osuudet kansalaisista ovat pysyneet suunnilleen samoina. Katolisten kristittyjen osuus täkäläisistä on kovin marginaalinen, minkä takia ei ollut varmastikaan odotuksissa, että sinne nimitettäisiin kardinaali.
Yleisesti ottaen voikin sanoa, että Franciscus on noudattanut varsin yllättävää ja ennakkoluulotonta linjaa etsiessään uusia kardinaaleja kirkolle. Hän ei ole tyytynyt valitsemaan ainoastaan turvallisia vaihtoehtoja Vatikaanista, Italiasta tai edes Euroopan tai Pohjois-Amerikan maista, vaan on pikemminkin ohittanut joitakin kirkollisen uransa puolesta varteenotettavia ehdokkaita. Sen takia tilaa on löytynyt esimerkiksi Couttsin kaltaisille marginaalista katolilaisten ryhmää ja kirkon periferiaa edustaville ehdokkaille.
Ainakin osin tästä kardinaalien joukon monipuolistumisesta johtuen Vatikaanissa viime vuosina ahkeraan järjestetyt piispojen synodit eli piispainkokoukset ovat muodostuneet tärkeiksi kohtaamispaikoiksi. Niissä kaikki kirkon piispat eri puolilta maailmaa, ja kardinaalit heidän joukossaan, ovat voineet tutustua toisiinsa. Koska Franciscus on tehnyt kardinaaleja yllättävistä kirkonmiehistä, ovat heistä useat olleet toisilleen vieraita tai jopa täysin tuntemattomia. Tällaisessa tilanteessa tutustumisen merkitys on muodostunut aivan olennaiseksi ihan jo siitä syystä, että kardinaalit tuntisivat toistensa ajattelua ja osaisivat valita aikanaan keskuudestaan Franciscukselle hyvän seuraajan.
Nykyisen paavin yhtenä tärkeimpänä prioriteettina on näkynyt selvästi se, että kirkon tulee edustaa jäseniään aidosti. Se tarkoittaa, että kirkon kasvojen tulee ilmentää sekä etnisesti että kulttuurisesti moninaista ja universaalia jäsenkuntaa. Ei riitä, että jokaisen katolilaisen ajatellaan luovan omalla elämäntavallaan, toiminnallaan ja esimerkillään kirkolle empaattisuutta ja vaatimattomuutta ilmentäviä kasvoja, vaan nämä samat kasvot tulee välittyä kirkon rakenteissa ja instituutiossa tehtävissä ratkaisuissa. Franciscuksen linjasta on ollut luettavissa, että nykypäivän kirkon moninaisten kasvojen täytyy läpäistä koko kirkon hallintokoneisto ja työntekijät, erityisesti papisto, mukaan lukien.
Katolinen kirkko kasvaa vauhdilla erityisesti globaalissa etelässä eli Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian alueilla, toisin kuin länsimaissa. Maailmankarttaa tarkastellessa kirkon painopiste on siirtynyt koko ajan etelämmäksi. Kardinaalivalinnoissaan Franciscus on ottanut tosissaan huomioon tämän suuren linjan kehityksen. Hänen paavikautensa aikana eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten kardinaalien suhteellinen osuus muihin verrattuna on kaventunut. Kun vielä kymmenen vuotta sitten eurooppalaisten osuus kardinaaleista oli 52 prosenttia ja pohjoisamerikkalaisten 12 prosenttia, on heitä nyt enää 42 prosenttia ja 10 prosenttia. Sen sijaan aasialaisten ja afrikkalaisten osuus on kasvanut huomattavasti.
Globaalin etelän lisäksi toinen ilmeinen piirre uusissa kardinaaleissa vaikuttaa olevan sellaisten maiden suosiminen, joissa katolinen kirkko on vähemmistökirkko. Siksi niihin ei myöskään ole tavattu nimittää kardinaaleja edeltävien paavien aikoina – tai jos onkin, niin ei kuitenkaan yhtä usein kuin Euroopan ja Pohjois-Amerikan suuriin ja kirkon kannalta perinteisesti merkittäviksi katsottuihin maihin ja hiippakuntiin.
