Fidel. Kuva: Petra Kuivala

Karavaanin kulku maailman laidalla

Ensin täytyi jonottaa viisi tuntia kolmessa eri toimistossa bussilipun saamiseksi. Sitten bussi kulki kolme tuntia länteen. ”Maailman alkukantaiselle laidalle”, kuten minua Havannassa varoitettiin. Keskisuuren kaupungin varikolla kohtasin Jesús-Marian sääntökunnan sisaren, jonka kanssa lähdimme mintunvihreän amerikanraudan kyydissä edemmäksi länteen. Tiellä väistelimme hevosten ja härkien vetämiä rattaita. Katselin auringon nopeaa uppoamista peltojen taakse ja tuntui aivan välttämättömältä hymyillä näkymälle maailman laidalla.

Parituntisen matkanteon jälkeen saavuimme saaren laidalle kylään, joka käsittää yhden pääkadun. Matkasin maalle tapaamaan erästä tutkimukseni hahmoa. En saanut vain haastattelua vaan myös esittelykierroksen. Hänen kodissaan kun asuvat myös pelikaani, krokotiili, iguaani, pitkä käärme, iso orava, ketterät kilpikonnat, sarvipöllö ja 80 muuta lintua, jättikanit, jotkin ihmisravintona käytettävät isot jyrsijät sekä aitauksellinen nelijalkaisia, joita en rehellisesti sanottuna tunnistanut.

Kuubalaiset koirat. Kuva: Petra Kuivala

Havannan katukuvaan kuuluvat olennaisesti monenrotuiset koirat. Kuva: Petra Kuivala

Kylässä majapaikan tarjosi sääntökunnan konventti. Kahden meksikolaissisaren muodostamassa konventissa seurasimme huippukokousta, arvioimme Raúlin ja Obaman kädenpuristusta (”Katsoiko silmiin? Näyttikö vilpittömältä? Oliko ystävällinen vai uhkaava ote?”), katsoimme telenovelaa (sitä, jota koko saari katsoo) ja kuuntelimme ukkosmyrskyn jylinää kylänraitilla. Se oli kuin rippileirillä. Sama kiintyminen ja yhdessä elämisestä kasvava luottamus. Päivien säännöllisyys, ajattomuus ja paikallaan olemisen taito. Välittömästi löytynyt yhteinen huumorintaju; hysteerinen kikattelu ja sanaton nauru. Sisarten taivaallisen helppo meksikolainen aksentti. Pitkät hetket ruokapöydässä, intohimoiset keskustelut teologiasta ja elämästä, kirkosta ja ihmisestä. Ulkopuolisuuden tuoma näköala, jonka sisaret ja minä jaoimme. Yhdessä tiskaaminen, naapurista jytkynyt reggaeton ja konventin kissan epätoivoisen huomionhakuinen mouru.

Sunnuntaina konventista kuljettiin messuun. Italiasta maailman laidalle työhön saapunut pappi saarnasi Franciscusta, ja messu säestettiin kitaralla. Ja niin vain minut lykättiin messussa saarnapönttöön tervehtimään seurakuntaa. Ojennettiin mikrofoni ja kehotettiin lausumaan jotain – vaikka olinkin edellisinä päivinä jo vieraillut useimmissa kylänraitin kristillisissä eteisissä tutustumiskäynneillä. ”Hyvää huomenta ja tervetuloa!” vastasi seurakunta aplodeeraten ja tungeksi halaamaan. Paikallinen pappi johdatti spontaanisti rukoukseen ekumenian ja kirkkojen näkyvän ykseyden puolesta – ”jotta muistaisimme, että on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.”

Yksi kaunis piirre tässä maassa on tämä kontaktien luontevuus; sisaret keksivät, että mehän voisimme soittaa italialaiselle kirkkohistorioitsijalle, joka asuu lähimmässä kaupungissa – hänelle, jonka kirjoja olen tavannut hartaasti täällä ollessani. Ja niin vain järjestyi tapaaminen seuravalle päivälle. Ay, Dios mío, miten mukavaa ja tarpeen olikaan saada jakaa kokemuksia arkistoista, asiakirjoista ja haastattelemisesta.

Kun oli aika siirtyä seuraavalle etapille, noutamaan saapuneelle ladakuskille ei tarvinnut edes esittäytyä – hän kaappasi kainaloon ja totesi iloisesti: ”Sinä olet ulkomaalainen Petra, naispappi ja tutkit kirkkoa. Naapuri kertoi eilen.” Lada kuljetti meidät sumuisena aamuna peltojen poikki kaupunkiin; sisaret orkideatarhaan, minut hiippakunnan arkistoon. Ja mitä! Ensimmäinen arkisto, jossa aineistot on luetteloitu ja järjestetty. Oli tultava saaren laidalle löytääkseen tämän. Voi sitä työskentelemisen helppoutta ja papereiden lukemisen onnea, voi miten sielu lepäsi siistien paperinippujen ja tarkasti lajiteltujen kansioiden äärellä.

Kun bussi kaahasi lopulta takaisin kohti Havannaa, katselin aaltoilevia peltoja ja kumpuilevia kukkuloita. Pienet vuorennyppylät ja supisuorat palmut kurkottelivat ylöspäin, ihmiset huitoivat muhkuraisen moottoritien varrella kyytejä kyliinsä. Kuuntelin Doctor Whon musiikkeja ja mietin, että onneksi aina ei lähtiessä tiedä, minne matkan varrella päätyy.

Artikkelikuvan on ottanut Petra Kuivala: Fidel ja kristillinen vastaus ongelmiin.


Avatar photo

Kirjoittaja

Petra Kuivala on teologian tohtori, joka liikkuu uskonnon- ja historiantutkimuksen, Kuuba-tutkimuksen ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksen kentillä. Hänen tutkimusintressejään ovat moderni katolisuus, Kuuban vallankumous sekä uskonto Amerikoissa. Kuivala toteuttaa postdoc-tutkimusta historian osastolla ja David Rockefeller Center for Latin American Studies -tutkimuskeskuksessa Harvardin yliopistossa.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.