Kardinaali Couttsin tapaus Pakistanissa on hyvä esimerkki tällaisesta muutoksesta kardinaalivalinnoissa. Franciscuksen paaviuden aikana Pakistanin tavoin myös useampi muu ei-kristillisenä tunnettu maa, kuten Irak, Bangladesh, Myanmar ja Japani, on saanut uuden kardinaalin. Samoin vähemmistökirkkona muiden kristittyjen keskellä elävät katolilaiset ovat saaneet omat kardinaalinsa esimerkiksi Singaporeen, Tongaan, Keski-Afrikan tasavaltaan ja Pohjoismaiden näkökulmasta kiinnostavasti Ruotsiin.
Perinteisesti luterilainen Ruotsi sai oman kardinaalin 2017, jolloin paavi Franciscus nosti Tukholman piispan Anders Arboreliuksen kardinaaliksi ensimmäisenä ruotsalaistaustaisena ja pohjoismaalaisena kirkonmiehenä reformaation jälkeisen kirkon historiassa. Arborelius ehti elää lähes kolme vuosikymmentä karmeliittaveljien yhteisön jäsenenä ja sittemmin pappina, kunnes tuli yllätetyksi piispanimityksellään 1998. Kirkkopoliittisesti katsottuna suuremmasta yllätyksestä oli kuitenkin kyse 2017, jolloin Franciscuksen kardinaalivalinta osui häneen. Kymmenestä ja puolesta miljoonasta ruotsalaisesta noin 1,2 prosenttia kuuluu katoliseen kirkkoon (tilanne 8/2023).
Kardinaali Arboreliuksen tapaus herättää tietysti kutkuttavan ajatuksen siitä, voisimmeko nähdä tulevaisuudessa myös suomalaissyntyisen kardinaalin. Vatikaanin näkökulmasta nimitys tuskin lienee ajankohtainen, sillä Tukholman piispan nostamisen kardinaaliksi voi tulkita olleen samalla symbolinen kädenojennus koko Pohjolalle, jossa katolinen kirkko toimii hyvin pienenä vähemmistökirkkona. Paavin johtamaan kirkkoon kuuluu viidestä ja puolesta miljoonasta suomalaisesta 0,3 prosenttia (noin 16 700 jäsentä, tilanne 8/2023).
Suomalaisen kardinaalin toteutumista ei sikälikään kannata odotella kiireellä, että Arboreliuksen nimittämisestä on kulunut vasta joitakin vuosia. Varteenotettavia ehdokkaitakaan ei ehkä toistaiseksi löydy kuin yksi: vuonna 2019 Helsingin piispan virasta eläkkeelle jäänyt Teemu Sippo. Piispanistuin on odottanut täyttämistään jo viidettä vuotta Sipon eläköitymisen jälkeen, mistä on noussut oma ihmetystä aiheuttanut keskustelunsa, miksi sopivaa uutta piispaa ei tunnu löytyvän. Toki on mahdollista, että aikanaan uusi Helsingin piispa tulee olemaan tyrkyllä kardinaaliksi yhtenä vaihtoehtona Oslon, Kööpenhaminan ja Reykjavikin piispojen joukossa. Näin voisi ajatella, mikäli Vatikaanissa katsottaisiin, että Tukholman jälkeen seuraavan Pohjoismaihin tehdyn kardinaalin ansaitsisi vuorostaan jonkin muun maan hiippakunta.
76-vuotiasta Helsingin emerituspiispaa ei pidä kuitenkaan suotta ohittaa. Piispa Sippo sopisi kyllä varsin hyvin edistysmielisenä katolilaisena “Franciscuksen kardinaalien” profiiliin. Lisäksi hänen erityislaatuisuutensa suomalaisten katolilaisten keskuudessa on ilmeinen, sillä hän on ensimmäinen suomalaissyntyinen piispa sitten reformaation ajan. Voisiko Sippo olla vielä paavin listalla mahdolliseksi kardinaalin punaisen hatun saajaksi?
Franciscuksen tekemissä kardinaalivalinnoissa “yllätysmomentti” on aina aiheellista ottaa huomioon. Hänen valinnoissaan ehdokkaan kirkollisella uralla osoitettua pätevyyttä tärkeämpää tuntuu olevan ehdokkaan oikea syntyperä ja asuinpaikka, aivan kuten pakistanilainen kardinaali Couttskin arveli painottuneen omalla kohdallaan.
Kardinaalivalintojen taustalla vaikuttanee jokseenkin vahvasti Franciscuksen oma latinalaisamerikkalainen tausta ja näkemys kirkosta, jolle Eurooppa-keskeisyys ja pappisvaltaisuus on terveellä tavalla vierasta. Globaalin etelän ja vähemmistökirkon maista tulevat katsovat Vatikaanin ja “kirkkoruhtinaiden” hulppeutta luonnostaan kriittisesti ja toteuttavat jo omassa arjessaan Franciscuksen puheissa paljon kuullun “köyhien kirkon” ajatusta. Siitäkin syystä hän näkee heissä potentiaalia kirkon tulevaisuutta tekemään.
Valta-asetelma katolisessa kirkossa kääntyy progressiivisten eduksi
Kuluvan vuoden heinäkuussa Vatikaanista tiedotettiin, että paavi Franciscus kutsuu syyskuussa 2023 kardinaalit kokoon konsistoriin Vatikaaniin. Konsistorin yhteydessä kardinaaliksi nostetaan 21 uutta kirkonmiestä. Edelliset Franciscuksen paavikaudellaan isännöimät konsistorit ja uusien kardinaalien nimittämiset tapahtuivat elokuussa 2022, marraskuussa 2020, lokakuussa 2019, kesäkuussa 2018, kesäkuussa 2017, marraskuussa 2016, helmikuussa 2015 ja helmikuussa 2014.
Syyskuussa tehtävien uusien kardinaalien myötä viimeistään valta-asetelma kirkossa keikahtaa Franciscuksen ja hänen kannattajiensa eduksi. Jo kymmenen vuotta kestäneen paaviutensa aikana Franciscus on nimittänyt tällöin yhteensä jo 142 kardinaalia, joista 99 on niin sanottuja kardinaalivalitsijoita. Kardinaalivalitsijat ovat alle 80-vuotiaita ja siten oikeutettuja osallistumaan seuraavaa paavia valitsevaan konklaaviin. Paavihan ei pelkästään nimitä seuraavassa konklaavissa äänestäviä kardinaaleja, vaan jakaa tuota kunnia-arvoa myös sellaisille ansiokkaasti kirkkoa ja seurakuntia palvelleille kirkonmiehille, jotka ansaitsevat hänen mielestään tunnustusta.
Syyskuun konsistorin jälkeen kardinaalivalitsijoita tulee olemaan kaikkinensa 137, joista Franciscuksen nimittämät 99 muodostavat vain niukasti alle kolmen neljäsosan enemmistön. Jos seuraava paavinvaali käytäisiin tänä syksynä, tulisi “Franciscuksen kardinaaleilla” olemaan konklaavissa kolmen neljäsosan valtasuhteella huomattava etulyöntiasema edellisten paavien nimittämiin kardinaaleihin nähden. Uudelle paaville riittää valituksi tulemiseen kaksi kolmasosaa konklaavissa jaossa olevista äänistä.
Vaikka jakolinja kardinaalien kesken ei ole näin yksioikoinen, voi konklaavin äänestysten todennäköisyyksiä puntaroida silti sen perusteella, kuka edellisistä paaveista kardinaalit on tehnyt ja millaista teologiaa ja kirkkopolitiikkaa silloinen paavi on edustanut. Uusien kardinaalien valitseminen on näet istuvalle paaville yksi merkittävimmistä valtakeinoista edistää teologisesti ja kirkkopoliittisesti kanssaan samanhenkisten kirkonmiesten uria sekä pyrkiä tällä tavoin turvaamaan oman linjansa jatkuminen Vatikaanissa myös seuraajansa aikana. 137 kardinaalivalitsijan joukosta löytyy edelleen 29 Benedictus XVI:n ja yhdeksän Johannes Paavali II:n tekemää kardinaalia.
Franciscuksen tekemien kardinaalivalintojen taustalla ei voi olla näkemättä sitä, että hänen paavikautensa on ollut monella tapaa kirkkoa polarisoinutta aikaa. Hänen edesottamuksensa kirkon johtajana ovat saaneet kiitosta, mutta myös enenevässä määrin ankaraa kritiikkiä. Progressiiviset eli edistysmieliset katolilaiset ovat olleet hänen puolellaan, kun taas traditionalistit eli vanhoilliset kirkon jäsenet ovat kauhistelleet hänen toimiaan Vatikaanin hallinnon uudistamisessa ja kirkon oppiin liittyvissä “irtiotoissa”. Kauhistelua ovat aiheuttaneet esimerkiksi paavin puheet homoseksuaalisuudesta, avioerosta ja pappien selibaatista tai uudistus, jonka mukaan myös naiset voivat edetä Vatikaanin hallinnossa johtaviin virkoihin. Uudistusprosessien myötä Franciscuksesta on tullut tosiasiallisesti ensimmäinen paavi, joka on alkanut toteuttaa Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa (1962–1965) sovittuja kirkon uudistamiseen liittyneitä päätöksiä.
Kun Franciscuksen edeltäjä, eläkepaavi Benedictus XVI, vielä eli vuoden 2022 loppuun saakka, oli traditionalisteille luontaista kääntyä hänen puoleensa silloin, kun Franciscuksen linja kirkon johtajana ei heitä miellyttänyt. Benedictuksen siirryttyä ajasta ikuisuuteen on alkanut näyttää siltä, ettei traditionalisteilla ole enää samanlaista johtohahmoa, joka kykenisi vastustamaan kirkossa käynnissä olevia uudistuksia. Benedictuskaan ei tällaiseksi johtohahmoksi suostunut, vaikka traditionalistit sitä häneltä toivoivat ja odottivat, että hän puolustaisi kirkon perinnettä Franciscuksen uudistusten edessä.
Eläkepaavin kuoltua traditionalistit menettivät hänessä oman suosikkinsa ja ehkä viimeisen oljenkortensa kirkon tulevaisuuden suunnan palauttamiseksi heidän mielestään “raiteilleen”. Franciscus on nimittäin osoittanut omalla jämäkkyydellään, ettei kilpaileville haastajille ole kirkossa enää tilaa: kesäkuussa 2023 hänen uutisoitiin erottaneen Benedictuksen pitkäaikaisen yksityissihteerin, saksalaisen arkkipiispan Georg Gänsweinin, ja käskeneen tämän lähteä Vatikaanista takaisin Saksaan. Tapauksesta ei tehnyt erikoista pelkästään se, että Franciscus näytti ovea yhdelle edeltäjänsä luottomiehistä, vaan ettei Gänsweinille osoitettu minkäänlaista uutta tehtävää muualta, minkä takia tämän olisi ollut perusteltua jättää Vatikaani taakseen. Lisäksi Gänsweinillä olisi nyt 66-vuotiaana vielä yhdeksän vuotta palvelusaikaa jäljellä ennen kuin saavuttaa piispojen normaalin 75 vuoden eläkeiän.
Vatikaanista karkottamisen taustalla toki vaikuttavat Franciscuksen ja Gänsweinin väitetysti kitkaiset välit, jotka juontavat juurensa Gänsweinin julkisesti ilmaisemaan kritiikkiin Franciscuksen toimia kohtaan. Gänswein julkaisi pian Benedictuksen hautajaisten jälkeen tammikuussa 2023 muistelmansa, joissa esitti rajuja Vatikaanin nykymenoa vastustavia näkemyksiä. Näissä sai Franciscus osansa. Benedictuksen luottomiehestä muodostuikin siten julkisuuteen yksi näkyvimmistä istuvan paavin kritisoijista – niistä, jotka näyttävät vielä elättelevän toivoa paluusta vanhaan Franciscuksen paavikauden jälkeen.
Gänsweinin kaltaisten kovan linjan traditionalistien mahdollisuudet kirkon ykkösvirkaan käyvät kuitenkin koko ajan ohuemmiksi sitä mukaa kuin Franciscus ehtii jatkaa mieleistensä ehdokkaiden nostamista kardinaaleiksi. Näiden joukkoon tuskin mahtuu ainakaan suorasanaisesti häntä haastavia tai vastustavia traditionalisteja, vaan pikemminkin myötämielisesti progressiivista linjaa kannattavia kirkonmiehiä. Samaan aikaan kello käy armottomasti niille Benedictuksen ja Johannes Paavali II:n nimittämille kardinaaleille, joilla 80 vuoden ikäpyykki alkaa tulla vastaan ja minkä seurauksena paikka seuraavan paavinvaalin äänestyksissä lipeää heidän käsistään.
Syyskuun 2023 kardinaalivalinnoissa välittyy paavin kaipuu rauhasta
Lauantaina 30. syyskuuta uusiksi kardinaaleiksi nousevista kolme kiinnostavinta valintaa ovat Jerusalemin latinalainen patriarkka Pierbattista Pizzaballa, eteläsudanilainen Juban arkkipiispa Stephen Ameyu ja Hongkongin piispa Stephen Chow. Heistä jokainen elää arkeaan jännitteisessä toimintaympäristössä tai jopa aktiivisella konfliktialueella, jossa tulehtunut ilmapiiri tai aseelliset ja väkivaltaiset yhteenotot eivät ole vieraita. Näillä alueilla vähemmistöön kuuluvien katolilaisten osa ei myöskään ole helppo, mikä edellyttää erityisesti kirkon työtä tekeviltä suurta rohkeutta. Palestiinan, Etelä-Sudanin ja Hongkongin lisäksi esimerkiksi Mongolia, Tansania ja Malesia saavat syyskuussa uudet kardinaalit.
Patriarkka Pizzaballa on toiminut Pyhän istuimen palveluksessa Jerusalemissa parin kymmenen vuoden ajan. Syntyjään hän on italialainen. Franciscus tahtonee osoittaa nimityksellä, että rauhaan pyrkiminen Pyhän maan tilanteessa on katoliselle kirkolle tärkeä tavoite ja että Vatikaanista löytyy tukea kirkon paikallisille toimijoille. Paavi puhui vastikään yhteenottojen kiihdyttyä jälleen alueella, kuinka toivoi Israelin ja Palestiinan viranomaisten ryhtyvän suoraan vuoropuheluun keskenään, jotta väkivallan kierre päättyisi. Pyhän maan tilanne on huolestuttanut Vatikaanissa jo vuosikymmenten ajan. Pizzaballan nostaminen kardinaaliksi on kuitenkin kiintoisaa, koska edellisen kerran paavi on tehnyt kardinaalin Palestiinaan vuonna 1965.
Franciscus on toivonut kuluneen vuoden aikana rauhansopua myös sotaisasta historiastaan tunnettuun Etelä-Sudaniin. Arkkipiispa Ameyun nostamisella kardinaaliksi hän ilmaisee tukensa sinne samalla tavalla kuin Pyhälle maallekin. Viimeisin noin kymmenen vuotta kestänyt sisällissodan kaltainen tilanne Etelä-Sudanissa ei paavin mukaan voi jatkua, mutta rauhaan pääsemiseksi pitäisi hänen mukaansa tyytyä aloittamaan puhtaalta pöydältä, osata antaa anteeksi ja vaalia väkivallattomuutta. Myös Ameyu on ottanut kantaa rauhan puolesta muiden eteläsudanilaisten piispojen kanssa. Ennen kuin Franciscus teki hänestä Juban arkkipiispan vuonna 2020, ehti hän toimia vain vajaan vuoden ajan Toritin piispana. Ameyu on ensimmäinen Etelä-Sudaniin tehty kardinaali.
Hongkongin piispa Chow’n vierailu Pekingin arkkihiippakuntaan Kiinaan huhtikuussa 2023 oli ensimmäinen laatuaan lähes neljäänkymmeneen vuoteen. Hongkongin erityishallintoalueen ja Kiinan väliset jännitteet ovat hiertäneet koko 2000-luvun ajan ja aiheuttaneet useita rajuja mielenilmauksia. Uskonnonvapaus on viime aikoina kuitenkin huolestuttavasti kaventunut alueella, mistä yhtenä esimerkkinä oli eläkkeellä olevan kardinaalin Joseph Zenin pidätys ja tuomitseminen poliittisista syistä 2022. Franciscus lienee nostanut ennen piispuuttaan pitkään professorina toimineen Chow’n kardinaaliksi, koska tämän 83-vuotias edeltäjä, emerituspiispa John Tong, ei ole enää kelpoinen osallistumaan seuraavaan konklaaviin.
Pizzaballan, Ameyun ja Chow’n kardinaalinimitykset osoittavat, että Franciscus kantaa huolta maailmanrauhasta ja haluaa tukea rauhantyötä näkyvin, vaikkakin symbolisin, teoin. Joku toinen paavi saattaisi painottaa valinnoissaan toisenlaisia asioita. Franciscuksen linjan voi kuitenkin sanoa viestivän omaa sanomaansa ja katsoa olevan varsin kaivattu kehityssuunta globalisoituneessa maailmassa, mikäli katolinen kirkko haluaa pysyä relevanttina tekijänä jäsentensä kotimaissa ja yhteiskunnissa.
Luultavasti vasta joidenkin vuosien päästä Franciscuksen jälkeen tullaan kunnolla hahmottamaan, kuinka merkittävät jäljet hänen paaviutensa todella jättää kirkkoon. Esimerkiksi maailmanlaajuisen kirkon moninaisuuden huomioiminen kardinaalivalinnoissa, paavin vallan jakaminen paikallisille piispoille, ummehtuneiden hallintorakenteiden uudistaminen, avoimeen keskustelukulttuuriin kannustaminen sekä yleisesti ajan haasteisiin vastaavan progressiivisen linjan edistäminen ovat sellaisia prosesseja, joiden seurausten merkittävyyttä voi toistaiseksi vain arvailla.
Jo nyt voi kuitenkin arvioida, että kirkon tulevaisuuden suunta on kääntynyt ratkaisevasti Franciscuksen paavikauden aikana. Koska huomattava enemmistö seuraavasta paavista äänestävistä kardinaaleista on mitä luultavimmin Franciscuksen linjan takana, on epätodennäköistä, että näkisimme hänelle jonkinlaisen vastavedon. Franciscuksen aloittamat uudistusprosessit tulevat luultavasti siksi etenemään suunnitellusti hänen seuraajansakin aikana. Se vahvistaa hänen valtansa ulottumisen pitkälle kirkon tulevaisuuteen ja sementoi sen, ettei vanhaan ole enää paluuta.
Tulevaisuus näyttää olevan Franciscuksen kaltaisten edistysmielisten katolilaisten.
